Lempeä elämä: Laatikon ulkopuolelle

Tiedäthän sen tunteen, kun sydän haluaisi valtavasti oppia tekemään jotain uutta, mutta epäonnistumisen pelko estää sitä ryhtymästä toimeen? Sisäinen kriitikkomme vetoaa usein järkisyihin. ”Ethän sinä enää tässä iässä voi aloittaa”, ”et sinä ole ennenkään osannut”, ”ei sinulla ole sellaisia lahjoja”. Ja sitten tulee se kaikista vahvin lamaannuttaja: ”muut tekevät sen jo paremmin”. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Jos aloitat nyt etkä huomenna, sinulla on paljon enemmän aikaa ehtiä oppia.

Minä olen aina ajatellut, että en osaa kasvattaa kukkia. Jopa ne kasvit, joita ostetaan ensimmäiseen opiskelija-asuntoon ja joiden sanotaan menestyvän kaikilla, ovat minun käsissäni aina kuihtuneet. Mieleeni on iskostunut kuva mummolan vihreyttä notkuvista kukkalaudoista ja äitini värikkäästä orkideafarmista – ja samalla tietysti kasvanut ajatus siitä, että minä en koskaan tulisi pystymään samaan. Olen hokenut sitä itselleni niin kauan kuin muistan ja lohduttautunut sillä, että onneksi osaan kuitenkin jotain muuta. En ole halunnut mennä epämukavuusalueelle pettymään enää uudelleen, joten olen tyytynyt ostamaan leikkokukkia.

Lapsuudenystäväni toi minulle reilu vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi orkidean. Kun kukkapaketista kääriytyi tuo ylivertaiselta tuntuva kasvatti, olin kauhuissani. ”Siinäpähän opettelet”, ystäväni nauroi. Aloitus oli kuitenkin turvallinen: kukkavanallinen täynnä melkein valmiita nuppuja. Kyseessä oli selvästi ystävällismielinen yksilö. Nostin sen pianon päälle ja toivoin meille yhteiseloa, varovaisesti ainakin paria viikkoa.

Kukintojen aukeaminen oli lumoavaa seurattavaa. Joka kerta, kun uusi nuppu aukesi, otin siitä monta kuvaa. Kaikki olivat hiukan erinäköisiä ja -kokoisia. Olin lapsenomaisen ylpeä itsestäni. Hiljalleen itseluottamukseni kasvoi, pianon päälle ja ikkunalaudalle alkoi kerääntyä uusia yksilöitä. Annoin niille nimet, koska jokaisella tuntui olevan persoona. Kun yhdessä aukesi nuppu, toinen uinui. Kolmannen kanssa jännitin, muotoutuisiko uudesta vihreästä, lupaavan näköisestä nyppylästä uusi kukkavana vai ilmajuuri. Yhtäkkiä minusta tuli ystäväpiirini orkideankasvattaja. Aloin saada hoitooni kodittomia kukkia, lahjaksi minulle kiikutettiin usein kukkapaketti. ”Ajateltiin, että tän väristä sulla ei vielä ainakaan ole.”

Nyt ymmärrän, miksi kukille jutteleminen tuntuu luontevalta. Minusta on tullut yksi niistä, joka höpöttää kasvien sielusta ja tuntee niiden seurassa olevansa ystäviensä ympäröimänä. Kukat eivät ole minulle enää pelkkiä kukkia. Ne ovat eläviä muistutuksia siitä, että koskaan ei kannata vähätellä omia kykyjään tai jämähtää liian pieneen käsitykseen omista taidoistaan. Ne muistuttavat minulle myös yhteydestä luontoon.

Seuraava samansuuntainen haasteeni odottaa minua olohuoneen nurkassa. En uskalla vielä puhua siitä ääneen, mutta työstän asiaa pikku askelin. En malta odottaa sitä päivää, kun kirjoitan siitä tällaisen samanlaisen tekstin. Kyseessä ei ole kukka. Haasteeni on tällä kertaa soitin, joka näyttää vähintäänkin yhtä ylivertaiselta, kuin kukkapaketista vuosi sitten paljastunut orkidea. Jos olisin aloittanut harjoittelun viisivuotiaana, saattaisin soittaa sitä nyt yhtä hyvin kuin osaan soittaa pianoa. Mutta väliäkö sillä. Leikittelen ajatuksella, jonka mukaan olenkin piilevä luonnonlahjakkuus. Se ei ehkä osoittaudu todeksi, mutta tekee harjoittelusta hauskempaa.

Mitä uutta sinä haluaisit opetella?

Jutta