Julkkikset

Marjatta-äitinsä kanssa läheinen Michael Monroe: ”Äiti oli kauhuissaan, kun lähdin maailmalle”

Michael Monroe ja hänen äitinsä Marjatta Kaistila tietävät, että toisen tukeen voi tiukan paikan tullen luottaa. Kun Michael kiersi bändinsä kanssa maailmaa, äiti nieli huolensa ja kannusti poikaa tavoittelemaan unelmiaan.
Teksti: Anneli Juutilainen Kuvat: Aleksi Niemelä, Matti Fagerholmin perhealbumi

Marjatta Kaistila: ”Makke piti jo nuorena huolta muista”

”Alkukesä vuonna 1962 oli poikkeuk­sellisen lämmin. Olin raskaana ja lyllersin ison mahani kanssa pitkin Helsingin katuja kahden pienen poikani, silloin 3-vuotiaan Jarin ja hieman alle 2-vuotiaan Eeron kanssa.

Kolmas poikani Matti eli Makke syntyi 17. kesäkuuta. Muistan yhä, kun kätilö vei hänet toiseen huoneeseen punnittavaksi ja hoidettavaksi. Sieltä kuului kova meteli ja vauvan huuto. Säikähdin ja kysyin, oliko jotain vialla. Kätilö vakuutti, että ei. Tämä poika vaan sattuu olemaan harvinaisen pirteä.

Äitini vei kaksi vanhempaa poikaa kesämökille Kiikalaan, mutta minä ajattelin jäädä vauvan kanssa joksikin aikaa kaupungin mukavuuksien pariin. Helle kuitenkin lakkasi sinä päivänä, kun Matti syntyi. Alkoi sataa valtavasti – ja sitä sadetta kesti koko suven.

Siihen aikaan talojen lämmitys lopetettiin almanakan mukaan, enkä saanut vauvan pyykkiä kuivumaan millään. Silloin lähdin vauvan kanssa mökille, jossa sai aina tulen uuniin ja pyykit kuiviksi. Ensimmäisen kesänsä Matti ulkoili mökin kuistilla nukkuen.

Makkesta kasvoi oikein reipas pieni poika. Kun isoveljet aloittivat leikkikoulun Topeliuksen lastentarhassa. Makke oli vielä liian nuori päästäkseen sinne, vaikka hänen teki kovasti mieli. Lopulta meille luvattiin, että hän saisi seuraavan vapautuvan paikan.

Ja niin Matti kävi joka ikinen aamu katsomassa, saisiko hän jo tulla. Eräänä aamuna opettaja sanoi, että hän voisi aloittaa huomenna. Mutta Matti jäikin heti. Hän oli jo silloin hyvin sosiaalinen.

Makkella oli hyvä mielikuvitus, ja hän kertoi kaikenlaisia keksimiään hassuja sattumuksia ja tarinoita minulle vakavalla naamalla. Kun sitten kauhistelin tai olin raivon partaalla, hän hihkaisi riemuissaan: ”Luulit!”

”Välillämme on aina vallinnut keskinäinen luottamus”

Kun erosin poikien isästä, radiokuuluttaja Pentti Fagerholmista vuonna 1973, Makke oli 11-vuotias. Äitini oli silloin jo eläkkeellä ja auttoi huushollin pidossa. Se helpotti yksinhuoltaja-arkeani, koska tein siihen aikaan vuorotöitä radion äänitarkkailijana.

Vaikka arki oli täyttä kolmen pienen pojan kanssa, en kokenut elämää millään tavalla raskaaksi. Kävimme uimahallissa ja luistinradalla. Kesät menivät pääasiassa mökillä.

En pitänyt mielestäni kovin tiukkaa kuria, mutta periaate oli, että järjestys olla pitää, vaikka huonompikin. Ruoka-ajat olivat säännölliset ja kotiintuloajoista sovittiin.

Tietysti poikia piti välillä komentaa olemaan ihmisiksi. Yritin opettaa lapsilleni hyvät käytöstavat: kiittämään, olemaan muille ystävällinen ja sen, että kaveria ei jätetä.

Välillämme on aina vallinnut keskinäinen luottamus. Jo teini-iässä sanoin pojille, että kotiin saa tulla missä kunnossa tahansa. Minä hermostun vain, jos ei kerrota missä ollaan.

Makken teinivuosina heräsin yhtenä yönä siihen, kun eteisen suunnalta kuului omituista kolinaa. Näin taksikuskin seisomassa ovensuussa ja Makken kaivamassa rahaa kirjoituspöytänsä laatikosta. Kun taksikuski oli saanut maksunsa ja poistunut, Makke kertoi, että eräs kavereista oli pienessä keskikaljassa ruvennut haastamaan riitaa ostarilla ja saanut turpiinsa.

Makke oli mennyt tappelijoiden väliin, ottanut taksin ja vienyt vertavuotavan kaverinsa Töölön tapaturma-asemalle paikattavaksi. Sairaalasta kaveri haettiin sitten meille loppuyöksi nukkumaan. Makke piti jo nuorena aina huolta muista.

Michael Monroe kotonaan Töölössä 1070-luvun puolivälissä. Kädessään hän pitelee Alice Cooperin levyä.

Nuori rokkari kotona Sibeliuksenkadulla 1970-luvun puolivälissä. Kädessään Makke pitelee Alice Cooperin levyä.

Rokkikukot ovat kesyjä kotioloissa

Musikaalisuus periytyy suvussamme. Isäni ja isoisäni olivat ammattimuusikoita, ja isoisäni isäkin oli ollut kansanpelimanni. Minä soitan omaksi ilokseni pianoa ja vanhoilla päivilläni olen opiskellut vähän kanteleensoittoa.

Kaikki pojat kävivät kouluikäisinä pianotunneilla, ja Makke innostui myös huilunsoitosta. Kerran hänen huilunsoiton opettajansa totesi, ettei voisi kuvitella poikaa orkesterissa tavallisena ”pulttimuusikkona” eli rivimiehenä, oli hän sen verran erikoinen kaveri.

En ihan ymmärtänyt, miksi juuri niihin aikoihin valloilleen päässyt rock-musiikki sytytti poikani. Mutta kai se oli muotia, ja Makkella kavereineen oli kivaa tekemistä, kun he soittelivat yhdessä. Kansakouluikäisenä hän opetteli englantiakin kääntämällä Black Sabbathin ja Uriah Heepin laulujen sanoja sanakirjan avulla.

Makke lähti maailmalle ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, kun he reissasivat Andy McCoyn kanssa Ruotsiin luomaan musiikkiuraa. Tukholmassa manageri huijasi heiltä rahat, vei kitarat kaniin ja häipyi. Minulle tästä ei silloin kerrottu, vaan vasta jälkeenpäin sain tietää tapahtuneesta.

Makke palasi kotiin, meni iltakouluun ja kävi aamuöisin siivoamassa rautakaupassa. Hän säästi rahaa ja lähti takaisin Ruotsiin täytettyään 18 vuotta. Ajattelin jonkin aikaa, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa, mutta ei se ajanutkaan. Poika jäi maailmalle.

Totta kai kannoin huolta Makkesta, kun hän oli vuosikausia ulkomailla. Ainahan sitä pohtii lastensa tekemisiä ja miettii, että missähän he nyt tonttuilevat. Vieläkin mietin, onko lapsilla kaikki hyvin, vaikka he ovat jo ikämiehiä.

Yritin silti tukea häntä parhaani mukaan uran alussa unelman toteuttamisessa. Kerran jos toisenkin roudasin pojan keikkapaikalle kamoineen. Yhdessä Andyn isän kanssa teimme poikien veroilmoitukset ja autoimme paperitöissä Suomen ja Ruotsin viranomaisten kanssa.

Onneksi Makke jaksoi pitää yhteyttä kotiin kaikkein hurjimpinakin aikoina. Hän soitti usein ja lähetteli uusista paikoista postikortteja. Ne hän kirjoitti aivan täyteen pienellä käsialalla. Olen säästänyt niitä kasapäin. Niitä on hauska lukea nyt ja muistella.

Olen reissannut hänen luokseen niin Tukholmaan, Lontooseen kuin New Yorkiinkin. Makken kautta sain New Yorkissa tavata ihailemani kitaristin Les Paulin, jonka soittoa kuunneltiin 1950-luvulla Uimastadionin kovaäänisistä. Joskus olen joutunut itsekin Ruisrockin lavalle vilkuttelemaan.

Poikani kautta olen tutustunut rokkimaailmaan, ja moni muusikko on käynyt luonanikin. Kotioloissa he ovat tosi mukavia kavereita, kesyjä ja hyvin käyttäytyviä poikia, vaikka lavalla esittävätkin jotain ihan muuta.

Lue myös: Michael Monroen elämästä dokumenttielokuva! Näin Michael kommentoi asiaa itse: ”Se on kiinnostava tarina, vaikka itse sanonkin”

Enemmän kuin äiti ja poika

Minua ja Makkea yhdistää se, että olemme molemmat kovia puhumaan. Joskus olemme ottaneet yhteen ja olleet eri mieltä asioista, mutta koskaan välimme eivät ole olleet katkolla. Ei ole asiaa, josta emme pääsisi ylitse.

Olen erityisen ylpeä siitä, miten hienosti Makke on pärjännyt alalla, jolle hän on halunnut pienestä pojasta asti. Hän on saanut toteuttaa unelmansa ja menestynyt urallaan. Hän ei ole koskaan yrittänyt olla mitään muuta kuin mitä on.

Makke on aina ollut hyvin empaattinen. Hän tukee ihmisiä ja ottaa helposti asiakseen hoitaa asioita muiden puolesta. Hän on seissyt myös minun rinnallani vaikeissa elämäntilanteissa. Tuntuu ihanalta, että olemme pysyneet niin hyvinä kavereina kaikki nämä vuodet. Olemme äiti ja poika, mutta myös paljon enemmän.”

Michael Monroe ja äiti Marjatta Kaistila katsovat toisiinsa hymyillen. 

– Arvostan äidin suurta historian tietämystä. Historia on kiinnostanut meitä molempia valtavasti aina, samoin oman sukumme menneisyys, Michael Monroe sanoo.

Michael Monroe: ”Äiti opetti pitämään jalat maassa”

”Vanhempani antoivat minulle kasteessa nimeksi Matti, mutta minusta tuli Makke, kun keksin itselleni ensimmäisen bändinimen 9-vuotiaana. Se jäi elämään ja lähipiiri käyttää sitä edelleen. Michael­ Monroe -nimen otin käyttöön vasta Hanoi Rocksin aikoihin.

Lapsuudessani liikuin paljon isoveljieni ja heidän ka­ve­­reiden­sa seurassa. Silloin ­sattui ja tapahtui. Varmasti aiheutimme äidille usein huoltakin.

Kerran lähdimme Seurasaareen vakoilemaan pultsareiden majaa. Palatessamme juoksin muiden poikien perässä tien yli katsomatta ympärilleni. Hetken päästä lensin ilmassa, kun mutkan takaa tullut auto osui minuun. Pelästyin valtavasti ja jäin tienposkeen iso verinen kuhmu päässäni. Ystävällinen kuski tuli apuun ja vei minut kotiin.

Tietysti äiti pelästyi, kun näki mitä oli tapahtunut. Onneksi ei kuitenkaan käynyt kuhmua pahemmin. Myöhemmin näin saman auton parkkeerattuna kadulla. Olin ylpeä, kun siihen tuli isompi klommo kuin minuun.

Kun olimme lapsia, äiti luki meille paljon satuja ja Aku Ankkoja. Opin lukemaan jo ennen kansakoulua ja tylsistyin koulussa, kun muut harjoittelivat vasta tavuja. Olin vilkas, ja opettaja otti minut silmätikukseen. Kostin tekemällä jäyniä takaisin.

Kun jokaisen piti lukea vuorollaan aamurukous, minä lausuin: ”Levolle laske luitani, armele sänky puitani, ettei sänky prakaisi ja aamulla lattialla makaisin.”

Jouduin rehtorin puhutteluun ja koulupsykiatrille. Siellä intouduin selittämään juurta jaksain kuulennoista, joista olin valtavan innostunut. Psykiatri ilmoitti koululle, että olin ikäistäni älykkäämpi ja vika oli opettajassa. Jatkossa hän jätti minut rauhaan.

Lapsuuteni oli onnellinen. Äiti piti hyvää ja hellää huolta, mutta antoi minun myös itsenäistyä. Hän tuki meitä harrastuksissamme ja haaveissamme, mutta ei lellinyt liikaa.

Vanhempieni ero ei jättänyt minuun jälkiä. Jo silloin ymmärsin, että ero oli parempi kuin se, että kotona riideltäisiin toistuvasti. Tapasimme isää kuitenkin usein. Maamo asui kanssamme ja oli meille kuin toinen äiti.

”Äiti oli kauhuissaan, kun lähdin maailmalle”

Perustimme veljeni Eeron kanssa ekan bändimme, kun olin 9-vuotias. Olin nähnyt hieman aiemmin televisiosta Black Sabbathin Live in Paris -konsertin. Katsoin pitkän tukkansa kanssa villisti ja vapaasti heiluvaa Ozzy Osbournea ja ajattelin, että vau.

Sen jälkeen ilmoitin äidille haluavani lisää pianotunteja. Isä osti meille rocklevyjä, ja aloin säästää kuukausirahojani, jotta sain hankittua niitä lisää.

Minulla ei ollut koskaan kiirettä kasvaa aikuiseksi. Tykkäsin olla kotona ja leikkiä autoilla vailla huolia. Rock´n rollin kautta pystyin luomaan luonteelleni sopivan ammatin ja säilyttämään lapsen mielen. En ole ikinä osannut kuvitella tekeväni toimistotyötä aamusta iltaan.

Äiti kannusti minua tavoittelemaan unelmiani. Hän ymmärsi musiikillisen innostukseni ja osti meille mahdollisuuksien mukaan aina ajanmukaisia uusia äänentoistolaitteita.

Mutta kyllä hän oli kauhuissaan, kun 17-vuotiaana lähdin Andyn kanssa Ruotsiin. Veri veti kovasti maailmalle, ja olin jääräpäinen päätöksessäni. Onneksi äiti ei pakottanut minua jäämään kotiin. Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen vuonna 1985 aloitin soolourani ja muutin Lontoosta New Yorkiin Manhattanille. Asuin siellä seuraavat kymmenen vuotta.

Varsinkin Hollywoodissa käydessäni tunsin itseni friikiksi pinnallisessa ja teennäisessä ilmapiirissä. Siihen aikaan kaikenlaista sekoilua ja hotellien hajottamista pidettiin rockpiireissä hienona. Minusta se oli vastenmielistä ja typerää. Suhtauduin uraani vakavammin. Äiti oli kasvattanut minut hyvin, eikä minulle olisi tullut mieleenkään tehdä mitään sellaista.

Lue myös: Hanoi Rocksin Michael Monroen ja Sami Yaffan tarinat hurjilta keikkavuosilta: ”Me ollaan vanhennuttu, ei viisastuttu”

Tukena niin iloissa kuin suruissa

Minulle oli tärkeää pitää yhteyttä äitiin kaikkein hektisimpienkin vuosien aikana. En antanut hälinän viedä mukanaan. Äiti oli opettanut pitämään jalat maassa.

Nykyään soittelemme ja viestittelemme Whatsappin kautta. Äidille on ollut aina helppo puhua kaikesta, niin iloista kuin suruistakin. Korona-aikana on tuntunut kurjalta, kun emme ole voineet tavata toisiamme niin usein kuin ennen. Ennen pandemiaa kävin vaimoni Johannan kanssa usein äidin luona Suomusjärvellä, ja äiti on kyläillyt puolisonsa kanssa meillä Turussa. Odotan eniten juuri sitä, että saisimme treffata toisiamme taas tiiviimmin – varovaisesti ehkä halatakin.

Ihailen sitä, miten pirteä ja menevä äiti on vielä 85-vuotiaanakin. Hän jumppaa kotona, tekee pitkiä kävelylenkkejä ja opiskelee saksan kieltä kansalaisopistossa. Tuntuu hienolta, että minulla on näin upea ja kaunis äiti.”

X