Itsetuntemus

Näkökulma: Olin ennen himoruskettaja, mutta tänä kesänä totuttelen talviväriini

Ruskettumisihanteesta luopuminen on haikeaa, mutta mahdollista – ja myös aika vapauttavaa, kirjoittaa toimittaja Viivi Aaltovesi.

Teksti:
Viivi Aaltovesi
Kuvat:
Viivi Aaltovesi

Nykyään voin nauttia kesästä myös varjossa, Viivi Aaltovesi kirjoittaa.

Ruskettumisihanteesta luopuminen on haikeaa, mutta mahdollista – ja myös aika vapauttavaa, kirjoittaa toimittaja Viivi Aaltovesi.

Mummollani oli 1970-luvulla tapana ottaa aurinkoa folionpala kasvojen alle aseteltuna. Foliolla sai ruskettumisen maksimoitua.

Kun itse tulin parhaaseen auringonottoikään kymmenisen vuotta sitten, rusketuksen vaaroista oli paljon enemmän tietoa. Käytin siis aurinkorasvaa – alkukesästä ja noin kympin suojakertoimella. Opiskeluaikana, kun samalla harrastin intohimoisesti ja tein paljon töitä, auringonotto oli ainoa tilanne, jossa maltoin vain maata tekemättä mitään. Ja hyvä luoja, miten ihanaa se oli! Kesä, aurinko, eikä mitään suoritettavaa.

Paitsi rusketus, tietysti. Palamista välttelin, mutta hyvä väri oli tärkeää saada pintaan heti kesän alussa. Siinä olikin tekemistä, kun iso osa kesästä meni töissä sisätiloissa.

Tiesin, että auringonotto lisää syöpäriskiä merkittävästi. Varsinkin, kun iho välillä kärähti. Julistin kuitenkin, että auringonotto on ainoa paheeni. Olen aina käyttänyt alkoholia maltilla ja tupakkaan en ole koskenutkaan, joten ihosyöpäriskin kasvattaminen auringossa oli mielestäni tässä kokonaisuudessa sallittu tapa ”elää reunalla”.

Muu maailma meni eteenpäin: Kaupoista alkoi olla vaikea löytää aurinkovoiteita ihan pikkuruisilla suojakertoimilla. Luin naistenlehdestä, että keskipäivällä pitäisi pysytellä poissa auringosta ja auringossa ollessa käyttää lierihattua.

Itse elin kieltäymyksessä. Lisäsin suojakertoimella 20 varustettuun aurinkorasvaan puolet kosteusvoidetta rusketuksen varmistamiseksi ja mollasin auringonvälttelyneuvoja kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Iloitsin, kun hääpäiväksemme kuusi vuotta sitten valikoitui elokuun loppu – olin ihanan ruskettunut morsian.

Viimeinen niitti ja matka itseruskettavien hyllylle

Folioilla aikoinaan ruskettanut mummoni on nykyään terve ja kaunis seitsemänkymppinen. Kukaan muukaan lähipiirissäni ei onneksi ole sairastunut ihosyöpään. Tänä keväänä järkeä alkoi silti viimein, hitaasti, muodostua päähäni. Luin Annan jutun suojakertoimista. Siinä ihotautien erikoislääkäri Maria Huttunen sanoo asian varsin selkeästi:

”Pahin virhe on se, että kaiken ajatellaan olevan hyvin, kun levitetään suojavoidetta, ja sitten mennään aurinkoon ja halutaan ruskettua. Tärkeämpää olisi ymmärtää, että aurinkoon ei pidä hakeutua lainkaan. Rusketus on aina merkki soluvaurioista. Käyttäytymisemme on muututtava.”

Yleensä pelkkä asiantuntijatieto ei saa ihmistä tekemään muutosta, mutta ihotautilääkärin puheenvuoro oli minulle viimeinen niitti. Lähdin kauppaan ja itseruskettavien hyllylle. Ostin hintaa katsomatta rusketustippoja kasvoille ja asteittain päivettävää kosteusvoidetta.

Viikon tai kaksi jaksoin läträtä itseruskettavilla. Iltaisin lapseni mentyä nukkumaan käytin harvoja vapaita minuuttejani levittämällä ihoni kuiviin kohtiin kosteusvoidetta ja sitten koko kropalleni päivettävää voidetta. Rusketustippojen sekoittaminen kasvovoiteeseen oli helppoa ja nopeaa, mutta kehokäsittelyä inhosin. Kun aamulla heräsin, itseruskettavan tympeä ominaishaju leijaili ympärilläni ja iholla oli länttejä tai raitoja ”asteittaisen päivityksen” lisäksi.

Aito rusketus auringossa makaamisineen on ihana kokonaiselämys, mutta nyt kun se oli pois laskuista, olinko valmis käyttämään kaiken tämän ajan, rahan ja vaivan pelkkään väriin? No, en.

Kalpeuden ei tarvitse tulla muotiin

Rusketus on täällä päin maailmaa ollut vuosikymmeniä muodissa. Päivettynyt iho voi luoda mielleyhtymiä varakkuudesta (on varaa vapaa-aikaan ja etelänlomiin), terveydestä tai reippaudesta (ulkoilmaihminen: ei nyhjää neljän seinän sisällä hyvällä säällä). Tai voi olla, kuten omalla kohdallani, että ruskettuneena vain jotenkin mystisesti ”näyttää paremmalta” omasta mielestään. Mystisellä tarkoitan sitä, että syynä ovat kauneusihanteet, joihin olen lapsesta asti kasvanut, mutta joiden vaikutusta on vaikea tarkasti sanallistaa.

Iän karttuminen, feminismi ja korona-ajan etäelämä ovat yhdistelmä, joka on muutenkin saanut pohtimaan kauneustoimenpiteiden tarpeellisuutta. Tarvitseeko meikata, poistaa karvoja tai olla ruskettunut, jos kukaan ei ole näkemässä lähietäisyydeltä? Jos ei, miksi näitä asioita oikeastaan tarvitsisi tehdä sittenkään, kun joku näkee?

Moni haikailee, että kalpeus tulisi muotiin ja epäterve ruskettaminen sekä itseruskettavien levittely loppuisi siihen. Minä en jaksa enkä halua odottaa sellaista. Maailmalta tiedetään, että jos kalpeus on ihanne, voiteilla läträäminen ei suinkaan lopu, vaan itseruskettavat vain vaihtuvat iholle vaarallisiin vaalennusvoiteisiin. Eikä vaaleaihoisuuden hehkuttamista tarvita tähän rasistiseen yhteiskuntaan yhtään lisää.

Tarvitseeko meikata, poistaa karvoja tai olla ruskettunut, jos kukaan ei ole näkemässä lähietäisyydeltä? Jos ei, miksi näitä asioita oikeastaan tarvitsisi tehdä sittenkään, kun joku näkee?

Tervetuloa, oma väri

Soitan kuitenkin wellness-tohtorina tunnetulle tutkija Miia Grénmanille kysyäkseni, voisiko yksittäinen ihminen edes vaikuttaa kauneus- ja terveysihanteisiin, kuten rusketuksen muodikkuuteen.

– Ehdottomasti. Somevaikuttaminen alkoi urheilijoista ja julkkiksista, ja sitten tulivat muut makro- ja mikrovaikuttajat. Mikrovaikuttajia, eli sosiaalisesta mediasta ihmisten tietoisuuteen nousseita vaikuttajia, on valtava määrä. Yksikin ihminen voi vaikuttaa, sanoo hyvinvointikulttuuria ja sen muutosta tutkinut Grénman.

Grénmanin kanssa jutellessa käy ilmi, etten ole yksin pyrkimyksessäni vähentää pinnallista puunaamista ja näyttäytyä hyvinvoivana (vaikkain kalpeana) omana itsenäni. Grénmanin mukaan aitous on juuri se, mitä tämän hetken nuoret aikuiset pitävät arvossa. Aika on ajamassa virheettömäksi käsitellyn kehoideaalin ohi. Muotikuviin tahdotaan erilaisia, tavallisia ihmisiä ja someen postataan kymmenen kilometrin lenkin jälkeen mieluummin hikiset kasvot kuin jäykkä poseeraus.

Tähän ilmiöön luonnonkalvakat sääret ja itsensä kehittäminen kehoideaaleja mietiskelemällä sopivat täydellisesti. Tai ainakin paremmin kuin purkista saatu tasainen pronssinhehku ja filttereillä kuorrutettu Instagram-otos siitä.

Muotivirtauksista huolimatta tai ehkä juuri niiden takia – totuttelen nyt omaan väriini. On kesä, ja voin kerrankin nauttia siitä myös varjossa tai peittävässä pellavamekossa, kun ei ole pakko ruskettua. Luovuin joitain vuosia sitten hiusten värjäämisestä ja totuin omaan hiustenväriini, joten eiköhän sama onnistu ihonkin kanssa. Jos ei, aina voin ottaa itseruskettavat takaisin esille – tai ryhtyä rusketusta vastustavaksi someaktivistiksi.

Viivi Aaltovesi

Viivi Aaltovesi on Annan toimittaja, joka ui meressä kesäisin ja haaveilee meressä uimisesta talvisin.

X