Näkökulma: Kotihäpeä voi vaivata, vaikka kotona olisi kuinka siistiä – hävettyäni tarpeeksi oivalsin, mistä tunne johtuu

Kotihäpeä on sitä, ettei huvittaisi kutsua ketään tätä asuntoa katsomaan.

Kotihäpeä kutittelee ja koputtaa vaivihkaa olkapäälle. Se on vaatimatonta lajia, ei pidä ääntä itsestään eikä varsinaisesti ole rasitteeksi.

Mutta se kumminkin on ja pysyy, oleellisena osana suhtautumistani omaan kotiin.

Niin paljon kuin kodistani pidänkin! Se on juuri minun ja perheeni näköinen koti, enkä oikeastaan vaihtaisi siitä paljonkaan pois, sillä (lähes) jokainen yksityiskohta kuvastaa jotakin tärkeää meistä ja arvoistamme.

Hyvää vai vääränlaista häpeää?

Yllättävää kyllä, häpeäni suurin syy ei ole se perinteisin kotihäpeän aihe, siivottomuus.

Kotimme kyllä on siivoton. Oikeammin se on kaaos, jonka keskellä kaikella on oma rönsyilevä paikkansa. Se mikä ei ole juuri tällä hetkellä omallaan, on sinne menossa – sitten kun leikki loppuu, kirjapinot on luettu tai joku hetkellisesti kyllästyy kaiken sekavuuteen ja alkaa siivota.

Olohuone kirjaimellisesti lainehtii lasten leluista tai ”rennot lehtipinot” eivät rajoitu boheemisti takan reunalle vaan valtaavat puolet keittiön tuoleista ja valuvat lattialle. Kirjoja on kaikkialla, koska ne eivät enää mahdu kirjahyllyihin. On värikästä, tyylitöntä ja rönsyilevää: isoja kuoseja ja paljon pieniä sisustusesineitä, kuten kipsikeijuja ja puusta veistettyjä pikkulintuja.

Kun vertaan todellisiin tai oletettuihin muiden koteihin, tiedän ettei omani ole minkään standardin mukaan hyvin sisustettu, siisti tai tyylikäs. Kaikkea muuta.

Itse pärjäilemme tyylittömässä sotkussamme, mutta vieraiden edessä hieman sitä häpeän. Meillä sentään käy vieraita, eli mitä ilmeisimmin en häpeä riittävän paljon eli niin, että haluaisin eristäytyä muista.

Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa nimittäin jakaa häpeän kirjassaan Hirveä häpeä (Atena 2018) kahteen kategoriaan: vääränlaiseen eli haitalliseen ja hyvään häpeään. Vääränlainen häpeä saa ihmisen käpertymään kuoreensa.

Hyvää häpeää Viljamaa kutsuu inhimillisyyden käyttövoimaksi. Hänen mukaansa häpeä on katumusta väärin tekemisestä – kotihäpeän tapauksessa ehkä siitä, että kodin siivous ja freesaus on tekemättä?

Kotihäpeä muistuttaa teorioista, joiden mukaan sotku merkitsee huonoa elämänhallintaa

Hyvän ja vääränlaisen häpeän raja ei kotihäpeässä ole selkeä. Vääränlaisen häpeän merkki eli eristäytyminen on käynyt minulla mielessä, kun kotihäpeä on oikein aktivoitunut.

Olen toisaalta huomannut, että vieraiden kutsuminen toimii oivana moottorina kodin siivoukseen. Edes lattiapinta-ala on saatava puhtaaksi, sillä täytyyhän vieraiden päästä kävelemään kodissamme!

Yllätysvierailut ovat joskus kuumottavia. Kotihäpeä aktivoituu ja muistuttaa minua kaikista psykologisista teorioista, joiden mukaan sotkuisuus kotona merkitsee sotkuisuutta päässä ja elämänhallinnan ongelmia.

Kotilieden artikkelissa psykologi Katja Myllyviita kehottaa kotihäpeää tuntevia muistamaan, etteivät ihmiset tule katsomaan kotia, vaan sinua.

Tämä on varmasti aivan totta. Mutta ovatko kaikki ihmiset ja vierailut kuitenkaan aivan näin hyväntahtoisia?

Olen täysin varma, että on kyläilijöitä, läheisiäkin, jotka tulevat sinun lisäksesi katsomaan kotiasi. Muun väittäminen on itsepetosta.

Näin ajattelisin itse, jos olisin meillä vieraana

Sitten kotihäpeä vasta koputtaakin, kun tajuan vieraiden huomaavan kotini huutavan remonttitarpeen repsottavine keittiönkaapinovineen ja luistinradan pintaa kuviointinsa puolesta muistuttavine naarmuparketteineen.

Usein käyvät, tutut kyläilijät ovat siihen kaikkeen tietenkin tottuneet, mutta saattavat satunnaisesti silti heretä ihmettelemään: eivätkö nuo vieläkään ole maalanneet näitä seiniä, eikö keittiöremontin tarve vieläkään käy heidän hermoilleen, miksi heillä yhä on tuo pahasti vetävä ovi?

Näin ainakin kuvittelen. Näin todennäköisesti ajattelisin itse, jos olisin meillä vieraana.

Kun hinkkaan pinttynyttä likaa seinistä tai imuroin koiran likaamaa sohvaa, kotihäpeä nostaa niin ikään päätään. Tänne en kyllä enää halua vieraita kutsua!

Miksi häpeän kotiani?

Miksi emme saa aikaiseksi maalata seiniä tai ostaa uutta sohvaa? Miksi emme vieläkään ole tehneet keittiöremonttia, vaikka kaapin ovet uhkaavat jo tippua itsestään alas?

Emme ole sisustusihmisiä (kuten varmasti on tullut jo selväksi), emmekä turhantarkkoja pienistä puutteista kodin yleisilmeen siisteydessä. Siinä jo syytä.

Löperö asenne sisustukseen ja siisteyteen ei kuitenkaan ole ainoa eikä edes kovin oleellinen syy kotihäpeään. Sisustuksen kotikutoisuudesta ja olohuoneen toimimisesta lasten mielikuvituksen temmellyskenttänä olen tavallaan melkein ylpeä, tai ainakin niille on perustellut ja hyvät syyt.

Häpeän kotiani myös ja ennen kaikkea siksi, koska meillä ei ole ollut mahdollisuutta remontoida sitä. Selviydymme juuri ja juuri asumiskuluista ja muista välttämättömistä menoista, joten unelmien keittiöremppa pysyy vuodesta toiseen unelmana.

Niin ikään häpeän huonekalujamme, jotka ovat järjestään halpoja tusinaesineitä. Ne on toki suurin osa hankittu käytettynä, mutta alun perinkin ne ovat halpaa laatua.

En häpeä niitä siksi, että ne ovat halpoja, vaan koska haaveilen kestävistä, täyspuisista, kerran elämässä ostettavista iättömistä huonekaluista, jotka voisi jättää perinnöksi lapsille. Jos minulla olisi rahaa, ostaisin sellaisia huonekaluja – en halpaa puolilaatua, joka menee käytössä rikki ja kuormittaa maapalloa kertakäyttöisyydellään.

Mutta miksi ihmeessä hävetä sitä, ettei ole varaa? Emmehän ole ainoita tässä maassa ja maailmassa, joilla ei ole määrättömästi rahaa käytettävänään.

On mentävä vielä syvemmälle niille alkulähteille, jossa kotihäpeä syntyy.

Häpeän taustalla vyyhti tunteita ja kipukohtia

Muutimme mieheni kanssa kotitaloomme alun perin hyvin erikoisissa olosuhteissa ja teimme ostopäätöksen pelkästään tunteella. Kyse on lapsuudenkodistani, jonka isäni äkillisen kuoleman jälkeen lunastimme itsellemme. Aivan liian iso ja kallis meille, mutta intuitio (tai mikä lie) ohjasi sen ostamaan.

Meillä ei ole ollut kaikkina näinä vuosina varaa taloa kovin paljon remontoida aivan pakollisia huoltoja lukuun ottamatta, joten nykyään kaikki huoneet olisivat vähintään pienen pintaremontin tarpeessa. Emme ole remonttitaitoisia, joten tee se itse -remonttikaan ei onnistu.

Kotihäpeää tarpeeksi podettuani ja pohdittuani ymmärsin, miksi asia minua niin vaivaa.

Minun täytyy kai alitajuisesti ajatella, että käsistään kätevä ja isot sekä pienet rempat tuosta vain tehnyt isäni kääntyilee haudassaan. Hänen rakentamansa ja rakkaudella remontoimansa talo on päässyt tällaiseen kuntoon.

Asiaan sotkeutuu mukaan myös vyyhti muitakin seikkoja ja tunteita, osa varmasti tukahdutettuja ja tiedostamattomia, joihin liittyy säikeitä sisarussuhteista, äiti- ja isäsuhteesta, parisuhteesta ja oman elämän henkilökohtaisista valinnoista ja kipukohdista.

Kotihäpeäni voi olla häpeää esimerkiksi siitä, etten ole saanut elämääni järjestettyä siten, että voisi remontoida.

Tai siitä, etten ole niin energinen ja aikaansaava perheenäiti, kuin ihanteissani perheenäidin tulisi olla.

Tai siitä, ettei minulla todellakaan ole minkäänlaista silmää sisustuksen suhteen, vaikka mielelläni näkisin itselläni siinä taiteellisia kykyjä.

Enkä siis niinkään tunne häpeää toisten edessä, vaan itseni. Vaadin itseltäni asioita ja kuvittelen muidenkin vaativan, ja tunnen itseni vajaaksi, koska en täytä näitä vaatimuksia.

Kotini on tunnelukkoni: näin kotihäpeä syntyy ja näin siitä voi päästä eroon

Kotini on tunnelukkoni, toisin sanoen.

Tunnelukot ovat usein lapsuudessa opittuja, toistuvia ja haitallisia ajattelun ja asennoitumisen tapoja. Vaativuuden ja vajavuuden tunnelukot ovat tyypillisimpiä tunnelukkoja, joista etenkin jälkimmäinen liittyy kiinteästi häpeään: ne ovat kokemuksia arvottomuudesta, vääränlaisuudesta ja kelpaamattomuudesta.

Vääränlaisuuden, kelpaamattomuuden ja arvottomuuden tunteet ovat aina läsnä, kun tunnetaan häpeää. Häpeä on tunnelukko, joka aktivoituu siinä kohdassa, missä kipumme on. Häpeä ei synny tyhjästä eikä sillä ole pelkkiä pintajuuria, vaan usein syvälle ihmismielen maaperään ulottuva sydänjuuri.

Silti ei tarvitse antaa häpeälle periksi. Jo syiden tunnistaminen voi auttaa.

Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa tarjoaa haitallisesta häpeästä eroon pääsemisen keinoiksi huumoria, puhumista ja luovuutta. Näitä olen huomaamattani tehnytkin häpeämatkani varrella.

Kun kotihäpeä oikein iskee, teen siitä huumoria: vetoan leikkimyönteisyyteeni, olemattomiin sisustus- ja tunnetaitoihini, puuttuvaan värisilmään ja siihen, että aivan pian 80-luvun alkuperäisellä keittiöllämme alkaa jo olla museoarvoa. Tai sitten vetoan horoskooppimerkkiini, joka Annan tähtimerkkien sisustustyylejä käsittelevän jutun mukaan pitää kirkkailla väreillä sisustamisesta.

Itseironia yleensä auttaa, niin tässäkin asiassa. Kaikki jolle voi nauraa, pitää sisällään ainakin pienen pisteen, joka kertoo ettei vielä ole aivan epätoivoista.

Kyse on elämän tärkeimmästä paikasta, omasta kodista. Sotkuineen, repsottavine keittiönkaapinovineen ja tunnelukkoineen se on kuitenkin paikka, jossa syntyy elämän onni jos on syntyäkseen. Eikä se koostu huonekaluista, sisustustyyleistä tai remonteista, vaan siitä miten kodin seinien sisällä eletään.

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Julkkikset

   Unelmakoti Sisiliassa -ohjelman Marie kasvoi isänsä ja isoäitinsä kanssa: "Miten äiti voi hylätä lapsensa? En voi ymmärtää sitä"

2. Koti ja sisustus

   Tällaisia asetelmia on sisustussuunnittelijan omassa kodissa: ”Murretut sävyt ovat hyvä tausta kaikille väreille”

3. Itsetuntemus

   Näkökulma: Sain psykiatrilta kaikkien aikojen self help -neuvon, joka jokaisen yksin pärjääjän pitäisi lukea