Hanna Maaria treenasi vuodessa rapakuntoisesta maratoonariksi: ”Aluksi tein lenkit kävellen”

Hanna Maaria Ikonen, 43, joutui puolisonsa kuoltua seitsemän vuoden dieettikierteeseen. Hänen elämäntapamuutoksensa alkoi siitä, kun hän lopetti laihduttamisen.

Peilikuvani ällötti minua kesällä 2017. Näin virheitä ja raskausarpia, liian ison naisen. Tänään kun katson peiliin, näen kauniin naisen. Enää en huomaa arpia. Kiloja on karissut yli kaksikymmentä, vaikka en ole laihduttanut.

Oikeastaan inhoan sanaa laihdutus. Olen elämäni aikana kokeillut kaikki mahdolliset pikadieetit ja ihmekuurit. Aina kun kilot ovat tulleet takaisin, olen tuntenut itseni entistä huonommaksi. Jokainen epäonnistuminen on ollut kolaus itsetunnolleni.

”Vertailin itseäni muihin”

Tunnesyöjä olin jo nuorena. Söin usein pahaan oloon, joka aiheutui epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta. Vertailin jatkuvasti itseäni muihin.

Meillä kotona syötiin ihan tavallista kotiruokaa, karkkipäivä oli kerran viikossa. Lapsena haaveilin siitä, että minusta tulisi taitoluistelija. Balettia harrastin koko kouluajan, kunnes kahdeksannella luokalla kiinnostus lopahti.

Yläasteen jälkeen lähdin opiskelemaan suurtalouskokiksi, koska halusin jonkin ammatin. Päivääkään en tehnyt sitä työtä. Olin jo raskaana, kun kävin noutamassa todistuksen.

Lapseni isän ja tulevan aviomieheni Kimmon tapasin 16-vuotiaana. Viihdyimme kotioloissa, eivätkä meitä baarit kiinnostaneet. Siksi lapsi sopi hyvin kuvioihin. Poikamme Henry syntyi, kun olin 18-vuotias.

Hyötyliikuntaa ja onnellista arkea

Äitiydestä tunsin kokonaisvaltaista hyvää oloa, ja raskauden tuomat kilot sulivat pois hyötyliikunnalla. Kun Henry oli pieni, kuljin viiden kilometrin työmatkan huoltamolle rullaluistellen.

Perheemme elämä pyöri rallin jokamiesluokan ympärillä. Joka viikonloppu kävimme kilpailuissa tai muuten vain puuhailimme autojen parissa. Alussa minäkin ajoin, mutta erään kerran vedin penkkaan niin, että turvakaaret liikahtivat. Sen jälkeen pysyin huoltojoukoissa kuusi vuotta.

Ajoin vasta Kimmon muistoajoissa vuonna 2010, kaksi kuukautta mieheni kuoleman jälkeen.

Sokki: ensimmäistä kertaa omillaan

Kimmo kuoli sydänkohtaukseen 37-vuotiaana. Minä olin silloin 35 ja Henry 15. Ensimmäinen kuukausi meni kuin usvassa, mutta hautajaisten jälkeen alkoi vaikein vaihe. Ovi hiljeni. Ystävät ja sukulaiset loittonivat, ja jouduin toden teolla kohtaamaan yksinäisyyden.

Olin ensimmäistä kertaa omillani. Minäkuvani oli rakentunut parisuhteen varaan, joten jouduin rakentamaan sen uudestaan.

Kahden vuoden ajan toimin kuin kone. Mikään ei tuntunut hyvältä. Esitin kaikille, että selviän. Yksin ollessani itkin ja huusin, mutta ovesta ulos lähtiessäni vedin maskin naamalleni. En puhunut tuskasta edes poikani kanssa, koska en halunnut lisätä hänen taakkaansa.

Jälkeen päin on selvinnyt, että Henry ajatteli samoin. Salasimme molemmat surumme. Hoitoalalla työskennelleenä ja mielenterveystyötäkin tehneenä minun olisi pitänyt tietää, että olisin tarvinnut apua. Pojalleni sitä hainkin, mutta en itselleni.

Lohtua ruoasta

Järkytys puolison yllättävästä kuolemasta vei ruokahaluni. Laihduin 15 kiloa. Vähitellen tilanne kuitenkin kääntyi. Aloin hakea lohtua ja hyvää oloa ruoasta.

Lihoin. Itsetuntoni laski yhtä huonoksi kuin nuoruudessa. Aloin laihduttaa. Kokeilin kaikkia mahdollisia keinoja. Laihdutuskuurikierrettä kesti lähes seitsemän vuotta, ja painoni nousi 96 kiloon.

Olisin varmasti tarvinnut terapiaa, mutta sen sijaan kirjoitin kirjan menetyksestäni ja surustani. Siten sain purettua tuskani.

Viime vuonna minuun otti yhteyttä kaksi juoksijaa, jotka pyysivät kirjaa tsemppilukemiseksi Suomi 100 -juoksuun Nuorgamista Helsinkiin. Teimme treffit huoltoasemalle kotipaikassani Iissä, kuuntelin heidän juttujaan ja löimme kättä päälle: jos he pääsevät maaliin, minä juoksen maratonin.

Ja niin kävi, että toinen heistä teki minulle juoksuohjelman.

Rapakunnosta eroon

Juoksemisesta en ole koskaan piitannut, mutta silloin ajattelin, että minun pitää muuttaa elämäntapojani nyt – tai sitten sitä ei tule tapahtumaan koskaan.

Olin aivan rapakunnossa ja aluksi tein lenkit kävellen. Ensimmäisiltä juoksulenkeiltä muistan sen, miten tömistelin menemään selkä hölskyen.

Joulun jälkeen sain salitreeniohjelman. Opettelin uuden tavan syödä, jotta jaksoin treenata. Aloin syödä säännöllisesti ja kokata ruokaa myös kasviksista. Aiemmin en ikinä syönyt kukkakaalia tai porkkanaa, nykyään ne ovat suosikkejani.

Paino tippui pikkuhiljaa. Sain elämääni järkeviä nautintoja enkä enää syö hyvään taikka huonoon oloon. Jos syön jäätelön, todella nautin siitä enkä tunne huonoa omaatuntoa.

Elokuussa juoksin Paavo Nurmi -maratonin. Nyt treenaan seuraavaan haasteeseen: aion osallistua Oulun Tervahiihtoon keväällä.

Kerroin kosmetologille jokin aika sitten, etten ole koskaan käyttänyt silmänympärysvoidetta. Nauroimme, että nyt sen aloittaminen on liian myöhäistä.

En pelkää ikääntymistä vaan toivotan tervetulleeksi joka ikisen päivän.

Juttu julkaistu alun perin Annassa 49/2018.