Vaikka minuus on ollut voimakkaasti kätkeytyneenä, se voi piirtyä hiljalleen esiin.
Vaikka minuus on ollut voimakkaasti kätkeytyneenä, se voi piirtyä hiljalleen esiin.
Itsetuntemus

Satakuntalaisnainen, 65, eli aikuisen poikansa vuoksi jatkuvassa hälytystilassa – kunnes sai kultaisen neuvon: ”Tunsin, kuinka taakka lähti”

Kolme naista kertoo, miten he ovat toipuneet läheisriippuvuudesta.
Teksti: Kaisa Pastila Kuvat: iStock, kuvitus Tinka Lindroth

Läheisriippuvuus on ”kadonneen itsen sairaus”. Siinä huomio on siirtynyt pois omasta itsestä muiden tarpeiden täyttämiseen.

Kolme naista kertoo läheisriippuvuudesta toipumisestaan. Hahmoterapeutti auttaa näkemään onnistumiset.

”Olin elänyt koko elämäni muiden kautta”

Nainen, 65, Satakunta

”Keskittymiskyvyn häviäminen oli yksi ensimmäisistä merkeistä, joista huomasin, etten voinut hyvin. Olimme paria vuotta aikaisemmin tajunneet mieheni kanssa, että opiskelijapojallamme oli vakava alkoholiongelma. Elin jatkuvassa hälytystilassa – pelkäsin, että kun puhelin soisi, kuulisin pojan kuolleen.

Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että sain jopa itsetuhoisia ajatuksia. Onneksi tajusin hakea apua. Aloin käydä terveyskeskuksen psykologilla kerran viikossa. Sain itkeä ja vuodattaa ajatuksiani – kenellekään muulle en ollut kertonut tilanteestamme, vaan pidin yllä kulisseja.

Jossain vaiheessa poikamme pääsi päihdekuntoutukseen ja myös läheisille järjestettiin klinikalla oma viikonloppu. Se oli järisyttävä kokemus: kuulin ensimmäisen kerran läheisriippuvuus-sanan. Meille sanottiin: ’Pojallanne on sairaus, se ei ole kenenkään syytä. Hän on nyt tietoinen sairaudestaan, ettekä voi tehdä sen enempää auttaaksenne.’ Tunsin, kuinka minulta lähti hirveä taakka pois.

Isoin juttu oli kuitenkin se, miten aloin katsoa itseäni. Sain ensimmäisen välähdyksen siitä, että olinkin ehkä elänyt koko elämäni muiden kautta. Olin aina ajatellut, että lapsuuteni oli ollut suht normaali. Nyt aloin nähdä, että olinkin kasvanut muun muassa konfliktikammoiseksi – vanhempani olivat tosi riitaisia. Olin oppinut toimimaan niin, ettei kukaan pahoittaisi mieltään.

Oivallus oli niin valtava, että sitä piti sulatella. Noin vuoden päästä hakeuduin varsinaiseen läheishoitoon. Ymmärsin, että olin ollut aina miellyttäjä kaikissa ihmissuhteissani ja auttanut aina, jos joku jotain pyysi. Nyt aloin vaalia omaa jaksamistani ja ajatella: minullakin on oikeus sanoa ei ja kieltäytyä, jollen ehdi tai jaksaa auttaa. Pienin askelin aloin oppia tervettä itsekkyyttä ja laittaa rajoja. Alkoholistien läheisiä auttavasta Al-Anon-ryhmästä ja läheishoitoryhmästä oli iso tuki tässä kohtaa.

”Pojan sairauden pahimpina aikoina olin melkein 98 prosenttia ajasta omissa ajatuksissani – murehdin koko ajan.”

Edelleen olen toipuva läheisriippuvainen: minun on pidettävä varani, etteivät vanhat toimintamallit ota minua taas valtaansa. Jos huomaan itsessäni läheis­oireilua – jos alan esimerkiksi miettiä jostain ihmisestä: ’Mitä hän ajattelee, kun sanoin noin? Loukkaantuiko hän?’ – osaan nykyään­ havahtua siihen. Katkaisen epäterveet ajatukset ’virtuaalisaksilla’ ja muistutan itseäni: en ole vastuussa kenenkään reaktioista, jokainen vastaa niistä itse.

Hyvä mittari omasta voinnistani on se, pysynkö läsnä nykyhetkessä. Pojan sairauden pahimpina aikoina olin melkein 98 prosenttia ajasta omissa ajatuksissani – murehdin koko ajan. Jos huomaan, että ajatukseni lähtevät taas liikaa muihin, alan vaikka maalata. Siveltimeen tarttuminen saa minut aina takaisin tähän hetkeen.

Poikani raitistui reilut kahdeksan vuotta sitten. Suhteemme on nyt rakastava ja tasavertainen. Minä hoidan itseäni, hän huolehtii itsestään – hänellä on omat tukiverkostonsa. Voimme puhua ihan kaikesta, myös negatiivisista asioista, mikä on syventänyt välejämme. Kaiken kaikkiaan yllättäen elämäni on nyt parempaa kuin ennen pojan sairastumista.”

Hahmoterapeutti Kirsi Törmi:

”On taatusti ollut hyvin tuskallista seurata sivusta oman lapsen, nuoren aikuisen vakavaa päihdeongelmaa. Riippuvuus (myös läheisriippuvuus) vie ihmisen usein jossain vaiheessa käännekohtaan: kun niin sanottu pohjakosketus on saavutettu – kärsimyksen määrä on sellainen, että enempää ei pysty sietämään – päädytään tienhaaraan, josta on mahdollista kääntyä toipumisen polulle. Kriisiytynyt tilanne on opastanut äidin tielle, jolla hän on voinut alkaa opetella terveitä rajoja ja itsensä keskiöön asettamista.

Läheisriippuvuudesta puhutaan myös kadonneen itsen sairautena. Ihminen elää ohjautuen vahvasti ulkoapäin, skannaten sitä, mitä muut odottavat, jotta hän tulisi hyväksytyksi.

Kun henkilö on osannut hellittää konfliktinkammostaan – ehkä syyllisyydestäkin – ja oivaltanut, että jokainen on vastuussa omista reaktioistaan, hän on ottanut merkittäviä askelia läheisriippuvuudestaan irti pääsemiseksi.

Tässä tulee kauniilla tavalla esiin se, miten paljon hyvää seuraa siitä, kun ein sanominen tuleekin mahdolliseksi. Itsearvostus ja -tuntemus kohenevat hiljalleen. Kun ihminen saa käsityksen, mikä tuo itselle hyvää, hän voi ottaa omat voimavaralähteensä – kuten tämä henkilö on ottanut maalaamisen – osaksi arkea.

Kertomus luo toivoa. Vaikka oma minuus on ollut voimakkaasti kätkeytyneenä, se voi piirtyä hiljalleen esiin. Samalla kohtaaminen muiden kanssa mahdollistuu ihan uudella tavalla – siihen tarvitaan tervettä erillisyyttä ja selkeät rajat kahden minuuden välille. Kaksi ainutlaatuista ihmistä, äiti ja aikuinen poika, voivat nyt kohdata.”

Läheisriippuvuudessa oma huomio on lähes täysin toisen ihmisen toiveissa ja tavoitteissa.

Läheisriippuvuus vie oman huomion on lähes täysin toisen ihmisen toiveisiin ja tarpeisiin.

”Yritin suorittaa pois läheisriippuvuuttakin”

Nainen, 29, Ähtäri

”Miksi minun on niin vaikea sitoutua? Mikä minua oikein ahdistaa? Tällaisia kysymyksiä aloin pohtia neljä vuotta sitten. Kavereilla alkoi olla jo perheitä, mutta minulla poikaystävät vain vaihtuivat. Myös työpaikat ja asunnot vaihtuivat. Kaikki oli periaatteessa hyvin, mutta jokin teki minut levottomaksi.

Kerran satuin juttusille työkaverini kanssa. Kävi ilmi, että hänkin tuli alkoholistikodista. Kuunnellessani hänen tarinaansa aloin ensimmäistä kertaa miettiä, että levottomuuteni voisikin liittyä äidin juomiseen. Työkaverin vinkistä hakeuduin läheishoitoon Minnesota-malliseen päihdehoitolaitokseen.

Hoitoviikko avasi silmäni: kyseessä on läheisriippuvuus. Olin kuvitellut käsitelleeni lapsuuteni, mutta nyt tajusin, etten oikeasti ollut kohdannut asioita tunnetasolla.

Palasin kotiin, mutta sama meno jatkui – tein hulluna töitä ja yritin suorittaa pois läheisriippuvuuttakin. Vuoden päästä romahdin: jäin työuupumuksen takia sairauslomalle. Vasta psyko­terapias­sa osasin ensimmäisen kerran surra lapsuuttani – minussa oli paljon itkemätöntä itkua, jota olin peittänyt ylivahvuudellani.

”Ymmärsin, että paikka oli liian haastava ihmiselle, jolla on konfliktinpelko.”

Läheisriippuvuus näkyi siinä, että minulla oli tarve miellyttää koko ajan kaikkia muita – tein työni 110-prosenttisesti ja ystäväpiirissä kannoin tukijan ja ymmärtäjän roolia. Silti tunsin koko ajan hirveää riittämättömyyttä. Yritin paikata sitä ulkoisilla asioilla: jos teen vielä yhden tutkinnon lisää, jos ostan nuo merkkivaatteet, ehkä sitten riitän tähän elämään.

Pikkuhiljaa olen oppinut ymmärtämään, mikä on minun näköistäni elämää. Vertaistuesta – esimerkiksi vanhan työkaverini tuesta – on ollut tässä valtava apu. Olen alkanut poistaa elämästäni asioita, jotka estävät minua toipumasta. Isoin muutos oli työpaikan vaihdos. Työskentelin ennen sosiaalitoimessa, kunnes ymmärsin, että paikka oli liian haastava ihmiselle, jolla on krooninen riittämättömyyden tunne ja konfliktinpelko. Olen määritellyt omat rajani suhteessa äitiini: jotta voin itse toipua läheisriippuvuudestani, en voi olla mukana hänen päihderiippuvuudessaan – äiti juo edelleen.

Monet ihmissuhteeni ja harrastukseni ovat menneet uusiksi. Olen löytänyt rinnalleni ensimmäistä kertaa ihan tavallisen, turvallisen miehen. Olen tosi onnellinen. Liikuntaharrastukseni on mennyt uuteen, lempeään suuntaan: joogaan ja teen metsäkävelyitä. Ennen käytin energiaani paljon muiden asioiden hoitamiseen ja heidän ongelmiensa korjaamiseen, muista murehtimiseen. Nyt opettelen itsemyötätuntoa: jos en riitä jollekin jossain tilanteessa, niin sitten en riitä.

Yritän pitää elämäni yksinkertaisena ja kalenterin aika tyhjänä. Edelleen silti välillä suorittamismoodi menee päälle: alan käydä hulluna kuntosalilla tai siivota vimmaisesti. Mieheni huomaa minussa heti muutoksen: olen ärtyisä ja levoton. Nopeas­ti ymmärrän, mistä on kyse. ’Jaahas, olen taas unohtanut hoitaa itseäni.’ Pakottaudun pysähtymään ja käännän peilin itseeni: ’Mitä sinussa tapahtuu? Mitä tunnet?’ Vähitellen rauhoitun ja löydän taas tasapainoni.”

Hahmoterapeutti Kirsi Törmi:

”Läheisriippuvuudessa on kyse siitä, että oma itseys ja minuus ovat piiloutuneet. Kasvun vuosina ilmapiirissä on ollut jotain sellaista, että ihmisen ei ole ollut turvallista ja mahdollista tuoda läheisissä ihmissuhteissaan esille omia tunteita, toiveita ja tarpeita. Tämä saa aikaan toiminta- ja ajatusmalleja, joissa keskiöön tulee toiseen ihmiseen reagointi. Huomio siirtyy melkein kokonaan pois itsestä toisten tarpeiden ja toiveiden täyttämiseen.

Henkilön kuvaamat täydellisyyden tavoittelu ja suorittamisen vaade ovat tyypillisiä läheisriippuvuuden oireita. Niihin ajaa piinaava riittämättömyyden tunne. Ihmisellä voi olla myös häpeäherkkyyttä – itsearvostus on haurasta. Hän tekee kaikkensa, ettei kukaan vain pääsisi arvostelemaan tekemisiä, koska silloin kivulias häpeä saattaa nostaa päätään. Toisten toiveiden toteuttamisella ja toisille apuna olemisella haetaan usein hyväksyntää ja oikeutusta omalle olemassaololle.

Nainen on tehnyt hienoa ja arvokasta matkaa omia tarpeita ja tunteita kohti. Konkreettiset muutokset työelämässä, ihmissuhteissa ja harrastuksissa kertovat, että läheisriippuvuudesta toipuminen on jo pitkällä. Hänellä vaikuttaa olevan myös hyvä itsemyötätunnon ja itsereflektion kyky – ne ovat olennaisia, kun syvälle juurtuneita toiminta- ja ajattelumalleja halutaan muuttaa.”

On tyypillistä, että läheisriippuvuus saa toimimaan ihmissuhteissa ylihuolehtivasti.

On tyypillistä, että läheisriippuvuus saa toimimaan ihmissuhteissa ylivastuullisesti.

”Jään kiinni toisten tunnetiloihin”

Nainen, 42, Oulu

”Puolisollani on peliriippuvuus. Olin tosi pitkään sokea sille faktalle, että hän ei ole ainoa avuntarvitsija perheessämme. Kun hakeuduin Sosped-säätiön järjestämälle Pelirajaton-voimavarakurssille, kuvittelin vielä, että olin menossa vain saamaan vinkkejä puolison auttamiseen.

Elämämme oli ollut siinä vaiheessa jo vuosia sekaisin. Puolisoni nettipelaaminen oli suistanut taloutemme ahdinkoon, ja olin ottanut asumuseron.

Voimavarakurssi muodostui käänteentekeväksi. Luennoilla puhuttiin läheisriippuvuudesta, ja siitä lähti liikkeelle päässäni aivan uusi kela. Minä tarvitsenkin keinoja omaan jaksamiseeni, muuten käy lopulta tosi huonosti. Näin myös, mistä kannattelijan roolini oli lähtenyt: kasvoin alkoholistiperheessä ja olin ollut varaäiti sisaruksilleni.

”Olen kaikissa ihmis­suhteissani rehellisempi tänä päivänä. Siitä tulee hyvä olo.”

Havahtumisestani on jo kolme vuotta, mutta edelleen koen olevani vasta toipumismatkalla. Isoin oivallus on ollut se, että minun pitää pystyä asettamaan rajoja siihen, minkälaista käytöstä hyväksyn muilta. Jään helposti kiinni toisten tunnetiloihin. Omat tunnetilani taas jäävät minulta helposti huomioimatta. Olen alkanut vetää rajaa siihen, kuinka paljon suostun kuuntelemaan muiden surkeilua ja ottamaan vastaan heidän pahaa oloaan.

Olen kaikissa ihmissuhteissani rehellisempi tänä päivänä. Siitä tulee hyvä olo. Ylipäätään sanoitan enemmän kuin aikaisemmin kaikkia ajatuksiani ja tunteitani. Lapsilleni haluan antaa esimerkin avoimuudesta. Toivon, että he kokisivat, että he voivat tulla koska tahansa kertomaan minulle mitä tahansa.

Elämä on menossa parempaan suuntaan. Riippuvuudesta parantuminen edellyttää omaa työtä. Onneksi myös puolisoni tiedostaa tämän.

Omassa jaksamisessani iso merkitys on ollut vertaistuella. Olen käynyt Pelirajattoman ohjaaja- ja kokemusasiantuntijakoulutukset. Osallistun myös vertaisohjaajien viikonloppuihin. Ensimmäisen kerran elämässäni koen, että minullakin on oma turvaverkko.”

Hahmoterapeutti Kirsi Törmi:

”On tyypillistä, että läheisriippuvuus saa hukkaamaan itsensä ihmissuhteisiin ja toimimaan niissä ja kaikissa tekemisissään ylivastuullisesti ja kontrolloiden. Ihminen elää ikään kuin itsensä vieressä: tunnetilat vaihtuvat kameleonttimaisesti sen mukaan, mitä läheisellä on meneillään. Oma keho- ja tunnetietoisuus on haurasta – jäljellä olevana tuntemuksena voi olla enää epämääräinen ahdistus.

Kertomus kuvaa koskettavasti sitä, miten oma toipuminen tuo paljon hyvää tullessaan – kun äiti sanoittaa nyt yhä selkeämmin ajatuksiaan ja tunteitaan, lapset saavat samalla hienoa tunnekasvatusta. Päähenkilön kannattaisi edelleen jatkaa keho- ja tunnetietoisuutensa kasvattamista: suunnata yhä enemmän huomiota oman nahan sisäpuoliseen todellisuuteen.

Se, että nainen on hakeutunut vertaistuen piiriin, kertoo siitä, että yksi läheisriippuvuuden ilmiö, yksin pärjääminen, on hellittänyt ja henkilö uskaltaa tukeutua muihin. Toipuminen on itsen löytämisen prosessi. Sillä matkalla tarvitsemme toisia ihmisiä, kohtaamisia, joissa terve erillisyys on mahdollista.”

Lue myös: Eroamisen jälkeen helsinkiläisnainen, 46, sai gynekologilta kullanarvoisen vinkin: ”Miksi olin hylännyt itseni?”

X