– Tämä on minun tyylini.
– Tämä on minun tyylini.
Julkkikset

Kirkkoherra Harri Henttinen näyttää siltä kuin haluaa: ”Hautajaisiin meikkaan hillitymmin”

Nuorena kirkkoherra Harri Henttistä kutsuttiin Jumalan outolinnuksi. Myöhemmin tämä erikoinen sielunpaimen löysi laumansa ja lopulta myös itsensä.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sara Pihlaja ja Harri Henttisen kotialbumi

Voi hyvä luoja! Pappilan työhuoneen ikkunaa reunustavat muhkeat pinkit, tupsu­somisteiset puhviverhot ja kapan päälle asetellut silkkikukat. Ihan tavallinen ei ole huoneen haltijakaan, Vesilahden kirkkoherra Harri Henttinen. Paikalliset puhuvat tuttavallisesti Kirkko-Harrista.

Huoneessa vallitsee tekemisen meininki: kaikkialla lojuu paperipinoja ja erilaista tilpehööriä. Harrilla on tapana siivota kunnolla lähinnä ennen piispantarkastusta. Se tapahtuu noin kymmenen vuoden välein ja seuraavaan on selvästi vielä aikaa. Sisustusta täydentävät pylväät ja enkelipatsaat sekä kultaraamiset taulut ja peilit, joiden reunoilla lepäilee värikkäitä puuhkia.

– Rakastan estetiikkaa. Kun ei ole varaa hankkia oikeaa taidetta, ostan halpoja kopioita, Harri sanoo. – Kaikki täällä on feikkiä.

Kaikki, paitsi Harri itse.

Harri Henttisestä on muodostunut nähtävyys

Vesilahden kirkko on suosittu turistikohde. Oli aika, jolloin kirkkosalin värikkäät seinämaalaukset koettiin liian aistillisiksi, jopa synnillisiksi, ja ne vedettiin peittoon harmaalla. Muutama vuosikymmen sitten sali palautettiin entiseen loistoonsa.

Harrin työhuone.

Harrin työhuone.

Samoihin aikoihin Vesilahdelle saapui Harri Henttinen, josta on myös muodostunut eräänlainen nähtävyys. Nytkin penkeillä istuu bussilastillinen Ikaalisten seurakunnan Saunaäijiä kuuntelemassa hänen tarinointiaan. Fosforinvihreään jakkuun ja anilliininpunaiseen tekoturkisliinaan sonnustautunut Harri näyttää miesporukan keskellä pihalintuparveen eksyneeltä riikinkukolta. Asun perusteella häntä voisi luulla Hanoi Rocksin jäseneksi.

Tilaisuuden päätyttyä yleisö tungeksii Harrin ympärillä ja osa haluaa selfien. Yksi miehistä tarttuu kirkkoherraa käsipuolesta ja huikkaa nauraen:

– Kattokaas, mentiin just naimisiin! Terveisiä vaan vaimolle!

Harri vitsailee olevansa piispan lahja Vesilahdelle. Valmistuttuaan papiksi 1989 hän työskenteli tovin Tampereella, Tammelassa ja Hämeenkyrössä. Särmikäs ja ehdoton nuorukainen ajautui napit vastakkain vanhoillisten piirien kanssa.

– Tuohon aikaan annettiin ohjeeksi, että papin persoona ei saa korostua. Minä toin itseäni esiin hyvin värikkäästi ja voimakkaasti. Olemukseni huusi: katsokaa minua! Minulla ei ollut minkäänlaista suodatinta. Toimin muun muassa kansanopiston kuvataidekurssilla alastonmallina.

Harrin oltua hetken työttömänä piispa ohjasi hänet Vesilahden iäkkään kirkkoherran apulaiseksi. Työhaastattelussa tämä esitti kaksi kysymystä: Oletko leipäpappi? Aiotko pysyä uskontunnustuksessa? En ole ja aion pysyä, Harri vastasi. Sen jälkeen hänet toivotettiin tervetulleeksi.

Palkkaaminen oli tietoinen riski. Konservatiivisella pikkupaikkakunnalla tämä Jumalan outolintu olisi saatettu nokkia elävältä. Mutta vesilahtelaiset päätyivät syömään hänen kädestään. Kun kirkkoherra jäi eläkkeelle 2006, Harri Henttinen asettui ehdolle ja tuli valituksi hänen tilalleen.

Harri Henttinen: ”Olenko oikeasti se, joka kuvassa näkyy?”

Entisen pankin kellarikerroksessa sijaitseva asunto noudattaa harrimaista estetiikkaa: se pursuilee kukkia, koruja, pehmoleluja ja pikkutauluja. Enkelit ovat Harrille erityisen tärkeitä. Harva näkee niitä oikeasti, mutta patsaat muistuttavat siitä, että voimme olla toisillemme arkipäivän enkeleitä.

Olohuoneen kotialttaria hallitsee Jeesuksen ja Marian kuvien ohella näyttävä peili. Se ei Harrin mukaan liity niinkään turhamaisuuteen kuin itsetuntemukseen.

– Peilin edessä seistessäni mietin, mitä muut minussa näkevät. Pyrinkö kätkeytymään naamarin taakse vai olenko oikeasti se, joka kuvassa näkyy?

Yksi Harrin lempibiiseistä on aina ollut Leevi and the Leavingsin Poika nimeltä Päivi. Hänellekin oli pitkään epäselvää, ollako Romeo vai Julia. Pienenä hän tunsi olevansa tyttö nimeltä Harri – tai Harriet. Oikeastaan sukupuolta ei tarvinnut pohtia lainkaan, hän oli vain lapsi. Vuotta nuoremman siskon Tiina-Liisan kanssa leikittiin nukeilla ja äidin vaatteilla. Mitäs tytöt, sisaruksille sanottiin usein.

Harri työpaikallaan Vesilahden kirkossa.

Harri työpaikallaan Vesilahden kirkossa.

Lastenhoitajaäiti ja sähköalalla työskentelevä isä eivät tästä hätkähtäneet. Kotona Harri on aina saanut olla se, mikä on. Koulussa piti ruveta olemaan poika. Alaluokilla Harri pystyi vielä luovimaan, mutta yläaste oli yhtä helvettiä.

– Olin outo nynny ja jouduin naurunalaiseksi. Mietin, miten minun pitäisi käyttäytyä, että minut hyväksyttäisiin. Lopulta sulkeuduin kokonaan. En avannut suutani edes opettajan kysyessä.

Koettelemukset kulminoituivat liikuntatunnilla, kun piti pelata jääkiekkoa tai jalkapalloa. Harrilla on korkeushyppääjän ruumiinrakenne ja onneton pallosilmä. Hän ei osannut rynniä eikä riehua. Sillä ei ansaittu kunnioitusta poikaporukassa, eivätkä tytötkään varauksetta huolineet joukkoonsa. Harri tunsi olevansa irtopala ja jakojäännös. Edelleen, jos joku ehdottaa joukkuelajin pelaamista, hän kieltäytyy jyrkästi.

Harria harmittaa, ettei hän koskaan kertonut vaikeuksistaan kotona. Vanhemmat olisivat varmasti puuttuneet asiaan.

– Sanon aina nuorille, että tutustukaa itseenne nyt. Älkää käyttäkö siihen vuosikymmeniä kuten minä. Liian paljon meni aikaa ahdistukseen.

Ny­kyään Harri Henttinen määrittelee itsensä androgyyniksi

Yök, kuinka mautonta! Opettelisi edes meikkaamaan kunnolla. Tämänkaltaisia viestejä somen kommenttikenttiin ilmestyy usein Harrin julkisten esiintymisten jälkeen.

– Mutta tämä on mun tyylini, minä haluan näyttää juuri tällaiselta Pelle Hermannilta. Hautajaisiin meikkaan hillitymmin, hän toteaa.

Itseen tutustuminen alkoi parikymppisenä mallikoulussa. Siellä Harri katseli ensi kertaa itseään videolta. Ai kamala, miten pitkät kintut ja kumma ääni, hän ajatteli. Mutta pian arka ja epävarma nuorukainen alkoi huomata myös hyviä puoliaan. Kurssilla hän näki myös, että miehetkin voivat meikata.

Sittemmin on alettu puhua sukupuolten moninaisuudesta ja oudoilta ja erikoisilta tuntuneet asiat ovat saaneet nimen. Ny­kyään Harri määrittelee itsensä androgyyniksi. Etenkin iäkkäämmälle väelle se saattaa olla vieras käsite: ”Ekkös sää ny ihan mies oo?” Mutta Harri ei koe olevansa mies tai nainen, hän on ihminen. Siksi maskuliininen nimike kirkkoherra on aina tuntunut vieraalle. Hän omaksuikin ilahtuneena erään lapsen antaman tittelin Kirkko-Harri.

– Sukupuoli ei välttämättä ole se, johon synnytään. Siihen kasvetaan, hän huomauttaa.

– Yritetään olla ihmisiä toisillemme.

– Yritetään olla ihmisiä toisillemme.

Aina, kun Harri Henttinen puhuu aiheesta julkisuudessa, hänen puhelimensa alkaa piristä. Osa soittajista syyttää synnintekemisestä, kehottaa tekemään parannuksen ja lyö luurin kiinni. Linjoille jääville hän toteaa rauhallisesti: ”Nyt olen kuullut mielipiteesi ja luulen, ettemme pääse tästä asiasta yhteisymmärrykseen. Puhuttaisiinko jostakin muusta, vaikkapa sinusta?” Parhaimmillaan se johtaa hedelmälliseen keskusteluun.

– Niille, jotka toivottavat minut helvettiin, olen tottunut vastaamaan, että annetaan Jumalan päättää loppusijoituspaikastani. Yritetään siihen asti olla ihmisiä toisillemme.

”Kun on sinut oman minän kanssa, toinen ihminen ei ole uhka”

Valaistuminen tuli lukioikäisenä. Harrin oli tarkoitus suuntautua hotelli- ja ravintola-alalle, mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin ihmeellistä. Harri sai näyn, jossa risteili monenlaisia teitä ja polkuja. Jumala – niin hän uskoo – ilmoitti, että hänen tehtävänsä ei ole tarjoilla viinaa vaan jotain ihan muuta. Hänestä tulisi kanssakulkija, joka tarjoaa auttavan kätensä horjuville. Päätös kouluttautua papiksi herätti kysymyksiä lähipiirissä: olisiko ujosta pojasta nousemaan ihmisten eteen?

Soveltuvuustestissä Harrilta tiedusteltiin kautta rantain suuntautumisesta. Hän ei ihan ymmärtänyt kysymystä ja sanoi, vilpittömästi, olevansa kiinnostunut sekä miehistä että naisista. Se oli viisas vastaus. Moni niistä opiskelutovereista, jotka tuolloin kertoivat olevansa esimerkiksi homoseksuaaleja, eivät koskaan saaneet papinvirkaa. Nykyään tilanne on jo toinen.

Kun omaa paikkaa kirkon piirissä ei heti löytynyt, Harri harkitsi jo alanvaihtoa. Hän ryhtyi hierontalaitteiden ovelta ovelle -myyjäksi. Kerta toisensa jälkeen hän päätyi istumaan potentiaalisen asiakkaan sohvalla ja kuuntelemaan murheita. Tuotteet unohtuivat eteiseen.

– En saanut yhtään laitetta myydyksi. Oivalsin, että myyntityö ei taida sittenkään olla mun juttu.

Harri armeijassa.

Harri armeijassa.

Harri Henttinen sanoo suorittaneensa ihmisenä olemisen kasvukurssilla pitkän oppimäärän. Yksinpuhelun ja oman totuuden toitottamisen sijaan hän on opetellut aitoa dialogia, jossa oikeasti kuunnellaan ja arvostetaan toista. Erityisen tärkeätä sielunpaimenelle on hänen mukaansa tutustua omaan persoonaansa.

– Jos pelkää ja vihaa itseään, tunne kääntyy helposti muita ihmisiä vastaan. Pahimmillaan siitä seuraa henkistä ja hengellistä väkivaltaa. On paljon uskonnollisia guruja, jotka ovat hukassa itseltään ja hyväksikäyttävät muita. Kun on sinut oman minän kanssa, toinen ihminen ei ole uhka, vaan häntä on mahdollista ymmärtää aidosti.

Kasvunvaraa Harrillakin toki yhä on. Mutta viisikymppisenä hän viimein hyväksyi: tämmöinen minusta tuli. Sieluun laskeutui rauha.

Lemmikki on jo yli 80-vuotias

Eikö hänellä ole kauniit silmät? Harri Henttinen kysyy ja esittelee kännykästään kuvia Matteuksesta. Matteus on kilpikonna, joka saapui Henttisen perheeseen, kun sisarukset olivat teinejä. Kissaa tai koiraa ei Harrin allergian takia voinut edes ajatella. Ehkä hyvä niin, sillä konna on jo yli kahdeksankymppinen ja porskuttaa yhä vaan.

Nuorempana Matteus muuttui aina tammikuussa levottomaksi. Se kieltäytyi syömästä, riehui ja kolisteli. Harri tulkitsi sen kaipaavan kumppania ja toi näytille naaraskonnan. Mutta Hilda oli kovin aggressiivinen ja Matteus-parka pinkoi pakoon. Entä jos hän tykkääkin pojista, Harri tuumi ja esitteli lemmikilleen toisen lajitoverin, Leon. Mutta sekin tuntui vain pitävän Matteusta pilkkanaan. Oli annettava periksi.

– Me olemme molemmat tällaisia vanhojapoikia.

Harrin ystävät ovat joskus järjestäneet hänelle kohtaamisia, joiden on kenties toivottu johtavan parisuhteeseen. Se on Harrista kiusallista. Hän ei missään ta­pauksessa halua antaa vääriä signaaleja ja käyttää hyväkseen toisten tunteita. Hän ei ole koskaan seurustellut.

– Nuorena pelkäsin itseäni niin paljon, etten voinut edes kuvitella parisuhdetta. Edelleenkään se ei tunnu omalta jutulta.

Harri uskoo, että parisuhteet ovat osa isoa käsikirjoitusta. Joskus palaset vain osuvat kohdalleen ja sydämet löytävät toisensa. Jos niin kävisi omalle kohdalle ja eteen ilmestyisi sopiva ihminen, mies tai nainen, ei hän vastaan panisi.

– Mutta vaikuttaa siltä, ettei minulle ole sellaista kohtaamista käsikirjoitettu.

Perheettömyydestä on etua nykyisessä elämäntilanteessa, jossa Harri toimii sisarensa kanssa iäkkään äidin omaishoitajana. Asunto Vesilahdella on lähinnä levähdyspaikka, sillä iltaisin Harri ajaa puolen tunnin matkan Tampereelle lapsuudenkotiinsa. Siellä hän juttelee äidin kanssa illallisen ääressä ja krapsuttaa Matteusta ennen kuin käy nukkumaan omaan vanhaan huoneeseensa.

Unta odotellessa mieleen muistuvat joskus ne raskaat vuodet, jolloin Harri ajatteli, että olisi parempi jos hän ei olisi syntynyt. Nykyään peiliin katsoessaan hän ei enää näe outoa kummajaista vaan ihmisen, Jumalan kuvan.

Valokuvamallia tai myyntimiestä ei Harrista tullut, mutta eräänlainen kirkon mannekiini ja tuote-esittelijä kuitenkin. Hänen evankeliuminsa tiivistyy kahteen lauseeseen: Olet juuri oikeanlainen. Sinä riität.

X