Suvun menneisyys vaikuttaa itsetuntemukseen – kysy itseltäsi ainakin nämä kysymykset
Suvussa kulkevat tarinat muovaavat meitä. Psykoterapeutti Aino Juusola ja Annan lukijat kertovat, mitä he ajattelevat suvun merkityksestä.
Menneisyyttä tutkimalla voi oivaltaa itsestään jotain.
Suvussa kulkevat tarinat muovaavat meitä. Psykoterapeutti Aino Juusola ja Annan lukijat kertovat, mitä he ajattelevat suvun merkityksestä.
Mistä tulee tarve tuntea oman suvun historiaa? Psykoterapeutti Aino Juusola näkee työssään, miten omien juurien tarkasteleminen auttaa tuomaan ymmärrystä omia reaktioita tai tunteita kohtaan.
Hänen vastaanotolleen tullaan yleensä masennuksen tai ahdistuksen vuoksi. Tavallisesti päädytään puhumaan myös asiakkaan lapsuudesta ja sitä kautta juurista.
– On tärkeää ymmärtää, miten meidät on nähty lapsuudessa ja miten arvokkaiksi olemme kokeneet itsemme. Miten meille on puhuttu, miten meitä on kosketettu lapsena? Pidettiinkö sylissä? Monella on tarina lapsuudesta, josta mitään ei ole puuttunut, mutta ei muistikuvia siitä, kuka olisi lohduttanut.
Masennuksen ja ahdistuksen juuret
Myös sanattomat tarinat ovat tarinoita. Se, millaisen kiintymyssuhteen vanhemmat ovat pystyneet meihin luomaan, on osa tarinaamme.
– Tarinat kuvaavat sitä, keitä me olemme, mistä tulemme ja millaisia olemme.
Tarina voi olla taakka tai voimavara. Jos perheen tarina on, että ”meitä on aina sorrettu”, se voi johtaa siihen, että tyydymme olosuhteisiin ja rajojen esittäminen on vaikeaa. Jos suvussa taas kerrotaan siitä, miten kaikesta tapahtuneesta huolimatta on menty eteenpäin, tarinasta voi tulla voimavara.
Kaksi yleisintä masennusta ja ahdistusta aiheuttavaa taakkaa ovat Juusolan mukaan ”pärjäävyys” ja ”vapaapalokuntalaisuus”. Pärjäämään oppinut ei osaa turvautua muiden apuun vaan sinnittelee yksin.
Niin sanottu vapaapalokuntalainen taas on aina auttamassa muita, oman hyvinvointinsa kustannuksella. Jos ihminen tuntee olevansa hyväksytty vain muita auttaessaan, hän antaa muiden määritellä itsensä.
Tarina pärjäävistä naisista
Aino Juusola tunnistaa omasta suvustaan parikin pärjäämiseen liittyvää tarinaa. Toinen niistä liittyy siihen, että vastoinkäymisistä on aina löytynyt hopeareunus. Se on antanut hänelle uskoa siihen, että lopulta kaikki menee hyvin.
Toinen tarina liittyy pärjääviin naisiin.
– Se, että nainen pärjää aina, on ollut jollain lailla taakka mutta onhan se myös voimavara. Meidän suvussamme on uskottu, että nainen pystyy mihin vain. Se on antanut minulle luottamusta itseeni.
Kerro sukulaisista, mutta jätä tilaa kuulijalle
Kahden pienen tytön äitinä Aino Juusola ajattelee, että on tärkeää kertoa lapsille tarinoita edesmenneistä sukulaisista. Hän kiinnittää huomiota siihen, millaisia tarinoita hän kertoo.
– Olen välttänyt yleistyksiä – että jokin olisi aina ollut näin tai että joku olisi ollut aina tällainen.
Kuulijan tulkinnalle kannattaa jättää varaa.
– Isovanhemmistani tai lasteni isovanhemmista olen kertonut esimerkiksi, mistä lauluista he pitivät.
Onko suvussa joku, josta ei kerrota mitään?
Menneisyyttä tutkimalla voi oivaltaa itsestään jotain, jos jaksaa etsiä nimenomaan tarinoita.
– Huomiota kannattaa kiinnittää siihen, millä tavalla suvussa on kerrottu tapahtumista. Mitä jostain ihmisestä on kerrottu ja onko kenties joku, josta ei ole kerrottu mitään? Miksi ei ole? Onko hänellä ollut toisenlainen tapa selviytyä? Koko totuutta ei tarvitse löytää, ainoastaan se, mitä on kerrottu ja miten se elää minussa.
Jos isovanhempia ei ole enää elossa, kannattaa kysellä esimerkiksi serkuilta siitä, mitä he muistavat suvusta ja kerrotuista tarinoista.
– Joskus saattaa löytyä vanhoja kirjeitäkin. Pikkuserkkuni on koonnut kirjaksi mummilansa vintiltä löytyneet kirjeet. Siitä kirjasta olen lasten kanssa tutkinut, millaisia sukulaisia on ennen meitä elänyt. Erityisesti lapset ovat halunneet tietää niistä sukulaisista, joiden mukaan heidät on nimetty.
Aino Juusola, 38, on trauma- ja kriisiterapiaan erikoistunut psykologi ja psykoterapeutti, jolta on juuri ilmestynyt teos Taakka vai turva? Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta.
Minätarinaa voi muuttaa
Edellisiltä sukupolvilta periytynyt tarina voi olla esimerkiksi uupumuksen taustalla. Jotta löytäisit sen, pysähdy hetkiin jolloin huomaat toimivasi ikään kuin automaattivaihteella ja uupuvasi, kehottaa psykoterapeutti Aino Juusola.
1. Pohdi, miksi otat itsellesi tietynlaisen roolin. Jos vaikkapa aina autat muita ja unohdat omat tarpeesi, haetko sillä kenties hyväksyntää tai arvostusta?
2. Hahmottele paperille, millainen on tarina, jota itsellesi tällä tavalla kerrot. Mitä hyötyä siitä on? Ehkäpä se, että saat arvostusta. Entä mitä haittaa? Se vie voimat. Moni uupunut miettii, miksi kukaan ei auta minua samalla tavalla kuin minä autan muita.
3. Pohdi, mitä haittaa tai hyötyä olisi uudesta tarinasta. Jos ottaisitkin toisenlaisen roolin ja toimisit toisella tavalla, mitä se muuttaisi? Haittana voisi olla hetkellinen pelko siitä, miten muut suhtautuvat. Hylkäävätkö he minut? Hyötynä taas voisi olla, että jaksaisit paremmin etkä siirtäisi taakkaa tuleville sukupolville.
4. Säilytä armollisuus itseäsi ja menneitä sukupolvia kohtaan. Tarkoitus ei ole lähteä syyttelemään ketään. Jos otat asian puheeksi vanhempasi kanssa, aloita keskustelu kertomalla, että olet pohtinut näitä asioita. Voisiko hän auttaa sinua ymmärtämään, miten suvussa on ollut tapana toimia?
”Kerron, jotta lapset ymmärtäisivät, kuinka maailma on muuttunut. Ja jotta he ymmärtäisivät, kuka minä olen.”
”Haluan, että lastenlapsetkin tietävät isoisovanhemmistaan ja tuntevat kuuluvansa sukupolvien ketjuun.”
”Kerron kaikenlaisia tarinoita: ihmeellisistä kohtaloista, sinnikkyydestä, rohkeudesta, arvomaailmasta, edistyksellisyydestä, hyväntekeväisyydestä, taitajista, taiteilijoista, ruokaperinteestä, suvun suurmiehistä ja mahtinaisista. Osaltaan nämä tarinat välittävät omaa kokemusmaailmaamme laveampaa inhimillistä tietoa eteenpäin. Ne myös rohkaisevat toimimaan.”
”Kerron lapsilleni jatkuvasti tarinoita isästäni, jonka haluan tehdä ’eläväksi’ myös heille. Toivon heidän huomaavan, kuinka tärkeä isä oli minulle ja kuinka suuri vaikutus hänellä oli siihen, millainen minusta tuli.” Lähde: Annan lukijapaneeli
”Omat runsaat luottamustehtävät. Yllätyin isoisäni samanlaisista määristä. Helpotti, että en ole ainoa suvussa, joka haluaa sekaantua kaikkeen.”
”En enää toru itseäni, jos olen tehnyt jotakin hölmöä. Toistan tai olen toistanut siinä vain edeltävien sukupolvien tapoja.”
LUKIJAT KERTOVAT:
Sukuni tarina, josta saan voimaa
”Isoisoäitini sai 17-vuotiaana aviottoman lapsen, minun pappani. Mutta hän selvisi elämässään hyvin, löysi itselleen miehen, joka piti pappaani omana poikanaan. Isoisoäidiltäni olen oppinut, että naiset voivat selvitä kaikesta.”
”Isän suvussa oli erittäin positiivisesti elämään suhtautuva täti. Jos kahvikuppiin tuli särö, hän viittasi kintaalla ja sanoi, että kuppihan on vain porreellaan ja sitä voi hyvin käyttää. Kun kuppi sitten kokonaan hajosi, hän sanoi, ettei haittaa, koska kuppi kerran oli jo porreellaan eli siinä oli se halkeama. Hänen hautajaisistaan sanottiin, että ne olivat hauskemmat kuin veljensä häät. Veli taas oli hyvin totinen ihminen.”
”Karjalaiset sukujuuret kiehtovat minua ja niihin liittyy jonkinlainen kansallisromanttinen kaiho. Isäni elämä tavallisena, laajalti pidettynä ja oikeudenmukaisena ihmisenä antaa pohjan omalle elämänfilosofialleni. Ei tarvita rahaa ja kympin arvoista menestystä voidakseen olla onnellinen ja tasapainoinen ihminen.”
”En muista isääni ollenkaan. Valokuvista olen nähnyt, miltä hän näytti. Olin 3-vuotias, kun näin hänet viimeksi. Äitini päätti muuttaa Suomeen meidän lasten kanssa. Äiti kertoi, että isäni piti minua prinsessana ja leikki paljon kanssani.”
”Kuten sukuni isäni puolelta, olen minäkin ahkera, kova tekemään ja oppimaan uutta sekä hyvin kiinnostunut maailman asioista. Mikään ei tunnu riittävän – mikä on hyvä asia.”
”Ymmärsin, miksi mummuni kätki kyyneleensä ja vaati lapsenlapsiltaan ja lapsiltaan liikaa.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 47/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous