Julkkikset

Ohjaaja Alli Haapasalo: ”Olen iloinen, että elin lapsuuteni ennen maailman digitaalistumista”

Kun ohjaaja Alli Haapasalo vertaa omaa ja poikansa lapsuutta, moni asia on toisin. Mutta asenne äidillä ja pojalla on sama.

Teksti:
Riikka Heinonen
Kuvat:
Marica Rosengård ja Alli Haapasalon kotialbumi

Alli Haapasalo lapsuuskuvassaan noin 40 vuotta sitten.

Kun ohjaaja Alli Haapasalo vertaa omaa ja poikansa lapsuutta, moni asia on toisin. Mutta asenne äidillä ja pojalla on sama.

“Kuva muistuttaa minua lapsuuden kesistä Kymenlaaksossa Aholan maatilalla, jossa vietin ison osan kesälomista kolmevuotiaasta teini-ikäiseksi. Vanhempani vuokrasivat vanhaa hirsitaloa, jonka pihapiiriin kuului aittoja, liiteri, sauna ja riihi. Tilalla ei ollut sähköjä ja vesi kannettiin kaivosta.

Olen kuvassa viisivuotias – saman ikäinen kuin oma poikani nyt. Olin vilkas ja touhukas lapsi. Äitini mukaan en koskaan sanonut, että minulla olisi tylsää.

Kesäloman aikana ehdin puuhata vaikka mitä: järjestää taidenäyttelyitä, musiikkiesityksiä ja tietokilpailuja. Luova leikki on tietyllä tavalla johdatellut työhöni ohjaajana.

Alli Haapasalo lapsuuskuvassaan.
”Minulla on ylläni tuulipuvun housut, serkulta peritty samettipaita ja isän kumisaappaat. Keskityin kukkien keräämiseen enkä miettinyt, mitä päälleni vedin”, Alli Haapasalo kertoo.

Hoidin maatilalla viljelyspalstaani, josta olin hurjan ylpeä. Kasvatin kehä- ja ruiskukkia, joita minulla on kimpuissa tässä isäni ottamassa kuvassa.

Kimput on kerätty annettaviksi, koska olen laittanut ne muovipussiin ja kostukepaperiin. Luultavasti olemme menossa kyläilemään maatilan omistajien kesämökille. Rakastin kukkakimppujen tekemistä; lapsuuden haaveammattini oli kukkakauppias.

Muistoissani lapsuuden kesät olivat viattomia ja lämpimän pehmeitä. Ostokset tehtiin kauppa-autossa, ja ajanvietteenä oli pelihetkiä, metsäretkiä ja onkikalastusta. Kaikki se tuntuu nyt kuin eri maailmalta. Olen iloinen, että elin lapsuuteni ennen maailman digitaalistumista.

Kuva herättää haikeuttakin.

Kesät maalla olivat perheen yhteistä ihanaa aikaa. Sittemmin vanhempani ovat eronneet, eikä perheemme ole enää samanlainen kuin lapsuuden leppoisina kesäpäivinä. Se, mikä on pysynyt samana, on kuvassa kasvoiltani paistava innostus.

Minulla on aina ollut kova elämänjano. Se on vienyt minua myös maailmalle, esimerkiksi 10 vuodeksi asumaan New Yorkiin. Nyt näen saman asenteen ja ilmeen oman poikani kasvoilla. Toivon, että hänellekin syntyy läheinen luontosuhde ja ihania muistoja yhteisistä kesistä.

Jos en tuntisi kuvan tyyppiä, arvelisin, että hän taatusti ottaa ilon irti elämästä. Tekisi mieli sanoa hänelle, että pidä toi. Olet ihana tyttö, kulje omaa polkuasi.”

Artikkeli on julkaistu alun perin Annan numerossa 14/2022.

X