Linda Juhola korjasi välit isäänsä juuri ennen tämän yllättävää kuolemaa: ”Nyt ei ole ketään jäljellä”

Muotialan yrittäjä Linda Juholalle, 34, suru on ollut seuralainen teini-iästä saakka. Silloin hän menetti äitinsä, pari vuotta sitten kuoli isä. – Olen onnellinen siitä, että korjasin välimme, kun siihen vielä oli mahdollisuus.

Muotialan yrittäjä Linda Juhola oli vain 15-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Lindan vanhemmat olivat eronneet, kun tyttö oli vuoden vanha. Lapsuutensa Linda asui Espoossa kaksin äitinsä kanssa.

– Äidin kuolemaa oli vaikeaa käsitellä herkässä teini-iässä. Vasta jälkeenpäin olen kunnolla käsittänyt, miten valtava käännekohta äidin kuolema on ollut elämässäni. Äiti oli paras ystäväni, Linda muistelee.

Sihteerinä toiminut yksinhuoltajaäiti teki pitkiä työpäiviä. Vaikka Linda oli isompana usein yksin kotona, hän ei tuntenut oloaan yksinäiseksi. Äidin kanssa oli aina ihanaa. Äiti teki maailman parasta makkarakeittoa ja rakasti klassista musiikkia.

Äidin kuoleman jälkeen Linda peri asunnon, jossa he yhdessä asuivat.

– Kävin yksin tyhjässä asunnossa useiden kuukausien ajan. Olihan se kotini. Menetys tuntui käsittämättömältä.

”Meni vuosia, etten ollut isän kanssa tekemisissä”

Lindan äiti kuoli syöpään. Äidin sairauden edetessä Linda näki äidin muuttuvan.

– Tavallaan menetin äitini jo ennen hänen kuolemaansa, koska aivokasvain muutti häntä sekä ulkoisesti että sisäisesti eikä hän enää viimeisinä hetkinään ollut se sama ihminen, joka oli ollut, vaan tuntui vieraalta.

Äidin sairastuttua Linda joutui muuttamaan isänsä luo. Yhtäkkinen hyppäämineen uuteen uusperhetilanteeseen ei ollut helppoa. Yhteenottoja oli usein.

– Muistan paljon asioita lapsuudestani, mutta äidin kuoleman jälkeiset vuodet ovat osittain sumua. Olen kai vain yrittänyt selviytyä. Muistan, että menin heti äidin menehtymisen jälkeen takaisin kouluun. Tarvitsin tunnetta siitä, että arki pyörii, ja toisaalta arkisiin asioihin tuntui helpolta paeta, Linda sanoo.

Tytöstä naiseksi kasvaminen ilman äitiä oli vaikeaa. Linda muutti omilleen heti, kun se oli mahdollista. Myöhemmin hän sai opiskelupaikan Ruotsista, eikä lähtemistä tarvinnut kahta kertaa miettiä.

– Etäisyyden ottaminen helpotti vähän. Meni kuitenkin vuosia niin, etten juuri ollut isän kanssa tekemisissä. Meillä oli kylmät välit. Tunsin katkeruutta ja pettymystä häntä kohtaan monesta eri syystä. En kaivannut häntä elämääni.

Yhteydenpito alkoi vauvauutisella

Alkuvuodesta 2020 Linda Juhola sai tietää odottavansa lasta avomiehensä kanssa. Silloin hän otti yhteyttä isäänsä. Aiemmin yhteydenpito oli koostunut satunnaisista tekstiviesteistä.

– En ajatellut asiaa juurikaan ennen kuin tulin raskaaksi. Silloin asenteeni muuttui. Tuntui tärkeältä jakaa merkittävä uutinen isän kanssa, ja toisaalta halusin, että lapseni saisi edes jonkinlaisen yhteyden minun perheeseeni.

Isä ilahtui vauvauutisesta, ja välien korjaaminen alkoi. Kuulumisia vaihdettiin lähinnä puhelimitse. Linda asui edelleen Ruotsissa ja isä Suomessa.

Kesällä 2021 isoisän ja lapsenlapsen tapaamista alettiin suunnitella. Noin viikko ennen sovittua tapaamista Linda soitti ja lähetti isälleen viestin, koska oli innoissaan jälleennäkemisestä. Vastausta ei koskaan tullut. Seuraavana päivänä Linda sai puhelun isänsä vaimolta. Reilu kuusikymppinen isä oli löydetty kuolleena. Hän oli saanut sydänkohtauksen. Hän ei koskaan ehtinyt tavata lapsenlastaan.

– Isä ehti kuitenkin iloita siitä, että oli tullut isoisäksi. Hän oli innoissaan tulossa tapaamaan meitä. Se ajatus lohduttaa minua menetyksen keskellä, vaikka samalla tuntuu surulliselta, ettei oma lapseni pääse koskaan tapaamaan minun vanhempiani.

Linda Juhola ja erilainen suru

Lohtua on tuonut se, että välit isään olivat kunnossa.

– Onneksi korjasin tilanteen. Perhesuhteet eivät ole yksinkertaisia, ja joskus on olemassa syy siihen, ettei välejä vanhempiin ole – eikä niitä aina välttämättä edes tarvitse korjata. Mutta olen onnellinen siitä, että itse sen tein, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Sureminen olisi vaikeampaa, jos tilanne olisi jäänyt selvittämättä.

Katkeruutta hän on tuntenut hetkittäin. On tuntunut epäreilulta, että isän piti kuolla juuri nyt. Eikö yhden vanhemman menettäminen ollut jo tarpeeksi?

Tapahtuneen sisäistämisessä on mennyt pitkään. On ollut vaikea käsittää, että isäkin todella on poissa.

– Suru, jota isän kohdalla koin, ei ollut samanlaista kuin äidin kohdalla. Toisaalta se oli isompaa: isä oli ainut vanhempi, joka minulla oli elossa ja olimme juuri lähentyneet, ja sitten menetin hänetkin. Nyt ei ole ketään jäljellä. Sitä on vaikea hyväksyä.

Silti Linda näkee surussa jotain kaunista.

– Surun takana on tosi paljon rakkautta. Jotta voi kokea syviä menetyksen tunteita, on kokenut myös syvää rakkautta.

Se, että syvimmässäkin surussa kiinnittää huomionsa hyvään, on Lindan mielestä aktiivinen valinta, vaikkakaan ei aina helppo.

”Vauvan synnyttyä surin kohtaloani”

Äidittömyyttään Linda Juhola on ehtinyt surra eri elämänvaiheissa. Kun hän tapasi nykyisen kumppaninsa, hän ajatteli, miten tämä ei ikinä saanut tutustua anoppiinsa. Kun hän tuli äidiksi, hän pohti, että hänen äitinsä ei saanut nähdä lapsenlastaan.

– Vauvan synnyttyä surin kohtaloani aiempaa rankemmin. Minuun sattui nähdä muita vauvoja ja isovanhempia yhdessä. Kuulin muiden äitien kertovan, millaisia neuvoja he olivat saaneet omilta äideiltään. Minulla ei ollut ketään, keneltä kysyä. Olisin kaivannut äitiyteeni äidin tukea ja mallia. Hänen puuttumisensa korostui äitiyteni myötä.

Äitiys on kuitenkin tuonut elämään merkityksellisyyttä. Linda on aina halunnut lapsia, ja vanhempien menettäminen on vahvistanut halua oman perheen perustamiseen entisestään.

– Haluan rakentaa itse sen, mitä minulla ei enää ole. Toivon, että saan lisää lapsia, jotta voin tarjota omille lapsilleni yhtenäisyyttä ja turvaa toisistaan, tapahtui meille vanhemmille mitä tahansa.

Koetut menetykset ovat herättäneet Lindassa pelon.

– Minulle tulee helposti katastrofiajatuksia, jos joku läheinen ei heti vastaa puhelimeen. Pelkään menettämistä, koska minulla on jäljellä niin vähän heitä, joiden vuoksi pelätä.

Samalla Linda jo ravistelee synkkyyttä harteiltaan.

– Mutta ei tuollaisiin ajatuksiin voi ripustautua. Oli kova pala menettää äiti. Elämä olisi voinut silloin lähteä eri suuntaan, mutta ei lähtenyt. Siitä voin kiittää itseäni. Voin olla ylpeä omista surusaavutuksistani.

Kotiliesi: Kun Kristiina jäi leskeksi, hän vihasi kuollutta miestään – ja samaan aikaan hän häpesi itseään

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Ihmissuhteet

   Osanotto netissä – Surututkija: "Toivoisin, ettei osanotto jäisi sydänemojin varaan"

2. Ihmiset ja suhteet

   Johannan, 53, poika kuoli surffilomalla – pojan viimeiset sanat ovat auttaneet surun käsittelemisessä: "En pelkää moniakaan asioita, koska pahin tapahtui jo"

3. Ihmiset ja suhteet

   Hannu Paloniemi menetti äitinsä 10-vuotiaana, mutta kohtasi tunteensa vasta keski-iässä: ”Sisälleni oli koteloitunut hirveä määrä pelkoa, häpeää ja vihaa"