– Nykyisin olen sovinnossa ulkonäköni kanssa.
– Nykyisin olen sovinnossa ulkonäköni kanssa.
Julkkikset

Tommi Korpela on kokenut itsensä kolhoksi kuin Äkkijyrkän lehmäveistos: ”Yllättäen minua arvioitiin ulkonäköni kautta”

Tommi Korpelan mielestä rakkaudesta täytyy puhua pienin kirjaimin ja varoen. – Ilman Elinaa olisin paljon huonompi sekä näyttelijänä että ihmisenä.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Sampo Korhonen

Mikä masennus? On harmaista harmain marraskuun päivä, mutta Tommi Korpela ei näytä ymmärtävän ajatusta pimeän ajan ahdistavuudesta. Hän tulee haastatteluun Lohjalta. Siellä harjoiteltiin marraskuun alkupuolella Aleksis Kivi -oopperaa, jossa Tommi oli mukana.

Ensimmäisen aarian säe mi ikävyys, mi hämäryys kuvaa hyvin loppusyksyn säätä.

– Rakastan sitä, että meillä on neljä vuodenaikaa, kaikki ovat hyviä. Olen ollut paljon Lapissa myös talvella, ja kaamos on huumaavan kaunista ja lempeää valoa, ei synkkää pimeyttä. Pimeys on minulle turvallista ja lämmintä. Enemmänkin ahdistaa ilmastonmuutos ja kunnon talven puute kuin syksyn harmaus tai talven valottomuus.

Filmi- ja teatteripuolella on ollut hiljaisempaa, joten Tommi ehti ottaa työn vastaan. Oopperasta on mahdollisesti luvassa uusia näytöksiä ensi vuoden puolella.

– Minulla on puherooli, esitän Kiveä riivaavaa kriitikko Alhqvistia. Nautin siitä, että voin tehdä mahdollisimman erilaisia töitä.

Tommi on freelancer-näyttelijä. Se antaa vapautta tarttua tarjouksiin ja rytmittää omaa jaksamista. Myös hiljaiset kaudet ovat monia menestysrooleja tehneelle näyttelijälle ammatillisesti tärkeitä.

– Ne ovat hyvä kannustin ja näpäytin, joka muistuttaa, että mikään ei ole itsestään selvää. Työt on ansaittava joka kerta uudestaan.

Tommi Korpela: ”Näytteleminen on ollut minulle väylä parempaan itsetuntoon”

”Jälkeenpäin olen ajatellut, että näyttelemisen kipinä saattoi syttyä jo ala-asteella, kun opettaja Anja Kaikkonen kehui kirjoituksiani ja näki minussa jonkin sortin luovuutta.

Olin nuorena enemmän tarkkailija kuin esiintyjä, mutta eläydyin näkemääni vahvasti ja tunteella sekä liikutuin helposti. Siitä ei kehdannut puhua edes kavereille. Olisi tuntunut nololta myöntää, että itkinpä taas eilen Pieni talo preerialla -ohjelman Laura Ingalsin kohtuutonta elämää. Vähitellen ymmärsin, että minussa on herkkyyttä ja että sillä voisi olla jotain tekemistä luovuuden kanssa.

Vuonna 1991 pääsin Teatterikorkeakouluun. Samana vuonna Antti Raivio perusti Q-teatterin, jossa näytteleminen oli minulle kuin toinen ammattikoulu. Noihin aikoihin tapasin myös tulevan puolisoni Ellun, (näyttelijä Elina Knihtilä) joka oli vuotta alemmalla kurssilla. Hänkin on ollut Q-teatterissa alusta lähtien.

Näytteleminen on ollut minulle väylä parempaan itsetuntoon. Kun olen saanut tehdä rakastamaani työtä porukassa, jossa minua ymmärretään ja ymmärrän muita, olen vähitellen vapautunut sosiaalisista peloistani.”

”Ja sitten olikin yhtäkkiä Itäkeskuksen gigolo”

”Olen pitkä, 191-senttinen. Nuorena minulla oli järkyttävä akneiho. Mielestäni olen kolho, muistutan Miina Äkkijyrkän lehmäveistoksia, minulla on helvetin pitkät tikkujalat ja neliskanttinen itäsaksalainen yläkroppa.

– Isokokoisuus on vaikuttanut luonteeseeni. Kuva: Sampo Korhonen

– Isokokoisuus on vaikuttanut luonteeseeni.

En ole koskaan pyrkinyt brändäämään itseäni mitenkään. Komistuksen rooli Miehen työ -elokuvassa toi minulle Jussi-patsaan vuonna 2008, ja sain sen jälkeen monia kiinnostavia töitä. Toisaalta rooli poiki myös kiusallista julkisuutta, sillä yllättäen minua arvioitiin ulkonäköni kautta.

Se oli kovin ristiriitaista ja hämmentävää. Ensin sai 20 vuotta kuulla olevansa vääränlainen ja sitten olikin yhtäkkiä Itäkeskuksen gigolo.

Nuoressa mielessä se tuntui kauhealta vedätykseltä, mutta olen saanut sen jälkeen tehdä niin paljon kaikenlaisia rooleja, ettei asialla ole enää juurikaan merkitystä. Eihän enää edes järjestetä legendaarisia vuoden seksikkäin mies -äänestyksiä. Sääli… hehhe.

Nykyisin olen sovinnossa ulkonäköni kanssa, huumori pehmentää ja ikä tekee vääjäämättömästi tehtävänsä.

Koen olevani aika lailla ikäiseni, yli viisikymppinen. Elämänkaarella en ole vielä lopun syöksylaskussa, mutta en myöskään ihan fresh, kuten nuoret sanovat.

Ikääntymisen huomaan siinä, että välillä unohdan läheistenkin nimet ja avaimet sun muut ovat hukassa tämän tästä. Eräs tuttu sanoi, että keski-iässä on miehille se hyvä puoli, että kun menee vessaan, vetoketju on jo valmiiksi auki. Äskettäin kävi myös niin, että olin lähdössä kotoa ja valitin kiivaasti, että puhelin on hukkunut. Kunnes huomasin, että puhuin siihen.”

”Turhamaisuus on ihan mukavaa”

”Olen melko terve, mutta selän kanssa minulla on pitkän miehen ongelmia. Iän karttuessa kehoa pitää huoltaa entistä paremmin. Minulla on pilates-tyyppinen venytysohjelma, ja pyrin käymään myös kuntosalilla. Minkäänlaista juoksua selkä ei enää kestä, mutta pyöräilen sekä kävelen ja talvella hiihdän, jos latuja on.

Liikunta on kuin öljyä moottorille, jos sitä ei saa, jäykistyn nopeasti myös mieleltäni.

Näyttelijäntyö on jatkuvaa vaatteiden vaihtoa, ja oikea puvustus saattaa auttaa jopa roolin muodostumisessa. Olen oppinut arvostamaan sitäkin puolta. Esimerkiksi Dostojevskin Riivaajassa pitkä erittäin painava takki teki työtä puolestani, kiitos puvustaja Riitta Röpelisen.

Mielestäni tyylikkäät vaatteet ja itseä miellyttävä pukeutuminen eivät ole turhamaisuutta vapaa-aikanakaan. Sitä paitsi turhamaisuus on ihan mukavaa. Ajattelen että päälläni oleva vaate edustaa minua ja tekee oloni mukavammaksi ja varmemmaksi.

Laadukas pukeutuminen on aina kestävä valinta ja myös kannanotto luonnon puolesta, kertakäyttövaatteita en ole hankkinut enää moneen vuoteen.”

Tommi Korpela: ”Ikä on tuonut rauhaa ja lempeyttä itseä kohtaan”

”Kokoni on vaikuttanut myös luonteeseeni. Isona miehenä olen tavallaan pyrkinyt pienentämään itseäni ja pysytellyt laitamilla, en liian esillä tai uhkana. Kun viihtyy sivussa, tottuu tarkkailemaan ja havainnoimaan, ja siitä on ollut varmasti hyötyä näyttelijän työssäni.

Ikä on tuonut rauhaa ja lempeyttä itseä kohtaan. Huumori on yhä tärkeämpää, ja ehkä se on koko ajan jalostunut hiukan tummempaan suuntaan. Iän karttuessa on myös vahvistunut taju siitä, että kaikki se, mikä tekee ihmisestä sirpaleisen, on tässä ammatissa lahja. Näyttelijän työ rakentuu heikkouksille ja peloille sekä olennaisesti myös sen hyväksymiselle, että ihminen on ikuisesti pirun keskeneräinen.

Viisaus on mielestäni sitä, että osaa antaa tilaa toiselle, kuuntelee ja suvaitsee. Arvostan ihmisiä, joissa on enemmän toisten ymmärrystä kuin oman kasetin renkuttamista. Viisaan ei tarvitse tehostaa itseään eikä uhata mitenkään ympäristöään.

Itsetuntoni on nykyään aika kohdillaan. Tiedän, että olen kärsivällinen ja hyvä havainnoimaan. Osaan myös laittaa ruokaa ja autan mielelläni.”

”Ilman Elinaa olisin paljon huonompi sekä näyttelijänä että ihmisenä”

”Rakkaus, hmmm… Tony Bennett laulaa Speak low when you speak, love. Love is a spark, lost in the dark… Joten suurinta aihetta on syytä lähestyä pienin ja aroin kirjaimin.

Meillä tuli Ellun kanssa syksyllä kolmekymmentä vuotta täyteen, joten jotain olemme varmasti tehneet oikein. Pitkä parisuhde vaatii työtä, tuskaa ja luottamusta, toista ihmistä ei saa koskaan pitää itsestäänselvyytenä.

– Pitkä suhde on aina myös työtä.  Kuva: Sampo Korhonen

– Pitkä suhde on aina myös työtä.

Olemme samalla alalla, teemme molemmat paljon töitä – välillä myös yhdessä – mutta välillämme ei ole koskaan ollut kateutta emmekä kilpaile samoista töistä. Me kunnioitamme ja kannustamme toisiamme. Ilman Elinaa olisin paljon huonompi sekä näyttelijänä että ihmisenä.

Hän on professori ja johtaja, ja se sopii minulle, arvostan hänen työtään ja olen vilpittömän ylpeä hänestä. Itse en kestäisi moista hallinnollista ja pedagogista vastuuta, ei riittäisi hermot eikä älli.

Hän on myös tiukka feministi, ja siitäkin olen ylpeä. Opin äidiltäni jo lapsuudessa, että tasa-arvo on luontevaa ja normaalia. Hän ei ole turhaan miehiä pokkaillut, ja hän on uskaltanut aina avata suunsa, kun on kokenut vääryyttä. Minulla ei ole ongelmia hyväksyä naisten vahvuutta.

Meillä on Ellun kanssa paljon yhteistä, viihdymme mainiosti yhdessä ja nauramme samoille asioille. Hänkin arvostaa luontoa, paitsi hänen mielestään voisin kalastaa paljon vähemmän… Se on ainoa asia, jossa hän kiristää minua armotta.”

”Olen ylpeä, että hän on kehittyneempi versio minusta”

”Vanhempani saivat minut hyvin nuorena, ja he ovat edelleen terveitä ja kunnossa, vasta vähän yli seitsemänkymppisiä. He erosivat, kun olin kolmivuotias. Asuin lapsuuden sekä nuoruuden äidin kanssa. Minulla on molempiin oikein hyvät välit.

Äiti viettää syksyä Espanjan Aurinkorannikolla, ja menen ennen joulua viikoksi sinne. Isä on kiltti sekä turvallinen, ja vanhemmiten olen huomannut olevani isänä aika samanlainen kuin hän.

Poikani Ilmari on jo yli kaksikymppinen ja työskentelee ravintola-alalla. Hänellä on vielä huone kotona, vaikka aika paljon hän asustelee tyttöystävänsä luona.

– Pelkään ammatillista pysähtymistä enemmän kuin vanhenemista. Kuva: Sampo Korhonen

– Pelkään ammatillista pysähtymistä enemmän kuin vanhenemista.

Hän ei ole koskaan havitellut näyttelijänuraa, emmekä me Ellun kanssa sitä hänelle tyrkyttäneet.

Joskus 12-vuotiaana hän teki pienen radiomainoksen ja sai vartin työstä 150 euroa. Se oli iso raha sen ikäiselle, ja silloin hän hetken innostui ja sanoi: ’Faija mä tos kelasin, että voisin sittenki alkaa näyttelijäks.’ Mutta se meni onneksi ohi saman tien.

Olen yrittänyt viedä poikaa luontoon ja opettaa hänelle avoimuutta, rohkeutta sekä sitä, että pitää luottaa itseensä ja hyväksyä itsensä. Itse on vaikea arvioida, kuinka olen isänä onnistunut, mutta olen saanut ihan luotettavilta tahoilta viestiä, että Ilmari on mukava ja sosiaalisesti lahjakas mies, pidetty ja hyvä työssään. Olen ylpeä, että hän on kehittyneempi versio minusta.”

”Olen yhä herkkä”

”Jos haluaa kehittyä ihmisenä ja näyttelijänä, ei voi jäädä vain puolustamaan vanhaa.

Elinan vastuullinen työ teatterikoulussa on tehnyt minullekin hyvää. Hän on koko ajan tulessa nuorten kiihkeiden taiteilijoiden kanssa, ja olen saanut hänen kauttaan kiinnostavan näköalapaikan tulevaisuuden tekijöistä.

On tervehdyttävää kuulla, minkä nuoret teatteriopiskelijat kokevat tärkeäksi ja kuinka eri tavoin he yhteiskuntaa ja teatteria katsovat ja lähestyvät.

Teatteri ja teatterikoulu ovat aina kuohunnassa ja niin pitääkin olla. Kun Q-teatteri 1990-luvun alussa aloitti, kuulin vanhemmilta kollegoilta kommentteja, että ette te voi tuolla tavalla räkä poskella näytellä. Nyt olen itse setänä mussuttamassa nuorille, että missä tunteet, missä kiihko ja vaara! Älkää lompsiko siellä lavalla.

Olen joutunut totta kai kyseenalaistamaan joitain omia mielipiteitäni ja tapojani toimia. Olen tiedostavampi omasta käytöksestäni ja puheistani ja hyvä niin. Tärkeintä on tehdä hyvää teatteria, kulloinkin yhteisesti sovituilla säännöillä.

Eila Rinne on sanonut, että näyttelijällä pitää olla norsun nahka ja perhosen sielu. En ole kovettunut, mutta vanhemmiten olen oppinut sietämään ja ymmärtämään kritiikkiä ja jopa myöntämään, että aihetta arvostelulle todellakin on. Olen yhä herkkä, mutta ajattelen sitä nykyisin pelkästään vahvuutena.”

”Oman pojan teini-ikä on vielä hyvin muistissa”

”Esitän uudessa Kupla-elokuvassa kilttiä ja huolehtivaista isää, joka yrittää tarjota turvallisen kodin teini-ikäiselle tyttärelleen. Tilanteet ovat tunnistettavia, oman pojan teini-ikä on vielä hyvin muistissa.

Kuvausten suurin siunaus ja ihme oli poikkeuksellisen lahjakas nuori päänäyttelijä. Stella Leppikorpi oli ensimmäistä kertaa kameran edessä ja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Stella oli kuvausten aikaan vasta 15-vuotias, ja ihailin hänen asennettaan, myönteisyyttään ja rohkeuttaan ammattilaisten joukossa.

Itse tein aikoinaan ensimmäinen filmiroolini vuonna 1996 poliisisarjassa Nortia. Olin Stellaa vanhempi, mutta jännitin kameraa ja vielä enemmän sosiaalisia kanssakäymisiä. Työryhmässä oli sellaisia tähtiä kuin Ismo Kallio, Pirkka-Pekka Petelius ja Åke Lindman. Puntit tärisivät, kun mietin, mitä he ajattelevat minusta ja mitä helvettiä sanon Åkelle aamulla hyvän huomenen jälkeen.

Olen aina ollut kova jännittämään, mutta nykyisin sitä osaa käsitellä ja ohjata oikeaan suuntaan. Olen oppinut ajattelemaan, että jännittäminen on vahvuus ja positiivinen asia, merkki kunnioituksesta työtä kohtaan. Hyvä näytteleminen tarvitsee esteitä ja kamppailua, ja jännittäminen on mainiota kitkaa sekä polttoainetta.”

”Pyhyyttä voi löytää myös kaupunkiluonnosta”

”Kun olin pikkupoika, isoisä vei minut kalastamaan ja sytytti rakkauden luontoon. Luonto on minulle koko ajan tärkeämpi, ja olen mielelläni naamallani mukana vaelluskalakantojen, Itämeren ja saimaannorpan suojelussa.

Myös Elinan älykäs isä on opettanut minua lukemaan luontoa ja metsää. On etuoikeus päästä metsään hänen kanssaan ja oppia koko ajan myös monilta muiltakin kokeneemmilta luonnon tuntijoilta ja rakastajilta.

Toivon, että kaikki vanhemmat totuttaisivat lapsensa liikkumaan luonnossa ja ymmärtämään sitä. Luonto on ylitsepääsemättömän ihmeellinen. On suuri menetys ihmiselämälle, jos ei pääse kokemaan luontoa eikä ymmärrä sen arvoa tässä ajassa.

Olen hyvin vähän uskonnollinen, mutta kuuluun kirkkoon ja arvostan suuresti auttamistyötä, jota kirkko pyyteettömästi tekee. Oma poikani vietti nuorempana paljon aikaa kirkon nuorisotiloissa ystä­viensä kanssa ja sai sieltä turvaa ja ruokaa.

Pyhyyttä voi löytää myös kaupunkiluonnosta ja jossain yllättävissä pienissä hetkissä, parhaimmillaan työssäkin. Eräässä produktiossa luin Johanneksen evankeliumin, ja se oli erittäin hieno ja maaginen kokemus. Koskettava ja upea teksti.

Tärkein rauhoittumisen lähteeni on kuitenkin luonto, siellä koen pyhiä hetkiä ja parhaimmillaan katoan hetkeksi itseltäni. Olen intohimoinen perhokalastaja, mutta aika kömpelö käsistäni. Metrin mittaisen lohen olen jo saanut, joten siitä ei tarvitse enää haaveilla.

Unelmoin, että osaisin valmistaa perhon, jonka rohkenisin näyttää edes kaloille. Ehkä jopa joskus saisin kalan itse tekemälläni perholla.”

X