Tuija Aali pyöränsä selässä metsässä.
Tunti on liian lyhyt aika. Kun Tuija Aali hyppää satulaan, hän ei kiirehdi takaisin. – Viikonlopun nelituntiset pyöräilyt ovat parasta.
Liikunta

Kiinnostaako maastopyöräily, frisbeegolf tai suppailu? Hittilajien harrastajat kertovat, miten aloittelija pääsee parhaiten alkuun

Maastopyöräilystä, frisbeegolfista ja suppailusta innostuneet naiset jakavat vinkkinsä ja kertovat, miten aloittelija pääsee lajissa parhaiten alkuun. 
Teksti: Virve Järvinen Kuvat: Sara Pihlaja ja Sampo Korhonen

Maastopyöräilyä harrastava Tuija Aali, 56: ”Ikäiselleni naiselle pyöräily on hyvä laji”

“Keväällä metsässä käy melkoinen sirkutus. Ihan kuin linnut kannustaisivat maastopyöräilijää etenemään. En ikinä polje kuulokkeet korvillani, sillä haluan olla luonnossa läsnä. Hiljaisuuttakin voi kuunnella.

En pidä turhan teknisistä poluista, joilla kivet ja juuret vievät varsinkin märkinä kaiken huomion ja joudun kikkailemaan renkaiden kanssa. Suuntaan mieluiten tasaisille, neulasten peittämille metsäpoluille, joilla voin turvallisesti nostaa katseeni maasta ja ihastella luontoa.

Olen onnekas, sillä pääsen poluille lähes suoraan kotipihastani. En kyllästy tuttuihin reitteihin, sillä tutusta polusta tulee uusi eri vuorokaudenaikaan, eri säässä ja toiseen suuntaan poljettuna. Pyöräilen metsä- ja hiekkateillä gravelilla, maastopyörän ja maantiepyörän välimuodolla. Jos menen kapeille, epätasaisille poluille, otan alleni joustavamman maastopyörän. Pyöräilen arki- iltaisin pari tuntia ja viikonloppuna useita tunteja. Kesä-aikaan voin pyöräillä työmatkani; 30 kilometriä yhteen suuntaan.

Minusta tuli maastopyöräilijä 15 vuotta sitten. Otin yhteyttä silloisen kotipaikkakuntani maastopyöräseuran puheenjohtaja Mikkoon, joka lähti opastamaan minua metsään. Hän syynäsi pyöräni ja kertoi varusteista. Alussa lukkopolkimet ja niihin lukittavat pyöräilykengät tuntuivat oudoilta, mutta oikeasti ne ovat kuin turvavyö autossa. Niiden ansiosta jalat eivät lipsu polkimilta kriittisissä paikoissa. Kun jalka on lukittu, polkimen saa nostettua ylös ja ylämäkiajo helpottuu.

Mikko oli avuliaisuudessaan tyypillinen lajiharrastaja, joka jakaa mielellään kokemuksia, reittitietoja, suosituksia ja apua teknisiin ongelmiin. Oma sosiaalinen verkostoni on maastopyöräilyn myötä levinnyt koko maan laajuiseksi.

Ensimmäisen pyöräilykesäni kuljin sääret mustelmilla. Opin, että ajamaan oppii vain ajamalla ja pyörän tuuppaaminen ja kantaminen ovat viisautta. Nykyään hyppään hankalissa paikoissa mieluummin pyörän päältä pois kuin rikon itseni.

Lue myös: Maastopyöräily on loistavaa treeniä luonnossa: kehittää lihaksia, koordinaatiota ja tasapainoa

Ikäiselleni naiselle pyöräily on hyvä laji. Se antaa anteeksi kaiken maailman kulumat. Jos voisin, harrastaisin polkujuoksua. Elämää nähnyt polveni ei kuitenkaan kestäisi sitä. Kokeilu voisi kipeyttää polveni niin, etten voisi liikkua pitkään lainkaan. Jos en saa liikkua, alan hyppiä seinille.

Ulkona liikkuminen, patikointi, retkeily ja pyöräily ovat minulle elämäntapa. Minulla on taipumus tyrkyttää elämäntapaani muille joskus jopa ärsytykseen saakka. Onneksi avomieheni on samanhenkinen luonnossa liikkuja kuin minä ja lisäksi erinomainen pyörämekaanikko.

Nautin eniten yhteisistä pyöräretkistä avomieheni kanssa sekä niiden suunnittelusta. Viime kesänä kävimme tutustumassa pyöräilyä harrastavien ystäviemme kanssa Vedenjakaja-reitistöön. Olemme polkeneet kansallispuistoissa: Leivonmäellä, Hossassa ja Urho Kekkosen puistossa. Matkalla vaihdoimme välillä pyörät kajakkeihin.

Pyöräilen vuodessa 4 000 kilometriä. Se ei onnistuisi ilman pehmustettuja pyöräilyhousuja. Niiden alle ei pueta pikkareita.”

Frisbeegolfia harrastava Sanna Särkelä, 36:”Frisbeegolf on opettanut minulle itsehillintää”

Sanna Särkelä heittää frisbeegolf-kiekkoa. 

Löytäjä ei saa pitää. – Lajietikettiin kuuluu, että löytökiekot palautetaan omistajilleen, Sanna Särkelä kertoo.

“Hyvällä frisbeegolfradalla on kauniita näkymiä ja aukeita paikkoja, mutta myös metsää ja mäkiä sekä mielellään poutasää. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, etten enää nykyään lähde mielelläni sadekelillä radalle. Onneksi radalle voi mennä silloin, kun itselle sopii ja valoa riittää – kesällä vuorokauden ympäri. Talvipimeässä pelaamisessakin on oma viehätyksensä, sillä silloin kiekkoihin on kiinnitetty pienet led-valot.

Kymmenen vuotta sitten ihmettelin, miksi mieheni oli niin innoissaan frisbeegolfista. En käsittänyt, miksi hän viihtyi metsässä heittämässä muovinpalasia. Halusin ymmärtää häntä ja lähdin hänen seurakseen radalle. Täysmittaisessa frisbeegolfradassa on 18 väylää maalikoreineen. Tavoitteena on heittää kiekko koreihin mahdollisimman vähillä heitoilla. Kiekko heitetään paikasta, johon se on edellisellä heitolla jäänyt.

Ensimmäisellä kerralla huomasin, että helpolta näyttänyt laji oli minulle liian vaikea. Kiekkoni kiersivät korit ja kolahtelivat puunrunkoihin. Minä hermostuin ja jätin pelaamisen kesken.

Viisi vuotta sitten päätin antaa lajille uuden mahdollisuuden. Pidän luonnossa liikkumisesta ja halusin harrastaa perheenä. Sain joitakin onnistumisen kokemuksia, ja niin laji vei mennessään. Kolmen kuukauden päästä liityin frisbeegolf-seuraan ja ostin kilpailulisenssin.

Frisbeegolfradalla väylien pituudet vaihtelevat muutamasta kymmenestä jopa reiluun kolmeensataan metriin. Minulle sopii rata, jossa väylät ovat sopivan väljiä ja riittävän lyhyitä. Pitkät heitot eivät ole vahvuuteni. Suorat heitot ovat minulle haastavimpia, ja kiekkoni kaartaa usein turhan aikaisin vasemmalle. Käytän heittoon liikaa kättä, vaikka heiton tulisi lähteä enemmän koko kropasta. Frisbeegolf on tekniikkalaji.

Heittoni ovat vielä liian epätasaisia. Välillä kiekko kulkee sinne, minne pitääkin, mutta välillä saan etsiskellä sitä pusikoista ja kaivaa kuralätäköistä. Silloin muistan, miksi laji on minulle omiaan. Frisbeegolf kehittää peruskuntoa, tasapainoa, ongelmanratkaisukykyä ja ennen kaikkea mielenhallintaa. Se on opettanut minulle itsehillintää. Tässä lajissa ei pärjää, jos menettää hermonsa.

Kokomittaisella radalla vierähtää kolmesta neljään tuntia. Radalla liikutaan neljän hengen ryhmissä, ja toisinaan ryhmässä voi olla ennestään tuntemattomia ihmisiä. Lajietikettiin kuuluu, että jokaiselle annetaan heittorauha. Siirtymien aikana voi jutella ja kokeneemmat neuvovatkin mielellään aloittelijoita. Olen itse saanut radalta ystäviä, joiden kanssa olen käynyt heittämässä kiekkoa Ruotsin lajipyhätössä Järvassa. Haluaisin päästä testaamaan Ahvenanmaan radat.

Välillä heitän mieheni ja ekaluokkalaisen poikani kanssa, ja kolmevuotias kulkee mukana keksipaketin voimin. Kun esikoinen oli pieni, heitimme mieheni kanssa kilpaa lapsen nukutusvuoroista. Isä sai nukuttaa poikaa aika monta kertaa.”

SUP-ohjaaja Sanna Juutilainen, 46: ”Suppailu kehittää tasapainoa ja kehonhallintaa”

Sanna Juutilainen istuu sup-laudalla vedessä.

Pohjois-Norjan vuonot ovat Sanna Juutilaisen mielestä upein paikka suppailla. Kotijärvet Pyhä- ja Näsijärvi tulevat hyvinä kakkosina.

“Pääsen SUP-laudallani saariin, pieniin poukamiin ja kapeille joenuomille. Ihastelen joutsenia ja seuraan meriharakoiden touhuja. Kuuntelen veden liplatusta ja katselen auringon välkettä laineilla. Suppailijana koen, että olen osa luontoa. Luonnon äänet yhdessä melan tasaisen liikkeen kanssa tekevät kokemuksesta meditatiivisen. Suppailu hoitaa mieltä.

Kokeilin suppailua ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Se oli tuolloin meillä tuntematonta, joten lähdin hakemaan lajioppia ulkomailta ja kouluttauduin SUP-ohjaajaksi. Sen jälkeen olen suppaillut aina, kun vedet ovat Suomessa sulia – viime vuonna vuoden ympäri.

Aiemmin surffasin, mutta Suomessa siihen sopivia paikkoja ja aaltoja on vain rannikolla. Sisämaassa suppailu on tasaisen veden melontaa, ja se sopii tuhansien järvien maahan mainiosti.

Olen tehnyt laudallani yön yli retkiä: pakannut mukaan eväät, retkikeittimen, makuupussin ja louekankaan ja yöpynyt saaressa. Toisinaan joogaan tai teen laudalla mindfulness-harjoituksen, ja lämpimänä päivänä pulahdan siltä uimaan. Kun kaipaan hikitreeniä, lisään melaan vauhtia. Silloin mukana kulkeva vesipullo tyhjenee nopeasti.

Kerron turvallisuussyistä aina läheisilleni, minne olen menossa ja koska palaan. Kannan puhelinta mukanani ja olen usein saanut vastata huolestuneiden läheisteni soittoihin ja pyydellä anteeksi myöhästymistäni. Vesillä ajantaju häviää.

Minulla on ilmatäytteinen lauta, joka kulkee tyhjänä osiin taittuvan melan kanssa kantorepussa. Se painaa kymmenisen kiloa, ja sitä on helppo kuljettaa julkisissa liikennevälineissäkin. Ilman pumppaaminen lautaan käy hyvin alkulämmittelystä. Lämpimillä jäsenillä melominen käy rennosti.

Suppailu kehittää tasapainoa ja kehonhallintaa. Vastatuuleen melominen vaatii voimaa ja oikeaa tekniikkaa. Ilman niitä lauta ei etene, tai pahimmillaan tuuli vie sen, minne tykkää. Voima melan liikuttamiseen lähtee keski- ja ylävartalosta. Pelkillä käsivoimilla ei pärjää.

Lue myös: Suppailu – 6 vinkkiä aloittelijalle!

Katson aina ennen vesille lähtöä sää- ja tuuliennusteen. En lähde vesille, jos ukkonen on vähänkään mahdollinen. Valitsen reitin niin, että mennessä on vastatuuli, jolloin takaisin tullessa väsyneenä myötätuulessa melominen on helpompaa. Aloittelijan ei kannata lähteä laudalle lainkaan, jos tuulta on enemmän kuin neljä metriä sekunnissa. Ohjaan kesäaikaan uusia suppaajia ja varoittelen heitä aina tuulen voimasta. Olen muutaman kerran saanut hinata omalla laudallani tuulta uhmaavia uusia suppailijoita takaisin rantaan.

Alussa laudan hallintaa harjoitellaan polviasennossa. Se on helpompaa ja kevyem­pää kuin seisten. Tällöin tuulikaan ei vie yhtä vinhaa vauhtia, eikä sen pidäkään viedä. Tähän lajiin ei kiire kuulu.”

X