Ihmiset ja suhteet

Sinun lapsesi eivät ole sinun

14.1.2004 Teksti: Anna.fi

Vaan he ovat myös tarhatätien, opettajien, neuvoloiden, psykologien ja koulukuraattoreiden lapsia. Ammattikasvattajien merkitys ja rooli on nimittäin lisääntynyt huimasti viime vuosikymmeninä. Perinteinen perhelapsuus kuuluu menneisyyteen; yhä useampaa lasta kasvattaa vanhempien ohella joukko kasvatuksen ammattilaisia.

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Stakesin erityistutkija ja perheterapeutti Maarit Alasuutari käsittelee väitöskirjassaan ”Kuka lasta kasvattaa” kasvatuksen ammattimaistumista. Tutkimuksessaan hän tarkastelee sitä, miten vanhemmat mieltävät kasvatusvastuun jakautumisen itsensä ja kasvatusinstituutioiden välillä.

Alasuutarin mukaan ammattilaisten tulisi kuunnella vanhempia nykyistä enemmän. Kotien ja kasvatusinstituutioiden yhteistyö kaipaa jatkuvaa kehittämistä. Hän peräänkuuluttaa vastuuta myös toimittajilta: asiantuntijoiden sijasta voisi tiedotusvälineissä päästää ääneen enemmän myös lasten vanhempia.

Vanhemmat luottavat ammattilaisiin

Kirjassaan Alasuutari toteaa, että viime vuosikymmeninä kasvatus on ammattimaistunut. Samalla näkemys kasvatuksesta projektina on tullut yhä vallitsevammaksi. Lasten ei enää ajatella kasvavan aikuisten elämän rinnalla ikään kuin luonnostaan..

Kun lapsen kehityksen ymmärretään tapahtuvan luonnostaan, riittää kunhan, vanhempi on läsnä ja resurssina lapsen elämässä. Nykyisin kasvatus kuitenkin käsitetään pikemminkin projektina: lapsi tarvitsee vanhempien tai muiden aikuisten ohjausta ja vaikuttamista. Projektikasvattamisessa asiantuntijoiden merkitys painottuu, ja vanhemmat luottavat itsekin yhteiskunnallisten kasvattajien tarpeellisuuteen ja osaavuuteen.

Näkemykset ammattilaisten ja vanhempien yhteistyöstä ovat Alasuutarin mukaan myös muuttuneet merkittävällä tavalla viimeisinä vuosikymmeninä. Vanhempien näkökulman merkitystä on alettu korostaa aiempaa enemmän.

”1960- ja 70-luvuilla asiantuntijatieto alkoi korostua kasvatuskysymyksissä, ja ammattilaisten tietoa pidettiin oikeampana kuin vanhempien”, Alasuutari kertoo.
”Tämä näkyi myös omassa peruskoulutuksessani, joka rakentui oletukselle siitä, että psykologi hallitsee ja tuntee ihmismielen paremmin kuin ihminen itse. Nykyisin kuitenkin ajatellaan, että vanhempien tulee olla tasavertaisina ammattilaisten rinnalla. Myös vanhemmilla on oikeaa tietoa, ei pelkästään ammattilaisilla.”

Ammattilaisten ja vanhempien tasavertaisuus ei kuitenkaan aina toteudu käytännössä. Vanhempien mielipiteiden kuuntelemisesta ja arvostuksesta on helpompi puhua tavoitteina kuin toteuttaa käytännön tilanteissa. ”Esimerkiksi varhaiskasvatuksessa puhutaan ammattilaisten ja vanhempien välisestä ’kasvatuskumppanuudesta’, mutta ruohonjuuritasolla todellisuus ei ole aina ihan niin yksinkertaista”, Alasuutari toteaa. ”Kasvatuskumppanuus merkitsee uudenlaisten kanssakäymisen tapojen ja roolien etsimistä puolin ja toisin.”

Lapsikulttuurin aika

Tilanne, jossa vanhemmat ja ammattikasvattajat nyt ovat, on kaikille uusi. Kasvatuskysymyksissä eletään aivan uutta aikakautta. ”Me elämme valtavaa kasvatuskulttuurin muutosta tällä hetkellä. Koskaan aikaisemmin ei kasvatusta ole jaettu tällä tavalla vanhempien ja ammattilaisten kesken. Käytännöt ovat kaikille uusia”, Alasuutari pohtii.

Alasuutarin mielestä kasvatuksen ammattimaistumisella on sekä hyviä että huonoja puolia: ”Lapsiin ei ole koskaan kiinnitetty niin paljon huomiota kuin nykyään, mikä tuottaa paljon hyvää lasten elämään. Toisaalta näkemys kasvatuksesta projektina voi mennä myös toiseen ääripäähän niin, että se alkaa tuottaa suorituskeskeistä kasvattamista.”

Oma kokemus opetti

Viisitoista vuotta psykologina perheneuvolassa työskennellyt Alasuutari kiinnostui vanhempien ja ammattikasvattajien yhteistyön ja vanhempien näkökulman tutkimisesta ensimmäisen kerran, kun hän vuosia sitten joutui kollegansa sijaiseksi neuvotteluun, jossa keskusteltiin koulunkäyntinsä aloittaneen pojan tilanteesta.

Neuvottelussa oli mukana kolme kasvatuksen ammattilaista ja pojan äiti. Koska Alasuutari ei ollut mukana alusta lähtien, hän kuunteli keskustelua eri tavalla kuin tuttujen asiakkaittensa kanssa. Hän kiinnitti huomionsa siihen, etteivät äidin mielipiteet saaneet juurikaan tilaa, vaan opettajan ja koulupsykologin näkemykset pojan psyykkisistä häiriöistä muodostuivat hallitseviksi.

Nyt Alasuutari peräänkuuluttaakin enemmän yhteistyötä vanhempien sekä ammattilaisten välille. Perusvastuu yhteistyön sujuvuudessa on kuitenkin ammattilaisilla. ”Kenelläkään ei ole ehdotonta varmuutta siitä, miten lasta kasvatetaan ja miten hänen elämänsä järjestetään, niin että se sujuu varmasti hyvin. Kukin tietää palasia ja olisikin hyvä, että kasvattajat ”löisivät viisaat päänsä yhteen.”

Toimittajillakin näppinsä pelissä

Ammattilaiset eivät ole Alasuutarin mielestä ainoita, jotka ovat sivuuttaneet vanhempien mielipiteet. Myös medialla on oma vastuunsa: toimittajat kun ovat haastatelleet enimmäkseen ammattilaisia ja asiantuntijoita.

”Vanhempia on kuultu aika vähän mediassa”, Alasuutari heittää. ”Ja meillä ammattilaisilla on taipumusta kiinnittää huomiomme vaikeuksiin ja ongelmiin. Niistä löytyy sitten paljon sellaisia asioita, jotka päätyvät lööppeihin ja siksi negatiiviset asiat saavat turhan ison tilan tiedotusvälineissä. Yhtä hyvin voitaisiin myös käsitellä sitä, että millä ihmeen konstilla vanhemmat selviävät elämässään.”

Kun lehdissä käsitellään lapsiin ja kasvatukseen liittyviä kysymyksiä, silloin syyllistetään helposti milloin vanhempia, milloin opettajia. Lehtijutuista välittyy usein myös kasvattajiin suunnattu kova täydellisyyden vaatimus. Vanhempien pitäisi pystyä kasvattamaan lapsistaan täydellisiä ja virheettömiä ihmisiä.

Alasuutari on samaa mieltä. ”Kyllä se kuva ihannevanhemmasta on nykyisin aika hurja. Minä en ainakaan uskaltaisi luvata kenellekään, että vanhemmuus olisi aina helppoa ja onnellista”, kolmen lapsen äiti huomauttaa.

Kenen vastuu?

Kysymys siitä, kuuluuko lapsen kasvatusvastuu ammattilaisille vai vanhemmille, on Alasuutarin mielestä turha, sillä arjessa tämä vastuu on jo jaettu. Jos kysymystä kysytään yleisesti esimerkiksi vanhemmilta, siihen on mahdotonta vastata. Kysymys on laaja – vastuu jakautuu pienempien tekijöiden mukaan.

Joskus saattaa käydä niin, että ammattilaiset ja vanhemmat joutuvat ristiriitatilanteeseen. ”Usein vanhemmat nielevät mielipiteensä, jos he saavat kuulla kritiikkiä. Mutta jos joudutaan juupas–eipäs-tilanteeseen, on ammattilaisen vastuulla pyrkiä rakentavaan keskusteluun.”

Teksti: Tyyne Pennanen / A4 Media Oy

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi