Eipä tarvitse kahdeksankymppisenä surra elämätöntä elämää, Mertsi Ärling toteaa.
Eipä tarvitse kahdeksankymppisenä surra elämätöntä elämää, Mertsi Ärling toteaa.
Ihmissuhteet

Lääkärin lausunnossa Mertsi Ärling oli ”erittäin heikkolahjainen romanipoika” – yhä hän ihmettelee, kuinka hänestä tuli korkeakoulun mies lasiseinäisessä työhuoneessa

Vähältä piti, ettei Mertsi Ärling päätynyt pikkurikolliseksi tai jopa ennenaikaiseen hautaan. Nykyään korkeasti koulutettu asiantuntija taistelee vähemmistöjen ihmisoikeuksien puolesta.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Yhä vielä, pitkän työuran jälkeen Mertsi Ärling seisahtuu joskus katselemaan ympärilleen lasiseinäisessä työhuoneessa. Ajatella, täällä hän työskentelee Diakonia-ammattikorkeakoulussa, arvostettuna asiantuntijana muiden joukossa. Virallinen titteli on projektipäälliköiden valmentaja.

Liki viisikymppisen miehen meriittilista on pitkä. Mertsi oli muun muassa perustamassa Operaatio Ruokakassia vähävaraisten avuksi ja toteuttamassa Työnimi-kampanjaa, jossa meritoituneet suomalaiset hakivat töitä romaninimellä.

Välillä hän oikein onnittelee itseään: Aika hyvin mustalaispojalta, jota aikoinaan pidettiin erittäin heikkolahjaisena!

Seura.fi: Kirjailija Liisa Louhela kiinnostui vähemmistökulttuureista – Esikoisromaani vie 1930-luvulle Suomen romanien ja pääväestön välisiin suhteisiin

”Pieni poika sisälläni kaipasi omaa perhettä”

Uuvatti. Se on sana, jolla Mertsi kuvaa nuorta itseään. Pikkupoikana hän katseli maailmaa ihmetyksestä pyörein silmin. Aina vähän pihalla, aina ulkopuolisena.

Ensimmäiset vuotensa Mertsi varttui romaneille tarkoitetussa Kotimäen lastenkodissa. Neljästä sisaruksesta vain kaksi kasvoi biologisten vanhempien kanssa. Syytä tähän Mertsi ei tiedä vieläkään. Nelivuotiaana hän siirtyi asumaan isosetänsä perheen luo Kristiinankaupunkiin.

– Rakastin kasvattivanhempiani, mutta pieni poika sisälläni kaipasi omaa perhettä. En oikein edes tuntenut vanhempiani, sillä tapasin heitä lähinnä kesälomilla. Läheistä tunnesidettä ei päässyt syntymään.

Koulussa Mertsi viihtyi niin hyvin, että pärähti itkemään, kun piti jäädä kesälomalle. Kouluttamattomat kasvattivanhemmat eivät tosin osanneet tukea opiskelussa, joten läksyt saattoivat unohtua. Pikkuhiljaa laiminlyönnit kostautuivat ja poika putosi kelkasta.

Mertsi Ärling

Kotimäen lastenkodin lapsia, Mertsi toinen vasemmalta.

Mertsi Ärling

Noin kuusivuotias Mertsi kasvattisiskonsa Sinikan (keskellä) kanssa.

Varsinaiset vaikeudet alkoivat kuudennella luokalla. Tuli tupakanpolttoa ja tihutöitä, pikkunäpistyksiä. Yläasteelle siirtyessä Mertsi muutti Turkuun vanhempiensa luo.

– En istunut perhesysteemiin ollenkaan. Koin, ettei minua kohdeltu samanarvoisena sisarusteni kanssa. Koti ei tuntunut kodilta.

”Olen miettinyt, liittyivätkö oireet huoleen siitä, että minut hylätään jälleen.”

Koulunkäynti jäi kokonaan, eikä kukaan huudellut perään. Mertsi norkoili kaupungilla päihdeporukassa ja jatkoi rötöstelyä. Lopulta poika lähetettiin isovanhempien huomaan. Noihin aikoihin hän alkoi saada outoja psykosomaattisia oireita: tuli harhanäkyjä ja tapahtumat näyttivät kulkevan silmien editse kuin hidastettuna filminä.

– Olen miettinyt, liittyivätkö ne huoleen siitä, että isovanhemmat eivät ehkä jaksa huolehtia minusta. Että minut hylätään jälleen.

Vaivaa tutkittiin, mutta sille ei löytynyt syytä. Lääkärin lausunnon mukaan Mertsi oli ”erittäin heikkolahjainen romanipoika”. Onneksi hän itse näki diagnoosin vasta vuosia myöhemmin.

Uskonratkaisusta kääntyi uusi lehti

Sinä yönä Mertsi heräsi hiestä ja kyynelistä märkänä. Takana oli pitkä päihdeputki, pää oli yhtä aikaa aivan sekaisin ja täysin kirkas. Unessa hän oli katsellut yksiönsä nurkasta laverilla makaavaa ruumista. Tuo olen minä, hän tajusi. Minä olen kuollut.

Seuraavaksi hän näki makaavansa vihreällä nurmella Jeesuksen jalkojen juurella. Nilkoissa erottuivat ristiinnaulitsemisen arvet. Mielen valtasi hätä: taas hän jäisi ulkopuolelle! Taivaaseen ei tällaisella tuhlaajapojalla olisi asiaa.

– Anna minulle takaisin edes yksi sekunti elämästäni, Mertsi parkaisi. – Lupaan omistaa sen sinulle!

Herättyään hän polvistui vuoteensa äärelle toistamaan lupauksensa. Uskonratkaisusta kääntyi uusi lehti elämässä. Parikymppinen Mertsi palasi koulunpenkille. Tiedonjano oli sammumaton, erityisesti matematiikka ja biologia kiinnostivat: hän lumoutui ihmisen anatomiasta ja proteiinisynteesin mekaniikasta. Hyvät arvosanat lisäsivät innostusta ja nostivat itsetuntoa: minähän osaan.

Mertsi Ärling

Vanhimman kasvattisiskon Seijan sylissä 1970-luvun lopulla Kristiinankaupungissa.

Peruskoulun suoritettuaan Mertsi opiskeli samanaikaisesti ylioppilaaksi ja lähihoitajaksi. Painaessaan päähänsä valkolakin vuonna 2001 hän oli tietojensa mukaan kolmas romanitaustainen ylioppilas Suomessa. Saavutuksen arvoa lisäsi se, että hän oli tuolloin jo neljän pienen lapsen isä.

Myös jälkikasvun kouluttautumisesta on huolehdittu. Kun vanhempi poika ehdotti menevänsä yläasteen jälkeen kokkikouluun, Mertsi oli ehdoton: Vain minun kuolleen ruumiini yli! Ensin käydään lukio. Nykyään extreme-urheilua harrastavana somepersoonana tunnettu Nino Ärling opiskelee opettajaksi. Nuorin poika käy vielä lukiota, tyttäristä toinen opiskelee lähihoitajaksi, toinen on kahden lapsen kotiäiti.

Ensimmäisen lapsen syntyessä Mertsi oli vain 21-vuotias. Isänmallin puuttumisesta huolimatta hän ei osannut pelätä vanhemmuutta.

– Lapsilta saamani palautteen mukaan olin liiankin tiukka kasvattaja. En osannut aina olla sellainen vanhempi kuin olisi pitänyt. Mutta ikinä en ole heitä hylännyt. Olen seissyt heidän vierellään kuin tammi, suojana ja turvana.

Kosijan vilpittömyys ja päättäväisyys palkittiin

Ovi käy. Pohjoishelsinkiläisen kerrostaloasunnon olohuoneeseen astelee helmat kahisten Heidi Ärling, Mertsin tuore vaimo. Edellisen avioliiton tultua tiensä päähän Mertsi alkoi kiinnittää huomiota naiseen, jonka hän tiesi olevan kaunis paitsi ulkoisesti myös sisältä. Hän teki tikusta asiaa ja pyysi Heidiä kahville. Kun jutellessa kävi ilmi, että Mertsin avioeroprosessi oli vielä kesken, Heidi perääntyi.

– En antanut periksi. Ajattelin, että rautakin taipuu, kun sitä riittävästi lämmittää, Mertsi sanoo.

Kuukausia kestäneen viestittelyn jälkeen Heidi antoi viimein luvan soittaa. Tapaamiseen hän ilmoitti suostuvansa vasta, kun ero olisi selvä. Niinpä he puhuivat puhelimessa, joskus läpi yön.

– Kerroimme toisillemme ihan kaiken, myös ne rumat ja ikävät asiat. Kasvotusten keskustellessa olisimme ehkä rakastuneet toistemme ulkokuoreen. Nyt sielut kohtasivat.

Juhannuspäivänä, eron juuri astuttua voimaan, Mertsi ilmestyi mielitiettynsä oven taakse ja vei tämän ravintolaan syömään. Heidi yhä vähän jarrutteli. Hän oli tullut varovaiseksi elettyään nuoruudenliittonsa jälkeen kaksi vuosikymmentä tyttärensä kanssa kahden. Lopulta kosijan vilpittömyys ja päättäväisyys saivat hänet antamaan periksi.

– Olen vahva nainen, ja monet miehet pelkäävät vahvoja naisia. Mertsi ei pelännyt, Heidi toteaa.

– Minä olen hallitseva ja määrätietoinen mies. Tarvitsen vaimon, joka pystyy laittamaan hanttiin. Heidi on ennen kaikkea ystäväni ja kumppanini, Mertsi jatkaa.

Häitä oli aikomus viettää tämän vuoden helmikuussa, mutta Mertsi varasi Porvoon kirkon jo 4. joulukuuta. Sekin näyttäytyy nyt johdatuksena. Häälauluna soi enteellisesti Laura Voutilaisen kappale, jonka kertosäe kuuluu: Taivas taikka tuonela, oot rakkain /eikä edes kuolema erottaa voi meitä.

Mertsi Ärling

Puolison vakava sairaus on säikäyttänyt molemmat. – Olemme puhuneet myös siitä mahdollisuudesta, ettei Heidi selviäkään. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin syvä kiitollisuus, Mertsi sanoo.

Satuhäiden jälkeen pari muutti saman katon alle ja ehti viettää kaksi viikkoa kuherruskuukautta. Sitten Heidi alkoi aavistella, että jotain on pahasti vialla. Eräänä yönä kivut yltyivät niin, että hän makasi lattialla kippurassa. Tuore aviomies soitti ambulanssin. Tasan kuukauden kuluttua häistä tuli diagnoosi: suolistosyöpä. Se leikattiin helmikuussa ja alkoi rankka sytostaattihoito.

– Tietenkin tuntuu epäreilulta. Oltuani 20 vuotta yksin löysin viimein miehen, jonka kanssa haluan jakaa elämäni. Ja sitten tällainen uutinen! Emme ehtineet edes häämatkalle, Heidi sanoo.

– Jos diagnoosi olisi tullut ennen naimisiinmenoa, Heidi olisi luultavasti perunut häät ja ilmoittanut, ettei halua olla minulle taakaksi. Mutta totta kai minä pysyn hänen vierellään.

Toisten auttaminen sydämen asia

Sohvan yläpuolella roikkuu tuttu kuva, kopio Hugo Simbergin maalauksesta Haavoittunut enkeli. Taulu on pariskunnalle tärkeä. Se symboloi paitsi elämän haurautta myös toisten auttamista. Sosiaalialan koulutuksen saanut Heidi on ollut lähetystyössä ympäri maailmaa ja toimii nyt rikostaustaisten naisten parissa. Mertsi puolestaan on työskennellyt muun muassa ensihoitajana. Sairaalamaailmasta hän siirtyi Turun Mikaelin seurakunnan johtavaksi diakoniksi 2011.

Uskonratkaisusta pikkuyksiön vuoteen äärellä oli tuolloin kulunut jo aikaa ja uskovaisuus oli alkanut tuntua jotenkin ulkokohtaiselta. Mertsi kaipasi toimintaa. Hän halusi olla Jumalan sotamies eturintamalla.

Mertsi Ärling

Mertsillä on aina ollut suuria suunnitelmia. – Joskus ne ovat tuntuneet mahdottomalta saavuttaa, mutta yhtäkkiä huomaan eläväni keskellä unelmaani.

Istuessaan taas kerran jumalanpalveluksessa ajatuksiinsa uponneena Mertsi kaivoi esiin ruutuvihon ja alkoi hahmotella uutta mallia diakoniatyöhön. Suunnitelman pohjalta syntyi Operaatio Ruokakassi, vapaaehtoisvoimin toimiva avustusjärjestö, joka hankkii ja toimittaa ruokaa vähävaraisille.

– Marssin firmoissa suoraan ylimmän portaan pakeille esittämään asiani. Sain käyttää aika paljon puhelahjojani, ennen kuin idealle lämmettiin.

Nykyään järjestön toiminnassa on mukana liki 50 seurakuntaa ja se jakaa 5 600 ruokakassia tarvitsijoille joka viikko.

”Olen ihminen, uskovainen ja romani”

Lapsena identiteettiä ei tarvinnut pohtia. Mertsi oli Mertsi. Erilaisuus tuli ensi kertaa esiin koulussa. Siellä hän oli aina se mustalainen. Lukiossa eräs opettaja livautti, kai kehuksi tarkoittaen: ei uskoisi Mertsi, että olet romani, kun sinä osaat ajatella.

– En tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Olen ylpeä juuristani, mutta en halua tulla määritellyksi vain niiden kautta. Olen ihminen, uskovainen ja romani, nimenomaan tässä järjestyksessä.

Jatkuva ennakkoluulojen kohtaaminen kasvatti sisua. Mertsi ei halunnut olla ainainen altavastaaja, ikuinen uuvatti. Hän alkoi opiskella voidakseen kohdata ihmiset älyllisesti ja tiedollisesti samalla tasolla.

Ennakkoluuloihin törmää silti yhä, jos ei päivittäin niin viikoittain. Mertsi on etevä lukemaan eleitä ja mikroilmeitä. Kohdatessaan uuden ihmisen kaupassa, pankissa tai kirjastossa, hän näkee saman tien, suhtautuuko vastapuoli neutraalisti vai asenteellisesti. Työnhaku on joskus tyssännyt jo nimeen: Mertsi kuulostaa romanilta. Siksi hän otti toisen etunimen.

Mikael Ärling voisi olla vaikka suomenruotsalainen.

”Ei ole tyhmiä kysymyksiä. On vain tyhmiä virheitä, joita tehdään, kun ei kehdata kysyä.”

Ikävät kokemukset ovat Mertsin mukaan kasvattaneet suojaavan teflon-pinnan. Jos antaisi kaiken tarttua ja loukkaantuisi kaikesta, ei muuta ehtisikään. Mutta maailma ei muutu, ellei epäkohtiin puutu.

Oman panoksensa Mertsi antaa kouluttamalla korkeakouluopiskelijoita ja viranomaisia kohtaamaan etnisiä asiakkaita. Perusperiaatteita on ainoastaan kaksi: 1) Kulttuuri voi olla merkittävä osa persoonaa, mutta se ei määritä ihmistä. Kohtaa siis ihminen, älä kulttuuria. 2) Älä luule ja oleta, vaan ota selvää.

– Ei ole tyhmiä kysymyksiä. On vain tyhmiä virheitä, joita tehdään, kun ei kehdata kysyä, hän painottaa.

Pöydällä lepää viisi paksua leikekirjaa täynnä lehtijuttuja projekteista, joissa Mertsi on ollut osallisena. On työttömien joulujuhla, vähävaraisten itsenäisyyspäiväjuhla, romanien historiasta kertova Syvä laulu -musikaali… Monet suuret unelmat ovat toteutuneet.

– Joskus vanhana voin näitä selailla ja muistella, mitä kaikkea tulikaan tehdyksi, hän naurahtaa.

Vielä Mertsi ei kuitenkaan jouda lepäämään laakereillaan. Hän sanoo siirtyneensä vaiheeseen, jossa ei enää itse tarvitse huseerata keskipisteenä parrasvaloissa. Työssään Diakin projektipäälliköiden valmentajana hän keskittyy sparraamaan toisia.

– Olen saanut jo niin paljon, että nautin voidessani auttaa muita menestymään.

Lue myös: Heikki Slåenille, 36, itku on tullut helposti, ja se oli lapsuuden kiusaajille tarpeeksi – ”Tuntemattomassa seurassa tunnen edelleen helposti alemmuutta”

X