Laura Malmivaaralle perhe on tärkeä voimavara: ”Vaikeuksissa tukeudun yhä vanhempiini”
Perhe on aina ollut näyttelijä-valokuvaaja Laura Malmivaaralle tärkeä voimavara. – Jos kotona olisi ongelmia tai ihmissuhteissa jotain selvittämätöntä, minun olisi vaikea löytää vapauden tunnetta tai tasapainoa, hän sanoo.
Laura Malmivaara nauttii nyt tasapainoisesta perhe-elämästä.
Perhe on aina ollut näyttelijä-valokuvaaja Laura Malmivaaralle tärkeä voimavara. – Jos kotona olisi ongelmia tai ihmissuhteissa jotain selvittämätöntä, minun olisi vaikea löytää vapauden tunnetta tai tasapainoa, hän sanoo.
Kuvauskeikka Tukholmassa olisi ollut ennen korona-aikaa ihan perustyötä suomalaiselle eturivin näyttelijälle, mutta Laura Malmivaaralla, 46, oli elokuussa ristiriitainen olo. Hän oli lentämässä Ruotsiin myöhemmin haastatteluviikolla, kotioloissa vietetyn kevään ja kesän jälkeen.
– Töitä odotan innolla, mutta millaista mahtaa olla kulkea koko ajan maski päällä tai istua vapaa-aikana yksin hotellihuoneessa?
Kotona ei ole tullut istuttua yksin. Tyttäret Alma ja Aino ovat olleet pitkään äidillään, koska lasten isä, ohjaaja Aku Louhimies on ollut uuden elokuvansa kuvauksissa.
– Tällä viikolla lapset ovat pitkästä aikaa isällään. On tosi outoa olla ilman heitä.
Vanhempi tytär on lukiossa, nuorempi kahdeksannella luokalla. He pärjäävät jo niin hyvin omillaan, että äiti tuntee itsensä välillä jopa tarpeettomaksi.
– Joskus ihan ihmettelen, että olenko unohtanut jotain. Riittääkö todellakin, että vain käyn kaupassa, teen ruoan ja toimin taksikuskina? Laura sanoo nauraen.
– Totta kai heitä pitää tukea, mutta samanlaista hoivaa he eivät enää tarvitse kuin pienempinä. Siitä tulee välillä tyhjä olo.
Toisaalta tyhjyys on antanut tilaa jollekin uudelle. Lauralla on meneillään vaihe, jossa kaikki uusi tuntuu inspiroivalta.
Näyttelijänä hän riemuitsee kiinnostavista rooleista. Tukholman-kuvauksissa Laura esittää ”Pamela Anderson -tyyppistä” isoäitiä, ja lokakuussa Kaikki synnit -sarjan toisella kaudella hänet nähdään hurmoshenkisenä saarnaajana.
Valokuvaajana hän ahmii tietoa kehittyäkseen koko ajan paremmaksi. Joskus illat kuluvat siihen, että hän katsoo Youtubesta valokuvaukseen liittyviä koulutusvideoita yksi toisensa perään.
Hyvä vaihe alkoi, kun Lauran katse kääntyi omasta sisimmästä ympäristöön.
– Neljänkympin tienoilla havahduin siihen, että pääsin pikkuhiljaa omasta luupista pois. Olin vapaampi näkemään ympärilleni.
Valokuvaajan ja näyttelijän ammatteja yhdistää eräs Lauralle merkittävä asia: ne molemmat pohjautuvat havaintojen tekemiseen ja hetkeen tarttumiseen.
– En enää käytä aikaani sen pohtimiseen, olenko enemmän valokuvaaja vai näyttelijä. Ajattelen, että olen havainnoija. Inspiroidun siitä, mitä ympärilläni tapahtuu.
Lue myös Kotilieden juttu: Valokuvaaja neuvoo: 5 vinkkiä, joiden avulla saat hyvän kuvan lemmikistäsi
Laura kertoo Annan Hyvinvoinnin avaimet -juttusarjassa, mistä asioista hänen henkinen ja fyysinen hyvinvointinsa koostuu.
Maltti on tarpeen
”Kasvatan koko ajan malttiani. Olin nuorena äkkipikainen ja pahimmillani paiskoin ovia. Nykyään otan aikalisän, jos meinaan hermostua. Lähden pois huoneesta, puhisen itsekseni vähän aikaa ja palaan muiden pariin melko lailla rauhoittuneena.
Kun olin pieni, isäni tapasi tehdä juuri samoin. Hän vain lähti huoneesta ja palasi hetken kuluttua hyväntuulisena, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Pikkuhiljaa minulle on valjennut se, kuinka usein toiminkaan vaikeissa tilanteissa samoin kuin vanhempani.
On jännittävää nähdä, millaisia toimintatapoja minulta siirtyy omille lapsilleni. Tosin tuleva sukupolvi on niin tiedostava, että se osaa jo nimetä heikkouksia, joita on vanhemmiltaan perinyt. Aika ajoin minua katsoo silmästä silmään pituiseni nuori nainen ja vaatii minua tilille valinnoistani.
Olen huomannut, että ristiriitatilanteissa rauhallisena pysytteleminen on parempi strategia kuin välitön reagoiminen. Jatkuva kierroksilla käyminen kävisi turhan raskaaksi. Lähestyn kuitenkin jo viittäkymppiä; minun on pystyttävä ottamaan asioita vastaan ilman, että provosoidun.
Maltti on tarpeen tässä räjähdysalttiissa ajassa. Sosiaalinen media tuo jatkuvasti paineita ottaa kantaa asioihin. Kaikkeen ei vain voi mennä mukaan, ainakaan heti. Haluan rauhassa pohtia sitä, mitä ympärilläni tapahtuu.
Tietynlaisen etäisyyden pitäminen on ollut minulle tarpeellista. Taustalla voi olla pelkoakin, sitä, etten uskalla ottaa kantaa. Joka tapauksessa se on minun keinoni säilyttää sisäinen rauhani.”
Aamupäivän hiljaisuutta
”Yleensä en herää kovin virkeänä. Nousen sängystä vasta, kun tyttäret ovat jo syöneet aamupalaa ja laittaneet itsensä valmiiksi. Sitten vedän villasukat ja puukengät jalkaani, puen takin yöpaitani päälle ja lähden autolla viemään lapsia kouluun. Ja matkalla toivon, ettei bensa lopu kesken kaiken!
Kotiin palatessani olen jo virkeämpi. Nautin hiljaisuudesta. Keitän kahvia ja selaan uutisia. Työt alkavat usein vasta myöhemmin päivällä.
”Uiminen sopii etenkin aamuihin. Kävelen aamutakissa rantaan, laskeudun veteen, nousen kiljuen ja kiiruhdan takaisin sisälle.”
Joskus harvoin juon aamukahvin pihalla, rannan terassilla. Asun avomieheni kanssa merenrantatalossa Helsingin Jollaksessa.
Olen kotoisin Kainuusta, Kajaanista. Nuorempana meri ei merkinnyt minulle mitään erityistä. Se oli jotenkin hahmoton ja arvaamaton, jopa pelottava.
Nyt olen asunut niin pitkään merenrannalla, että osaan jo nauttia horisontista ja merestä. En enää pelkää sitä. Olen uskaltautunut jopa avantoon uimaan.
Mieheni harrasti avantouintia suhteemme alkuaikoina seitsemän vuotta sitten. Silloin kävin ensi kertaa avannossa. Opin, että pystyn menemään kylmään.
Nykyään minä uin jopa useammin kuin mieheni. Käyn pulahtamassa heti, jos olo tuntuu nuutuneelta. Uiminen sopii etenkin aamuihin. Kävelen aamutakissa rantaan, laskeudun veteen, nousen kiljuen ja kiiruhdan takaisin sisälle. Sen jälkeen ei kyllä ahdista enää mikään!”
Vahva omassa kehossa
”Tanssitunneilla aloin käydä kolme vuotta sitten. Olin silloin ollut mukana Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa ja ymmärtänyt ensimmäistä kertaa, miten tärkeää on käyttää kehoa luovasti ja hikisesti. En ole koskaan voinut henkisesti ja fyysisesti niin hyvin kuin ohjelmanteon aikaan.
Olin siihen saakka harrastanut perusryhmäliikuntaa ja olin ihan hyvässä kunnossa. Mutta helppohan jumpassa on vetää tahtiin ja polttaa kaloreita. Tanssiminen taas on uskallusta, avautumista.
Neljän kuukauden TTK-treenien aikana kehossa ja mielessä tapahtui uskomaton muutos. Olen aina ollut hyvä ottamaan itsestäni kaiken irti – jos jumppatunnilla piti tehdä kymmenen kyykkyä lisää, minä tein. En ole se, joka luovuttaa.
”Kropan avaaminen vaikutti myös mieleeni. Tuntui mahtavalta olla auki maailmalle eikä koko ajan varuillaan.”
Tanssiminen oli toisenlaista, maadoittavaa. Opin tuntemaan keskustani. Olin vahva omassa kehossani.
Aiemmin minulla oli tapana painua kasaan, ikään kuin pienentää itseäni. Tanssiminen sai minut avaamaan yläkroppani ja suoristamaan ryhtini. Ensimmäistä kertaa tuntui ihanalta olla pitkä!
En enää peitellyt leveitä hartioitani, vaan pidin ylpeästi rintakehää avoinna. Kropan avaaminen vaikutti myös mieleeni. Tuntui mahtavalta olla auki maailmalle eikä koko ajan varuillaan. Sain näyttelemiseenkin aivan uudenlaista virtaa.
Tällä hetkellä olen innoissani uudesta lajista, barresta. Käyn tunnilla kerran viikossa ja olen myös ottanut pari tiiviskurssia. Kun oloni on kuormittunut, mieleni tekee sokeria tai viinilasillista. Barre on kuitenkin niitä parempi apu stressiin.
Barressa on elementtejä baletista ja pilateksesta. Minulle se on ennen kaikkea balettia. Lapsena balettitunnit jäivät satubalettitasolle, ja se harmitti myöhemmin.
Nyt nautin ihan mielettömästi siitä, että saan olla kevyt, pitkä ja ilmava. Kävelen salista ulos aina kymmenen senttiä pidempänä!
Harrastus on muuttanut tuntumaa omaan kehooni. Pitkään elin siinä uskossa, että olen raskas ja romuluinen. Tunnen keventyneeni. Suhde omaan kehoon vaikuttaa uskomattoman paljon siihen, miten pystyy kohtaamaan muut ihmiset tai suhtautumaan vastoinkäymisiin.”
Enemmän meikkiä!
”Vähemmän olisi parempi meikin suhteen, niin sitä väitetään. Minusta taas tuntuu, että tarvitsen enemmän meikkiä kuin aiemmin! Kun näytän mielestäni vanhalta ja väsyneeltä, vedän eyelinerilla reippaat rajaukset silmiin väsymystä karkottamaan. Eihän se välttämättä niin toimi, mutta saan silti meikistä voimaa aloittaa päivä. Laitan aina jotain meikkiä, kun lähden ulos tapaamaan ihmisiä. Haluan näyttää hyvältä. Se tuo minulle itseluottamusta.
Työssäni valokuvaajana pyrin rentouttamaan toisen ihmisen niin, että hän näyttää upealta. Siihen tarvitaan nopeita liikkeitä ja sopivasti höpöttelyä, jotta tilanne ei pääse jumiutumaan. Vaikka olen kuvaamisen jälkeen yleensä aivan poikki, on aina yhtä tyydyttävää saada toinen sädehtimään.
”Muiden ottamia kuvia katsoessani mietin usein, että tuoltako minä tosiaan näytän, jotenkin vieraalta.”
Tapaamisen aluksi kuvattavat usein valittelevat, miten ahdistavaa kuvattavana oleminen on. Ymmärrän heitä, koska minullekaan kameran edessä oleminen ei ole helppoa. Usein luullaan, että kuvatuksi tuleminen ei ole minulle juttu eikä mikään, olenhan paitsi näytellyt myös tehnyt nuorena mallin töitä. Mutta on se aina todella jännittävää.
Siksi empatiaa ei saa unohtaa kuvaustilanteessa. Kuvaajana sanon kuvattavalle ääneen, että ymmärrän ahdistavan olon. Empatian avulla ahdistuksen yli päästään yhdessä ja ihminen voi vapautua kameran edessä.
On mahtavaa nähdä, miten kuvattava päästää irti itsekontrollista. Kaikissa meissä on sitä kontrollia, armotonta tapaa katsoa itseämme ja meistä otettuja kuvia.
Kun katson minusta otettuja kuvia, kaikkein vaikeinta minulle on nähdä niissä näkyvä muutos. En osaa paikantaa sitä, missä se täsmälleen näkyy – ehkä silmissä? Se ei liity niinkään vanhenemiseen vaan siihen, millaisena olen tottunut näkemään itseni. Muiden ottamia kuvia katsoessani mietin usein, että tuoltako minä tosiaan näytän, jotenkin vieraalta.
Lue myös Lauran ajatuksia muotokuvauksesta ja katso video: Laura Malmivaara: ”Itsensä näkeminen kuvassa kauniina on ehdottoman tärkeää itsetunnolle”
Peilikuvan katsominen ei ole sama asia, koska silloin ihminen pitää yllä peili-ilmettä. Kasvojaan on vaikea päästää täysin rennoiksi. Juuri näyttelijän pitäisi pystyä se tekemään, jotta katsoja voisi samastua häneen.
Olen suunnitellut, että jonain päivänä ottaisin aikaa omakuville. Kuvaisin itseäni meikittä, ilman tuulikoneita tai muita apuja. Haluaisin tietää, miltä tuntuisi vain olla siinä ja nähdä itsensä sellaisena kuin on. Vielä en ole uskaltanut. Toistaiseksi haluan ne meikit ja tuulikoneet!”
Perhekeskeinen elämä
”Joskus elämäni on ollut epämääräistä hakemista. Nyt jännitteet ovat poissa. Perhe-elämä on tasapainossa, ja siksi pystyn keskittymään töihin. Jos kotona olisi ongelmia tai ihmissuhteissa jotain selvittämätöntä, minun olisi vaikea löytää vapauden tunnetta tai tasapainoa.
Hyvinvointi on oikeastaan hirveän yksinkertaista. Jos elämän peruspalikat ovat kunnossa, silloin voi hyvin. Se ei ole sen ihmeellisempää.
Kasvoin perheessä, jossa ei käyty jumpissa eikä kulttuuririennoissa, ei oikeastaan tehty yhtään mitään muuta kuin töitä ja vietettiin aikaa kotona perheen kesken. Se on minun mallini toimivasta peruselämästä, enkä tarvitse äärikokemuksia. Unohdun helposti kotioloihin. Siksi olen aika huono ystävä, minulla on ollut aina vähän ystäviä.
Äiti ja isä ovat niitä, joihin tukeudun vaikeuksissa. Minua ei ole koskaan ärsyttänyt äidin puuttuminen elämääni tai siihen, miten olen lasteni kanssa. Luotan äitiini ja otan häneltä vastaan neuvoja. Hän esimerkiksi muistuttaa minua aina siitä, että lapsille pitää antaa tuoreita marjoja. Häneltä olen oppinut, miten tärkeitä kotiruoka ja perusvitamiinit ovat hyvinvoinnin kannalta.
Meillä on aina puhuttu paljon, ja kotoa olenkin perinyt höpöttämisen taidon. Jos mieltäni painaa jokin asia, minun on purettava sitä ääneen. Puhun, kunnes asia alkaa hahmottua minulle paremmin ja saan siitä kiinni.
On tärkeää, että voin peilata ajatuksiani jonkun sellaisen kanssa, joka pystyy kertomaan minulle sen, mitä en itse osaa nähdä.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous