Kolumnit

Näkökulma: En ole halailija, ja olen vihdoinkin tajunnut, että se on ihan ok

Olen pitkään tuntenut huonommuutta siitä, ettei ystävien ja hyvänpäiväntuttujen halaaminen ole minulle luontevaa. Mutta onko jatkuva halailu todella kaikille mieleen ja tunne-elämän terveyden mittari? kysyy Annan toimituspäällikkö Matilda Katajamäki.
Teksti: Matilda Katajamäki Kuvat: iStock

Kun ihmisiltä koronaeristyksen aikana kysyttiin lehtijutussa, mitä he kaipaavat, moni halusi eniten päästä halaamaan ystäviään. Tämän luettuani huomasin taas: minulla ei ollut tarvetta rynnätä halaamaan ketään muita kuin perheenjäseniäni.

Kyse ei ole siitä, etten pitäisi halailusta, se ei vain tule minulta luonnostaan. Tämä aiheuttaa huonommuudentunteita ajassa, jolloin hehkutetaan, että suomalaiset ovat vihdoin oppineet halaamaan. Jatkuvaa halailua ihannoidaan ja pidetään terveen tunne-elämän merkkinä.

Koska halailu ei asu minussa, joudun sosiaalisissa tilanteissa käskemään itseäni siihen. Aina en muista tai tajua, ja se aiheuttaa kiusallisia tilanteita: jos tulen ensimmäisenä ystävätreffeille enkä halaa ja perässä tulevat halailevat antaumuksella, tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kuin olisin vähemmän läheinen ystävä kuin nuo muut keskenään. Joskus pelkään vaikuttavani etäiseltä tai (mikä kauheinta) estyneeltä.

Suhteeni halailuun on ristiriitainen. Jostain syystä minusta on ihanaa, jos joku uusi ihminen oikopäätä halaa: hän siis luki minut halailijaksi tai vähintäänkin halattavaksi. Haluaisin olla halailija, koska sellaisena minua ehkä todennäköisemmin pidettäisiin välittömänä ja lämpimänä tyyppinä. Mutta sellaiseksi ei voi tuosta vain muuttua. Olen kasvanut perheessä ja suvussa, jossa ei halailtu. Kun muistelen lapsuuttani ja nuoruuttani, alkaa tuntua täysin ymmärrettävältä, että se ei ole minulle luontevaa. Olisi pikemminkin ihme, jos olisi.

Kyse on myös sosiaalisesta roolista. Koska en ole ennenkään ollut ylenpalttinen halailija, minut tuntevien silmissä vaikuttaisi ehkä oudolta tai teennäiseltä, jos yhtäkkiä ohjelmallisesti ilman aitoa tunnetta ryhtyisin sellaiseksi. Se tuntuisi itsestänikin feikiltä. Ja seuraavalla kerralla varmasti taas unohtaisin halata. Minä en vain osaa kaivata halausta edes ystäviä tavatessani, ellei jotain aivan erityistä tunteita herättävää ole meneillään.

En ole ainoa, joka ei ole kotonaan halailukulttuurissa

Huojentavaa on, etten ole ainoa, joka ei ole kotonaan nykyisessä halailukulttuurissa. Kun olen avannut suuni aiheesta, useampikin ystävä on tunnustanut, ettei välittäisi halailla ainakaan puolituttuja tai niitä tuttuja, joista ei pidä.

”Minua ahdistaa se, että jotkut pitävät halailua niin normaalina, että voi halailla muita lukematta ollenkaan toisen kehonkieltä. Minulla on lähipiirissäni muutama ihminen, joista en pidä ja joita en halua siksi halailla. Silti nämä ryntäävät aina halaamaan kohdatessaan ja se ahdistaa minua valtavasti. Olin onnellinen silloin kun lapseni olivat pieniä, jolloin pystyin suojautumaan pitämällä vauvaa sylissä”, eräs ystäväni sanoo.

”Halaus on small talkin vielä kiusallisempi isosisko – se, joka tunkee henkilökohtaisten rajojeni yli”, toinen ystävä kommentoi. Jostain syystä halailua kuitenkin yleisesti pidetään aina ihanana ja ihannoitavana, ellei sitä tee mies ahdistelutarkoituksessa.

(Mistä päästään siihen, että aihe ehkä liittyy myös sukupuolirooleihin: luulen, että jos olisin mies, en miettisi, mitä minusta ajatellaan jos en jatkuvasti halaile kaikkia. Epäilen, ettei miehiltä odoteta sellaista. Mutta mistäs minä sen oikeasti tietäisin?)

Koronavirus on poistanut nämä sosiaaliset ongelmani hetkeksi, koska nyt ei ole korrektia halailla. Mutta noin muutenkin alan nyt nelikymppisenä olla täysin kyllästynyt tuntemaan tästä asiasta huonommuutta ja yrittämään muuttaa itseni muuksi kuin mitä olen (ruuhkavuosielämän keskellä valitsen taisteluni, ja tämä ei kuulu niihin). Olen vihdoin ymmärtänyt, että minunkin tapani kohdata ihmiset on ihan ok.

X