Ihmiset

Popedan nimmarit käsivarteensa tatuoinut Irina, 33, jättää kissalleen iskelmän soimaan – nyt puhuvat eri musiikkigenreihin hurahtaneet

Iskelmästä, jazzista ja klassisesta innostuneet kertovat, mikä omassa musiikkigenressä koukuttaa. 

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Sampo Korhonen, Markus Pentikäinen

– Kehoni tarvitsee musiikkia, että päivä lähtee käyntiin, Irina Kuittinen toteaa.

Iskelmästä, jazzista ja klassisesta innostuneet kertovat, mikä omassa musiikkigenressä koukuttaa. 

”Seisoin eturivissä kuuntelemassa Popedaa, kun minussa tapahtui jotakin”

Irina Kuittinen, 33, lastenhoitaja

”Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Niin voisi sanoa musiikista elämässäni. Avaan radion aamulla kahvia keitellessä ja suljen sen vasta vähän ennen nukkumaan menoa. Kaiken aikaa taustalla raikaa iskelmä.

Innostus lähti lapsuudenkodista. Äidin suosikki oli Markku Aro, isän Katri Helena. Oma lempiartisti löytyi kymmenisen vuotta sitten Iskelmä Festivaaleilla. Seisoin eturivissä kuuntelemassa Popedaa, kun minussa tapahtui jotakin. Pate Mustajärven lavaesiintyminen vain tempaisi mukaansa. Se, miten hän tepasteli lavalla, nosti jalkaa vahvistimen päälle ja kävi välillä vitsailemassa kitaristi Costello Hautamäen kanssa. Bändiläisten hyvä meininki välittyi yleisöön asti.

Pääsin jopa tapaamaan yhtyeen jäseniä takahuoneeseen ja sain kaikilta nimmarit. Myöhemmin tatuoin ne käsivarteeni.

Suosikkibiisini on Kersantti Karoliina, lähinnä sanoituksen takia. Siinä perinteiset sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen: nainen on kapiainen ja mies kotipiika. Onhan päivä vielä huomennakin puolestaan tuo lohtua, jos on mieli maassa. Erityisen hyvältä se kuulostaa kuulokkeissa. Tuntuu kuin Pate laulaisi siinä korvan juuressa juuri minulle.

Käytän musiikkia myös antamaan energiaa. Siivotessa saatan tanssittaa moppia ja hoilata imurin suulakkeeseen. Ilmakitaraakin soitan joskus yksikseni.

Kaikkein parasta musiikki on kuitenkin livenä. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa velloa yleisömeressä. Ei tarvitse miettiä, kehtaanko tanssia ja laulaa mukana sydämen pohjasta.

Olen käynyt Iskelmä Festivaaleilla lähes joka vuosi. Voitin liput aikoinaan arvonnassa ja houkuttelin äidinkin mukaan. Ensi kesänä on tarkoitus taas osallistua perheporukalla. Mukaan lähtevät mieheni, vanhempani ja sisko puolisoineen. Suunnitelmissa on teettää jokin yhteinen asu, ehkä t-paita painatuksineen. Majapaikkaan päästyämme traditiona on nostaa maljat ennen kuin ryhdymme laittautumaan.

En kerta kaikkiaan keksi hetkeä, johon en musiikkia kaipaisi. Töissä päiväkodissakin napsautan kahvipaussilla radion päälle. Ja kotoa poistuessa jätän musiikin soimaan kissalle, jotta sen ei tarvitse olla yksin hiljaisuudessa.”

Jukka Viikilä
– Musiikki on kuin toinen kieli, Finlandia-palkittu kirjailija Jukka Viikilä sanoo.

”Jazz ei ole mikään nörttien laji”

Jukka Viikilä, 48, kirjailija

”Aiemmin olin ehdoton sen suhteen, että musiikkia pitää kuuntelemalla kuunnella. Se ei voi vain soida taustalla. Sittemmin olen muuttanut mieltäni. Minulla on usein napit korvissa ja tuhansia levyjä sisältävä soittolista, joka arpoo vuoroin pätkän vaikkapa Matteus-passiota, Terveet kädet -yhtyeen hc-punkia tai jonkin pop-kappaleen.

Ominta musiikkiani on jazz, jota aloin kuunnella ja soittaa jo varhaisteininä. Jazz ei ole mikään nörttien laji – niin kuin ei runouskaan. Jazzarit ovat usein Miles Davisin kaltaisia viileitä tyyppejä, ja heihin halusin samastua.

Opiskelin Oulunkylän Pop & Jazz musiikkiopistossa ja treenasin kahden veljeni kanssa bändikämpässä. Innostuin nimenomaan modernista jazzista. En ole varsinaisesti pianisti, mutta esimerkiksi Cecil Taylor sai minut istumaan pianon ääreen paukuttamaan koskettimia. Se oli väylä purkaa nuoruuden angstia. Nykyään soitan rumpuja Kahden miehen ylivoima -nimisessä free jazz -yhtyeessä.

Pitkään kuuntelin oikeastaan vain instrumentaalimusiikkia. Nykyään nautin myös lyriikoista, ne eivät häiritse edes työskennellessä. Kirjoittaminen on ajatusten ja merkitysten kanssa toimimista. Tyylini on aforistinen: pyrin löytämään uusia, hiottuja näkökulmia. Musiikki toimii päinvastaisella tavalla. Se on virtausta, jossa ei pohdita merkityksiä. Musiikin avulla on mahdollista päästä täysin sanojen tuolle puolen.

Musiikki ei merkitse minulle mielikuvia. Se on sellaisenaan täydellistä. Jazz on loputonta, purkautumatonta energiaa ja jännitettä. Sitä kuunnellessani tunnen olevani voimakentän sisällä. Parhaiten se toteutuu livenä. Jazz-keikoilla – samoin kuin klassisen musiikin konserteissa – ei riehuta ja elämöidä. Liike tapahtuu pään sisällä.”

Elina Sinkkonen
Jumpatessaan klassista rakastava Elina Sinkkonenkin kuuntelee listahittejä.

”Joskus kuuntelen musiikkia ihan vain nautinnoksi”

Elina Sinkkonen, 38, Kiinaan erikoistunut tutkija

”Orkesteri on asettunut paikoilleen, yleisö hiljentynyt ja kapellimestari nostaa tahtipuikkonsa. Se on aina hieno hetki, olipa sitten yleisön joukossa tai esiintymässä. Aloitin viulunsoiton viisivuotiaana. Kun panostaa johonkin asiaan paljon aikaa ja energiaa, siitä tulee tärkeä osa elämää. Pitkään harkitsin musiikista jopa ammattia. Nykyään soitan työpaikkani Ulkopoliittisen instituutin kvartetissa.

Moni pitää klassista musiikkia vaikeana ja ajattelee, että sen ymmärtäminen vaatii opiskelua. Olen eri mieltä. Kyllä konserttiin voi vain mennä, hypätä kyytiin ja nauttia. Mutta on totta, että kun ymmärtää sävellajeja ja nuotteja, kokemus on syvempi.

Tutkijantyössäni tarvitsen täydellistä hiljaisuutta. Olen visuaalinen ihminen ja musiikin herättämät mielikuvat häiritsisivät keskittymistä. Jos olen itse soittanut taustalla soivaa kappaletta, alan miettiä viulustemman sormituksia. Ne ovat lihasmuistissa.

Kotona laitan musiikkia soimaan lähinnä silloin, kun rupeamme kvartetin kanssa treenaamaan jotakin tai etsin uusia kappaleita soitettavaksi. Joskus kuuntelen ihan vain nautinnoksi. Silloin asetun työhuoneen tuoliin ja suljen silmät.

Yksi lempikappaleitani on Brahmsin neljännen sinfonian ensimmäinen osa. Se on sävelletty molliin, mutta välillä tulee duurin pilkahduksia. Teos on kuin kudelma, jossa kulkee lomittain eri sävyjä: on herkkiä ja mahtipontisempia kohtia. Ilmaisu on niin rikasta, ettei siihen voi kyllästyä. Voin vain ihailla ja ihmetellä, miten joku on voinut luoda tällaisen kokonaisuuden päänsä sisällä.

Itse soittaessa täytyy keskittyä ja pitää tunteet kurissa. Kuunnellessa ne voi päästää pintaan. Joskus kauneus liikuttaa niin, että silmät kostuvat.”

X