Kirsi Piha kamppailee sosiaalisen median kanssa.
Kirsi Piha kamppailee sosiaalisen median kanssa.
Itsetuntemus

Kirsi Piha on yksi monista, joilla on somessa varttiraja tai sunnuntaikielto – ”Kuin alkoholisti tuunaan sääntöjäni tarpeen mukaan”

Miten eläminen muuttuu, kun kaikkea tarkastelee koko ajan vähän ulkopuolelta? Yrittäjä Kirsi Piha kirjoittaa taistelustaan sosiaalisen median kanssa.
Teksti: Kirsi Piha Kuvat: Kristiina Kurronen, kuvitus Tinka Lindroth

Kuuntelen Patti Smithin haastattelua, jossa hän puhuu taiteilijana olemisesta. Hän toteaa, että artisti on aina tilassa, jossa toimii ikään kuin tarkkailijana sen sijaan, että kokisi tai eläisi hetkessä. Taiteilija tarkastelee hetkeä jo hieman ulkopuolelta luodakseen siitä tulkinnan, näkökulman tai mielipiteen. Elämän ja itsen välissä on aina jotain. Pysähdyn hetkeksi, koska tunnistan ajatuksessa jotain. Sen jonkin, joka on elämän ja itsen välissä. Arviointi, tarkkailu, tarkkailija, vertailija. Mistä se on siihen tullut?

Elämä on muuttunut kuin huomaamatta sellaiseksi, että sitä tarkkailee hieman itsensä ulkopuolelta ja vertaillen. Kaikilla tuntuu olevan kiinnostavampia työmahdollisuuksia, onnistuneempia julkaisuja, älykkäämpiä mielipiteitä, valistuneempi tapa elää, kiinnostavampia matkoja (tai vaihtoehtoisesti ryhdikäs kompuroimaton elämäntyyli, joka pysäyttää ilmastonmuutoksen), rakastavampia parisuhteita – eli toisin sanoen onnellisempi elämä.

Kaupallinen yhteistyö punkee vastaan joka paikassa (ja ah, kuinka ollakaan tarvitsen juuri tuollaisen mekon…) ja sen lisäksi erilaiset täydellisen elämän ohjeet tukahduttavat lopunkin elämänilon.

Woltattu pizza ja Netflix perjantaina tuntuvat epäonnistumiselta, jota korostavat muiden shampanjanhuuruiset ravintolaillat ”parhaassa seurassa”. Miten on päässyt käymään niinkin, että toisen onni tuntuu ikään kuin olevan itseltä pois? Eihän elämä ole niukkaa nollasummapeliä. Siltä se siellä sohvannurkassa hiilarihumalassa kuitenkin tuntuu. Miksen saa mitään aikaan verrattuna muihin?

Ja jos nyt olisimme somessa, joku teistä tulisi pyytämättä ja yllättäen kertomaan, että pitäisi olla vain kiitollinen siitä, mitä itsellä on. Totta kai olen! Mutta…

Onnellisuudesta kirjoittanut yhdysvaltainen sosiaalipsykologi Jonathan Haidt on todennut, että sosiaalinen media tuhoaa demokratian tuhoamalla mahdollisuuden järkevään ja ymmärrystä lisäävään keskusteluun. Pelkään, että ennen demokratian tuhoamista se ehtii tuhota tunteen elämän mielekkyydestä.

”Meistä ei siis tule pattismithejä, meistä tulee ahdistuneita.”

Sosiaalinen media varastaa kuin huomaamatta ajan (enemmän kuin juuri kukaan, edes itselleen, tunnustaa), se altistaa ennen näkemättömälle (ja asiattomalle) arvostelulle ja tekee meistä räjähtävän reaktiivisia.

Tutkimusten mukaan some kulkee mielessä mukana, vaikka siirrymme somefeedistä normimaailmaan. Meistä tulee liipasinherkkiä ärsyyntyjiä.

Meistä ei siis tule pattismithejä, meistä tulee ahdistuneita.

”Tili on olemassa kuin pullo kaapissa, jos tekeekin mieli”

Itsehän käyttäydyn kuin alkoholisti. Kehitän erilaisia sääntöjä: vain kerran päivässä, vain vartti kerrallaan, Twitterissä vain tiistaista torstaihin, viikonloput kokonaan twitterittömällä, tai no sunnuntait ainakin. Instagram on kevyempi huume, sitä vähän, ei monta kertaa päivässä. No mikä nyt sitten on monta… Miksi helvetissä muuten seuraan jotain Yoga girliä, joka pelkästään painaa ärsytysnappulaani?

LinkedIniin täytyy laittaa jotain, että näyttää edes työelämässä siltä, että saavuttaa, etenee ja onnistuu. Facebookista otin jo muutama vuosi sitten ns. ”hiljaiset loparit”. Tili on edelleen kuitenkin olemassa. Varmuuden vuoksi. Kuin pullo kaapissa, jos tekeekin mieli. Kuin alkoholisti tuunaan sääntöjäni tarpeeni mukaan: tänään olen kyllä ansainnut skrollaamisen…

En käy taisteluani yksin. En ole vielä törmännyt ihmiseen, jonka tavoitteena olisi olla enemmän läsnä sosiaalisessa mediassa.

Some on rajattuja totuuksia olemassaolosta, jossa vertailu on ytimessä.

Some on rajattuja totuuksia olemassaolosta, jossa vertailu on ytimessä.

Twitterin likasankoistuminen on huono uutinen Ukrainan tuelle, Iranin mielenosoittajille ja monille muille yhteiskunnallisille liikkeille, joiden mahdollisuus näkyä ja sitouttaa laajalti ihmisiä syrjinnän, ihmisoikeuksien rikkomisen tai hyökkäyssodan vastustamiseen on saanut aikaan myönteistä muutosta.

Diktatuurien ja vääryyden tekijöiden on yhä vaikeampaa piilottaa tekojaan maailmassa, jossa meistä kaikista on tullut tarkkailijoita ja näkemämme jakajia.

Sen sijaan yksilönä tämä on ehkä hyvä paikka pysähtyä miettimään omia motiiveja suhteessa sosiaaliseen mediaan.

Missä on tulevaisuuden yhteisöllisen keskustelun, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja tunteiden jakamisen paikka? Missä on se tori, jossa aina on joku, jolle voi jakaa ärsytystä, pelkoa ja iloa?

Mitä tarvetta sosiaa­linen media oikeastaan minussa täyttää? Miksi Jeppe juo?

Olisi sisäsiistiä todeta, että käytän somea uutisseurantaan, onhan se uutiskanavana epäluotettava. Ja olisi ylevää puhua keskustelusta ja vaikuttamisesta. Sosiaalinen media on mahtava mahdollisuus vuoropuheluun ja globaaliin näkökulmaan maailmasta.

Iso osa ”keskustelusta” on kuitenkin kielteisen filtterin läpi ajattelemista; mikä maailmassa on pielessä.

Se on myös jänkkäämistä ja osa ihan tahallista häiriköintiä, nimimerkin takaa tai nimellä. Julkista häpäisyä ja huomiohakuista trollaamista. Parhaimmillaan some on kuitenkin yhteisen huolen jakamista, tuen osoittamista ja maailman yhteistä kokemista.

Yksilönäkökulmasta kyse on kuitenkin jostain muustakin.

”Liskoaivoni eivät tiedä, ettei some ole totta”

Sosiaalinen vuorovaikutus on ihmiselle kuin vesi kalalle, välttämätöntä. Sosiaalinen media on kuulumista johonkin. Se on oman identiteetin todentamista suhteessa muihin, se on muiden elämän tarkkailua. Ihmisen vahva sosiaalinen ulottuvuus ja halu olla yhteydessä muihin ilmenee myös vertailuna: luomme itseämme toistemme kautta.

Samalla tulee luoneeksi tavoiteltavan ideaalin siitä, millaista elämän kuuluisi juuri nyt, tänä keskiviikkona, olla.

”Kuin huomaamatta ehdin kadehtia onnellisen näköistä pariskuntaa Pariisissa.”

Sain kuulla, että tuttuni on eroamassa puolisostaan. Hämmästyin. Instagramin mukaan heillä on ihanaa. Instassa rakastunut, toisiaan silmiin tuijottava pari oli juuri rakkauslomalla Pariisissa.

Tiedän toki, ettei some ole ”totta”. Liskoaivoni sen sijaan eivät tiedä.

Kuin huomaamatta ehdin kadehtia onnellisen näköistä pariskuntaa Pariisissa. Kun kuulen, että he ovatkin eroamassa, oma viikonloppu miehen kanssa sohvalla köllöttäen ja Netflixiä katsoen tuntuukin riittävältä. Jopa onnelliselta.

Vertailu on inhimillisyyden ytimessä.

Me haluamme yhtä aikaa kuulua joukkoon ja toisaalta erottua joukosta, opimme tätä matkimalla muita. Ohjaudumme aina jonkin verran ulkoapäin, ja siihen perustuu koko kykymme sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja yhdessä toimimiseen.

Sisäisen vahvan kompassin puute voi kuitenkin tehdä meistä ajopuita, jotka sinkoutuvat milloin sinne, milloin tänne. Pahimmillaan niin, että elämä eletään kokonaan ulkoisen mittariston kautta. Se tekee meistä onnettomia. Tasapainottelu on vaikeaa.

”Jokainen kommentti, moite ja mielistely vaikuttaa identiteettiin”

Professori Matthew Lieberman tutkii ihmisen sosiaalisuutta ja osaa tieteellisesti kertoa, mitä minulle tapahtuu, kun jään hetkeksi omien ajatusteni keskelle. Niin, no, osaat varmaan sinäkin, sillä se on niin yleistä.

Ajatukset alkavat kiertää kehää, to-do-listoja, eilisen virheitä ja huomisen murheita. Mutta ei miten tahansa.

Liebermanin mukaan aivot ovat levossakin virittyneet sosiaaliselle taajuudelle. Mitä olisi pitänyt sanoa, miksi joku sanoi jotain, mitä sillä tarkoitti ja mitä seuraavaksi aiot sanoa sille ihmiselle, jonka tapaat (somessa?), millaista tapaamista odotat. Hermostuttaa ehkä, kuinka toinen sinuun suhtautuu tai harmittaa, miksi joku edellisessä puhetilaisuudessa tuntui olevan kanssasi eri mieltä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta olisit tykätympi?

Laitan twiitin menemään ja samalla vähän säikähdän. Sanoinko liian tiukasti, saanko taas trollilaumat kimppuuni? Olisiko pitänyt olla hiljaa? Pureskelen kynsiäni ja olen valmiina pakenemaan tai taistelemaan…

Samalla kun sosiaalinen vuorovaikutus on meille elintärkeää, liiallinen sosiaalinen altistuminen on meille kuluttavaa.

Psykologian professori Larry Rosen on tutkinut teknologian psykologisia vaikutuksia ihmisen mieleen vuodesta 1984 ja sanoo, että tilanne on räjähtämässä käsiin: me emme enää pääse pakenemaan online-elämäämme. Jokainen kommentti, kehu, moite, neuvo, arvostelu, vittuilu, mielistely, kyseenalaistaminen ja taistelu, jonka somessa kohtaamme, vaikuttaa identiteettiimme.

Mitä toivoa meillä muilla on, jos edes he, joihin me itseämme vertailemme, eivät voi olla vertailematta itseään muihin?

Mitä toivoa meillä muilla on, jos edes he, joihin me itseämme vertailemme, eivät voi olla vertailematta itseään muihin?

”Ajatuksiani vääristellään ja lopputulos on irvokas versio”

Some on paradoksaalinen yhteisö, sillä siellä ystävät, tuttavat ja vihamiehet ovat samoissa bileissä. Kaiken voi ymmärtää väärin ja usein niin käykin. Reaktiot ovat julkisia, mikä aiheuttaa nolaamista ja häpeää.

Stanfordin yliopiston psykiatrian professori Anna Lembke kertoo Wired-lehden haastattelussa olevansa huolissaan ”itseinhosta ja häpeästä liittyen virtuaalisiin identiteetteihimme”.

Samalla kun esitämme itsevarmaa, virtuaalinen identiteettimme on paljaana ja haavoittuvainen, puhumattakaan ihmisestä sen takana. Emme hallitse omaa virtuaalista identiteettiämme.

Minusta, kuten monista meistä, käydään keskusteluja, ajatuksiani vääristellään ja lopputulos on irvokas versio, johon törmään joskus sattumalta. Enkä voi enää kuin tarkkailla tätä sarjakuvahahmoksi muuttunutta itseäni.

Jos ajattelet, että itse et vertaile tai tarkkaile, onnittelen! Taylor Swift laulaa biisissään Anti-Hero, että “Sometimes I feel like everybody is a sexy baby and I’m a monster on the hill”. Swift itse kertoo kappaleensa saaneen innoituksen hänen omista epävarmuuksistaan ja itseinhon tunteistaan.

Mitä toivoa meillä muilla on, jos edes he, joihin me itseämme vertailemme, eivät voi olla vertailematta itseään muihin? Muita ei voi muuttaa, omaa käyttäytymistään voi.

Vahva oma identiteetti rakentuu parhaiten itselle merkityksellisten ihmisten ja asioiden kautta. Filtteritön elämä on live-elämää.

Todelliset kohtaamiset kalibroivat elämät todellisiksi. Kateus muuttuu ihailuksi, kun huomaa toisen ponnistelut. Toisen sexybeibeys ei ole itseltä pois.

Juttu on julkaistu Annan numerossa 49/2021.

X