Marianna Stolbowin kolumni: Hädissäni ostin 300 euron ratkaisun kipuun – ”arvauskeskuksessa” olisi tähänkin tiedetty huokea apu
Usein mietin, miltä mahtaa tuntua, kun omasta alasta kirjoitetaan alituiseen valittaen, vaikka itse hoitaa hommansa ihan riittävän hyvin, joka ikinen työpäivä, kirjoittaa Marianna Stolbow kolumnissaan.
Usein mietin, miltä mahtaa tuntua, kun omasta alasta kirjoitetaan alituiseen valittaen, vaikka itse hoitaa hommansa ihan riittävän hyvin, joka ikinen työpäivä, kirjoittaa Marianna Stolbow kolumnissaan.
Yksityisyrittäjänä en kuulu työterveyden piiriin. En ole halunnut yksityisiä terveysvakuutuksia. Olen ajatellut, että jos kaikki ottavat yksityisen vakuutuksen, ei kenelläkään pian ole kiinnostusta huolehtia siitä, mikä on yhteistä eli meidän kaikkien omistamaa.
Siksi tunnen terveyskeskukseni hyvin. Jokin aika sitten minulla oli varattuna aika kello 13.20. Pääsin sisään 13.24. Paikalla oli kaksi mukavaa nuorta naislääkäriä, joista toinen opiskelija. Minua kuultiin, tutkittiin ja sain ohjeita. Hoitajilta hain mukaani härvelin seuratakseni keuhkojeni toimintaa. Myös hoitajat olivat osaavia, kiireettömiä ja hymyileviä.
Klo 14 olin ulkona ja kiiruhdin lounaalle ystäväni kanssa, joka sairastaa syöpää. Hänkin totesi olevansa iloinen veronmaksaja. Hänen lääkkeittensä kuukausiannos maksaa 15 000 euroa. ”Onneksi meidän firma aikoinaan pyöri niin hyvin”, hän sanoi. ”Päästiin maksamaan kunnolla veroja.” Hän oli aiemmin pyörittänyt puolisonsa kanssa menestynyttä mainostoimistoa ja työllistänyt monia palkollisia.
Kolmen jälkeen lähdin kävelemään Husin röntgeniin. Aikaa odotteluineen ja toimenpiteineen kului viitisen minuuttia. Kävelin sen jälkeen samaisen organisaation laboratorioon, jossa nauroin yhdessä hoitajan kanssa sitä, että molemmista toimenpiteistä selvisin alle 10 minuutissa. Välissä sain vielä askeleita mittariini. Olin siis käynyt lääkärin pakeilla, röntgenissä, verikokeessa ja lounaalla. Aikaa oli kulunut reilut pari tuntia.
Edellisenä syksynä kävely hankaloitui, kun entuudestaan minulle tuntematon lihas kipeytyi. Olin ärtynyt ja kiireinen, koska olin lähdössä kaupunkimatkalle. Päädyin yksityislääkärille. Hän neuvoi minut talon fysioterapeutille, joka puolestaan antoi sivun verran harjoitteita sekä vinkin käydä lähellä sijaitsevassa erikoismyymälässä hankkimassa matkaa varten sopivat jalkineet.
Järkyttyneenä ja hädissäni ostin yli 300 euron kengät ja lähdin matkalle. Kotiin päästyä vaiva ei ollut hävinnyt minnekään. Kävin terveyskeskukseni fysioterapeutilla. Hän antoi minulle tasan yhden liikkeen, joka kohdentuisi juuri oikeaan lihakseen. Erikoiskengät saivat jäädä, sillä vaiva alkoi parantua välittömästi.
Varmasti olen etuoikeutettu. En siksi, että työnantajani hommaama työterveys takaisi minulle mainion kohtelun tarvittaessa. En myöskään siksi, että maksaisin yksityistä vakuutusta, jotta apua tulisi, kun sitä tarvitaan. Vaan siksi, että satun asumaan alueella, jonka terveyskeskus toimii loistavasti. Silti monet alueemme asukkaat kutsuvat sitä arvauskeskukseksi. On vaikea ymmärtää miksi.
”Emme käsitä, käykö meille vuodesta toiseen vain hyvä tuuri.”
Toisaalla asuvat läheiseni käyttävät myös alituiseen omaa terveyskeskustaan. Samoin lapsen tarvitsemaa hammaslääkäriä tarkastuksineen ja korjauksineen tuon tuosta. Kehumme aina kilpaa kokemuksiamme emmekä käsitä, käykö meille vuodesta toiseen vain hyvä tuuri. On vaikea yhdistää näkemäämme jatkuvaan negatiiviseen palautteeseen julkisen terveydenhuollon tarjoamista palveluista.
Perheenjäseneni kävi yksityisklinikalla rutiininomaisessa silmäleikkauksessa, jossa tapahtui virhe. Puolen tunnin toimenpiteestä tuli parin tuhannen lasku sekä passitus Meilahden silmäsairaalaan, jossa virheen seurauksia hoidettiin vuosia. Meidän kaikkien yhteisillä rahoilla.
Palveluita tarvitaan koko ajan lisää, mutta työntekijöitä ja veronmaksajia on koko ajan vähemmän. Joskus saattaa kuulostaa siltä, että maksuhalukkaita on harvassa, mutta se ei varmaan pidä ihan paikkaansa.
Uskon että suurin osa meistä avaisi ovet kaikkialta maailmasta tuleville hoitajille ja ennen kaikkea lääkäreille. Niitä meillä on päätetty systemaattisesti kouluttaa liian vähän, jotta palkkaneuvotteluissa sen puolen ei tarvitsisi koskaan joustaa.
Yhtään en epäile, etteikö pulmia piisaisi eritoten mielenterveys- ja vanhuspuolella. Mutta sitä ihmettelen, missä viipyvät kehut? Yli 200 000 ihmistä työskentelee terveys- ja sosiaalipuolen tehtävissä julkisella sektorilla, ja usein mietin, miltä mahtaa tuntua, kun omasta alasta kirjoitetaan alituiseen valittaen, vaikka itse hoitaa hommansa ihan riittävän hyvin, joka ikinen työpäivä.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous