Laura Honkasalon kirjoittama tarina on julkaistu alun perin Annassa jatkokertomuksena.
Viihde

Laura Honkasalon kirjoittama jatkis yhdessä osassa! Bensiiniä ja kultaista hiekkaa on viihdyttävä kertomus 1920-luvun Suomesta ja kapinoivasta Ellenistä

Ellen työskentelee konekirjoittajana reklaamitoimisto Säteessä. Vanhemmat toivovat Ellenin alkavan miettiä sulhasen hankkimista, mutta Ellen haluaa elää modernin, itsenäisen naisen elämää, on sentään 1920-luku!
Teksti: Laura Honkasalo Kuvat: Tinka Lindroth

Lue myös: Virpi Hämeen-Anttilan mukaansatempaava jatkis nyt yhdessä osassa! Tuhkimo ei syntynyt saunassa kertoo seurapiirien naisista 1900-luvun alun Suomessa

Helsinki 1925

”Tein eilen tär­keän päätöksen”, sanoin, kun olimme asettuneet Alinan kanssa ruokalan pöytään. ”En aio mennä naimisiin.”

Alinan kahvikuppi pysähtyi puolimatkaan ja hän tuijotti minua. ”Oletko tosissasi?”

”Ehdottomasti! Rupean sinisukaksi. Olen saanut tarpeekseni rakkaudesta ja aion elää itsenäistä elämää.”

Suunnitelmani tiellä oli muutamia pikkuseikkoja kuten se, että työnantajamme, Reklaamitoimisto Säteen johtaja Elmeri Ahokanto maksoi konttoritytöille surkeaa palkkaa. Jos en menisi naimisiin, joutuisin joko asumaan isän ja äidin luona lopun elämää tai muuttamaan boksiin huonetoverin kanssa. Muuhun ei olisi varaa.

Sille asialle pitäisi tehdä jotain. En aikonut jäädä loppuelämäksi Underwoodin orjaksi. Kun olin päässyt töihin reklaamitoimistoon, olin kuvitellut saaneeni päävoiton. Ei enää ikinä koulua! Minulla oli omaa rahaa, en joutuisi kerjäämään isältä jokaiseen silkkisukkapariin tai ihojauhepurkkiin. Isä oli perhepiirissä tunnettu itaruudestaan, omasta mielestään hän oli tietysti vain tarkan markan mies, joka halusi opettaa jälkikasvulleen rahan arvon.

”Entä Viljo?” Alina kysyi ja haukkasi sillivoileivästään.

Viljo oli uskollinen ihailijani, joka oli roikkunut kannoillani yläluokilta saakka. Välillä olimme riiustelleet, kunnes sain taas kerran tarpeekseni Viljon rutikuivasta persoonasta ja otin eron. Juuri niin oli käynyt edellisiltana. Viljo oli parkunut kuin pieni pojanpallero ja sanonut, ettei minua huolisi kukaan muu, koska olin kova ja kylmä kuin pala gagaattia. Olin suuttunut ja sanonut, että se oli vain hyvä, sillä avioliitto ei ollut minua varten, enkä ollut sellainen kana, joka juoksee miesten perässä. Olisin oman kohtaloni herratar!

”Viljo löytää vielä hyvän, kiltin tytön, joka osaa arvostaa hänen paperinmakuista olento­aan”, sanoin armeliaasti.

Sitten pitikin syöksyä takaisin Säteen konttoriin, vaikka vielä pureskelimme viimeisiä suupaloja. Elämässä oli todellakin paljon pa­rantamisen varaa: ruokatunti oli niin lyhyt, että tuli kiire, ja varamme niin vähäiset, että meillä ei ollut varaa käydä kahvilassa muulloin kuin perjantaisin. Muina päivinä kävimme kansanruokalassa. Minulla oli tosin asiat paremmin kuin Alinalla, sillä isäni oli varatuomari, eikä minulta vaadittu vuokranmaksua. Maksoin vain muutaman roposen perheen ruokakassaan. Alina sen sijaan joutui maksamaan vanhemmilleen kaikesta. Toisinaan hänen viimeiset killinkinsä menivät kaasupoletteihin.

Konttorilla kohtasin nemesikseni, Underwood-kirjoituskoneen, jonka olin nimennyt Wänniksi ilkeän laskennonopettajani mukaan. Olin mennyt konekirjoituskurssille, koska ajattelin saavani nopeasti varman ammatin. Sekin oli auttanut, että isä suostui maksamaan kurssin. Vähänpä tiesin! Olin oppinut nopeaksi ja työ oli helppoa, mutta loputtoman pitkäveteistä.

Iltapäivällä aurinko alkoi paistaa ikkunasta suoraan konekirjoitusosastolle ja oli pakko laskea rullakartiinit. Kaunis kevät jäi ikkunan taakse! Kaiken lisäksi jouduin vaihtamaan koneeseeni mustenauhan ja inhosin sitä tehtävää. Kädet tulivat sottaisiksi, vaikka olisi ollut miten varovainen. Saatuani nauhan paikoilleen läksin kohti pesuhuonetta. Piirtäjien osastolla päähäni kopsahti paperipallo. Piirtäjät olivat kuin lastentarhan villikoita.

”Älkää kaverit kiusatko Elleniä, tytöllä on konttorin kauneimmat nilkat”, Eino sanoi ja kaikki nauroivat.

Tuo keskenkasvuinen poikasakki ei aavistanut, että he olivat juuri lujittaneet päätöstäni pysyä erossa koiraspuolisista kansalaisista lopun elämää. Vanhana olisin kuten uppo­rikas amerikkalainen rouva, josta olin lukenut kuvalehdestä. Rouvalla oli ollut amerikansuomalainen palvelijatar, joka oli antanut haastattelun työnantajansa kuoltua satavuotiaana. Rouva oli keskittynyt sisustamiseen, hänellä oli kartanossaan ottomaanien kamari ja puutarhassaan pieni japanilainen temppeli, jonka olivat tehneet Japanin taitavimmat käsityöläiset. Rouva oli kuulemma ollut äärettömän energinen ja suunnitellut jatkuvasti uusia, eri maita ilmentäviä huoneita. Kun talosta loppuivat huoneet, hän rakennutti siipirakennuksia ja lasikuisteja.

Kuurasin käteni saippualla ja vilkaisin rannekelloani. Enää kaksi tuntia ja pääsisin vapaaksi.

Kun tulin kotiin, vaistosin heti, että ilmassa oli jännitystä. Sisarukseni olivat kokoontuneet arkisaliin. Inkeri ompeli iänikuisia monogrammejaan – hän oli menossa syksyllä naimisiin, ja hänen kapionsa olisivat varmasti riittäneet sotasairaalan tarpeisiin. Inkeri oli muuttunut umpitylsäksi matroonaksi jo ennen häitään, mikä jaksoi hämmästyttää minua. Mielestäni olisi kannattanut ottaa ilo irti viimeisistä vapauden hetkistä. Pian hän joutuisi silittämään aamusta iltaan Kaarlon nestuukeja ja vahtimaan, että kotiapulainen teki vatkulin oikein.

Karoliina istui sohvalla jalat allaan ja kirja kädessä. Erkki oli levittänyt koulukirjansa salin pyöreälle kustavilaispöydällä kuten yleensä. Ihmettelin taas pikkupoikien kykyä kylvää kaaosta ympärilleen. Ilmeisesti hän oli napannut koululaukkuaan pohjasta ja ravistellut sisällön sellaisenaan pöydälle. Koulukirjojen seassa oli kivenmurikoita, harakansulkia, kiiltäviä karamellipapereita ja nyörinpätkiä.

Pikkuveli oli sekopäinen innostuksesta. ”Inkeri sai kirjeen!” hän kiljui täyttä kurkkua. (Siinä toinen pikkupoikien outo lajipiirre: miksi he aina huutavat?) ”Kerro Ellenille, Inkku!

Inkeri ei irrottanut katsettaan kirjontatyöstä. ”Saimme kutsun juhliin.”

Ehdin jo ihmetellä, mistä saakka Erkki oli ruvennut innostumaan sisartensa juhlista, kun tämä jo huusi: ”Ne ovat EGYPTILÄISET JUHLAT!”

Käännyin katsomaan Inkeriä, joka selitti: ”Bertta Elo järjestää egyptiläiset juhlat. Sinne tulee pukeutua egyptiläiseen tyyliin.”

Erkin into tarttui minuunkin. Egypti oli ollut muotia siitä saakka, kun englantilainen tutkimusmatkailija Howard Carter tunkeutui Tutankhamonin hautakammioon. Erkki oli lukenut asiasta kaiken, mitä käsiinsä sai, ja viljeli tietämystään niin mieluusti, joten koko perhe tiesi tätä nykyä muinaisista egyptiläisistä yhtä sun toista. Erkki uskoi vakaasti Carnarvonin jaarlin kuolleen muumion kirouksen takia, ja minusta tuntui, että hän odotti kiihkeästi Carterinkin kupsahtavan samaiseen kiroukseen. Erkki harjoitteli innokkaasti hieroglyfien raapustamista ja aikoi isona arkeologiksi.

”Onhan se vähän lapsellista”, Inkeri sanoi. ”Mutta tämä on ensimmäinen merkki siitä, että Bertta parka alkaa toipua.”

Bertta oli ollut jo melkein alttarilla, tai ainakin ehtinyt ompeluttaa morsiuspuvun, kun sulhanen oli hylännyt hänet julmasti ja lähtenyt Australiaan.

”Onko meidät kaikki kutsuttu?” kysyin.

”Ei Erkkiä”, Karoliina sanoi.

”Meidän pitää suunnitella upeat asut”, sanoin.

”Arvaan kuka joutuu orjatyöhön”, Karoliina sanoi happamasti, mutta tiesin, että todellisuudessa hän oli innoissaan. Mieluiten hän olisi ommellut vain juhlavaatteita, mutta arjen vaatimukset ja kukkaron pohja asettivat rajoituksia.

Istahdin sohvalle Karoliinan viereen. ”Pitää vielä keksiä, miten saadaan isä antamaan pääomaa.”

Hallissa kolisi, äiti kuului juttelevan Lahjalle ja vaatepuut kolisivat. Sitten äiti tuli saliin tukkaansa pöyhien. ”Mitäs minun tyttäreni täällä juonivat?” hän kysyi. ”Äidinvaistoni kertoo, että jotain on ilmassa.”

”Mietimme, mistä saisimme kultakankaita ja jakardia”, Karoliina huokasi. ”Ja silkkinauhoja sekä strutsinsulkia.”

”Vastaushan on ilmiselvä”, äiti sanoi ja meni pörröttämään Erkin tukkaa. Erkki koetti paeta hänen kättään harmistuneena. Äiti kääntyi meihin päin. ”Konstantina-täti on säästänyt kaiken elämänsä varrelta. Jokaisen tilkun ja nauhanpätkän.”

Katsoimme Karoliinan kanssa toisiimme. Olisi mieletöntä, jos saisimme tädiltä vaatteita, vaikka sitten kuinka repaleisia. Niitä voisi käyttää materiaalina Egypti-aiheisiin juhlapukuihin.

”Pyydän isää telefoneeraamaan tädille heti, kun hän tulee kotiin”, äiti sanoi. Karoliina parahti. ”Älä sano telefoneerata, se on ihan 1800-lukua!”

”Sinun pitää vain alistua siihen, että meillä vanhoilla ihmisillä on omat tapamme”, äiti huoahti. Olihan hän jo yli neljänkymmenen.

Konstantina-täti asui suuressa kulma-asunnossa Makrillin korttelissa. Kukaan ei oikein tiennyt, kenen täti hän varsinaisesti oli, eikä ainakaan sitä, kuinka vanha hän oli. En olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi ollut itsensä Kleopatran hovineitona ja säästänyt loimia ajalta ennen vapahtajamme syntymää. Ainakin täti on hurjan ryppyinen. Hänellä oli sisäkkönä ja seuraneitinä toinen samanlainen kuivan kesän orava, rouva Sigell. Konstantina-täti ei ollut koskaan mennyt naimisiin, mutta oli lahjoittanut itselleen rouvan arvonimen saatuaan kylliksi vuosia, ja arvelin, että sama koski seuraneidin siviilisäätyä. Rouva Sigell johdatti meidät saliin, missä täti istui korkeaselkäisessä biedermeier-tuolissa ja sanoi: ”Jos rouvalle sopii, vetäydyn parsimusteni pariin.”

Konstantina-täti nyökkäsi armeliaasti. Rouva Sigell joutui luultavasti parsimaan tädin nestuukitkin, sillä täti oli kuuluisa taloudellisesta luonteestaan, eli hän oli oikea kitupiikki.

Kun lähestyimme tätiä, hän haukahti yhtäkkiä: ”Seis!”

Pysähdyimme Karoliinan kanssa keskelle itämaista mattoa, joka oli suurempi kuin verkkopallokenttä. ”Käännös!” täti ärjäisi kuin Preussin armeijan upseeri. Käännyimme, hän tarkasti meidät joka puolelta, ja sitten saimme tulla lähemmäs. Onneksi äiti ja Lahja olivat tarkistaneet asumme kotona, ripsineet jokaisen pölyhiukkasen vaateharjalla ja nyppineet irtohiukset villakankaalta. Äiti oli jopa tarkastanut kynnenalusemme kuten leikkikouluaikoinamme.

Emännöitsijä tuli teetarjottimen kanssa ja palvelustyttö hänen kannoillaan kantaen kristallikulhoja, joissa oli lusikkaleipiä. En kyllä uskaltaisi ottaa yhtään, vaikka lusikkaleivät olivat suosikkejani. Ripottelisin hienoa sokeria hameelleni tai peräti parketille, ja täti heittäisi minun samantien ulos ovesta siksi, että olin sivistymätön moukka.

”Miten täti on voinut?” kysyin.

Täti mulkaisi minua lornjettinsa läpi niin, että sisuskaluni muuttuivat samantien aladobiksi. ”En aio kuolla pitkään aikaan, jos Ellen sitä tarkoittaa.”

Apua. En osannut sanoa mitään oikein. Jähmetyin kuin Lootin vaimo. Karoliina puuttui puheeseen. ”Täti on aina ollut sitkeä. Isä näytti minulle kuvia tädin matkalta Luxoriin.”

Ällistyksekseni täti alkoi tirskuttaa kuin koulutyttö. ”Ei kai sitä aasikuvaa sentään?”

”Juuri sen!” Karoliina sanoi ja hymyili tavaramerkkihymyään, joka sulatti kiukkuiset konstaapelit ja räkyttävät rehtorit. Tädin kasvot punehtuivat.

”Voi, se on aivan hassu kuva”, hän kihersi.

Sitten Karoliina selitti, että meidät oli kutsuttu juhliin, joissa pitäisi olla egyptihenkiset asut. Ei ollut kyse pelkästä hauskanpidosta, juhlissa olisi arpajaiset, joiden tuotto menisi kokonaisuudessaan kodittomien kissojen suojeluyhdistykselle. Ja Ellenille juhla oli tietysti erittäin tärkeä, koska hänellä ei ollut vielä sulhasta nalkissa. Olin vähällä kiskaista teen väärään kurkkuun, mutta Karoliina katsoi minuun varoittavasti.

”Mitenkäs vanha sinä nyt oletkaan?” täti kysyi minulta.

”Kahdenkymmenenkahden.”

”Enää kaksi vuotta armonaikaa ja joudut maksamaan vanhanpiianveroa”, täti huokaisi. ”Ja kyllä lapset pitää tehdä nuorena, jotta jaksaa juosta heidän perässään. Nykyajan nuorilla naisilla on liikaa omia kotkotuksia, halutaan sitä ja tätä, opiskella ja tienata omaa rahaa ties mihin joutavaan. Miehille ei jää työpaikkoja, kun naiset silkasta nautinnonhalusta puskevat ansiotyöhön…”

Teki mieli sanoa, että ei meidän konttorimme ovella ainakaan ollut konekirjoittajiksi haluavien miesten jonoja, mutta vaistosin, mitä Karoliina paraikaa ajatteli. Nyt itsehillintää, neiti Suorasuu, tai kultakankaat jäävät saamatta. Täti jaaritteli hatuista: Kuka kumma oli keksinyt, että naisten hattujen piti muistuttaa pyykkipataa ja hatunreunan hieroa nenänpäätä? Hänen äidillään oli ollut niin kauniita hattuja, eräässäkin oli sininen lintu, joka siivet levitettyinä ponnisti silkkiruusujen keskeltä. Siis linnunraato, ajattelin, mutten sanonut mitään.

Lopulta päästiin asiaan. Joitain vanhoja lumppuja saattaisi löytyä vieraskamarin kaapista, täti arveli. Hänen piti nyt mennä päivälevolleen, mutta rouva Sigell auttaisi.

”SIGNE!” Konstantina-täti karjaisi niin kovaan ääneen, että olin vähällä pudottaa teekuppini. Olin kuvitellut, että tuollaiset arvokkaat täti-ihmiset soittivat pientä kilikelloa ja palveluskunta sipsutti paikalle äänettömin askelin. Käytävästä kuului rouva Sigellin raskas käynti ja hänen tanakka olemuksensa vyöryi paikalle.

”Niin rouva?”

”Näyttäisitkö Akselin tyttärille niitä ikivanhoja riepuja, jotka on säilötty siniseen kamariin?”

Hyvästelimme tädin, ja rouva Sigell johdatti meidät hallin poikki käytävään ja sitä pitkin asunnon perälle. Mietin, montako huonetta asunnossa mahtoi olla, vähintään viisikymmentä varmaan. Jotkut maalta tulleet tytöt konttorissani asuivat puulaakeissa, samassa huoneessa saattoi nukkua monta tyttöä. Sillä tavalla jäi edes vähän rahaa huvitteluun – tosin jotkut joutuivat lähettämään rahaa leskiäidille, jolla oli pienempiä sisaruksia helmoissaan. Asunto oli ollut alun perin Konstantinan lapsuudenkoti, nyt hän oli ainoa, joka perheestä oli jäljellä. Nielaisin. Mietin, olisiko minun kohtaloni naimattomana naisena samanlainen. Ei, minusta tulisi poikamiestyttö, jolla olisi menoa ja meininkiä. Tanssisin charlestonia vielä satavuotiaana.

Sininen kamari oli asunnon perällä, eikä se suinkaan ollut mikään pikkuruinen koppero, vaan enemmin suuri salonki. Seiniä peittivät siniset tapetit, ikkunan edessä oli barokki­kalusto ja toisessa päässä rautasänky. Vaatekaappi oli barokkityylinen tammihökötys, johon tavallinen työläisperhe olisi hyvin mahtunut asumaan – ainakin se olisi ollut isompi kuin moni hellahuone Alppilassa.

Rouva Sigell irrotti vyöllään riippuvasta avainnipusta tennismailan kokoisen messinkisen avaimen, työnsi sen lukkoon ja suostutteli lukkoa hetkisen. Sitten hän avasi ovet selälleen.

Konstantina-tädin vanhat lumput olivat upeita. Rouva Signell nosteli niitä näkyville, ja kaapista löyhähti laventelin sekä koimyrkyn aromeja. Oli helmillä kirjailtuja iltapukuja, kultalangoin kirjottuja saaleja, silkkiä ja satiinia.

”Ei näitä voi ruveta saksimaan!” Karoliina parahti. ”Nämä pitäisi lahjoittaa Suomen kansallismuseoon. Eikö täällä ole mitään huonokuntoista?”

Rouva Sigell katosi puoliksi kaappiin ja nosti sitten esiin silkkikimonon. ”Silkki syö itseään”, hän selitti ja näytti kankaaseen ilmestyneitä laikkuja. Kimono otettiin tarpeiksi. Erään iltapuvun silkkiorganzahame oli repeillyt, samettiviitan toinen puoli oli kastunut.

”Rouva ei heitä mitään pois”, rouva Sigell sanoi tyytyväisenä ja kääntyi minuun. ”Ottaisiko Ellen-neiti tuon laatikon alas?”

Kurotin ylähyllyltä vanerisen hattuaskin. Kannessa oli venäjänkielistä kirjoitusta. Askiin olisi mahtunut hyvin sellainen lintuhattu, josta täti oli puhunut – siihen olisi mahtunut hattu, johon olisi kiinnitettynä täytetty pelikaani. Asetin askin vuoteelle, ja rouva Sigell nosti kannen. Aski oli täynnä pitsejä, silkkinauhoja, rikkinäisiä ruusukkeita ja samettitilkkuja.

”Tämä on aarreaitta!” Karoliina hihkaisi, ja jopa yrmeä rouva Sigell tuntui sulavan.

Kun palasimme kotiin, Viljo istui äidin ja Inkerin seurassa arkisalissa. Viljo oli aina ollut heidän sydänkäpynsä, totinen ja uuttera nuori mies, jolla oli suuria tavoitteita. Isäkin piti Viljosta – harmi, että poikaparka oli rakastunut juuri minuun, muuten hän olisi voinut mennä naimisiin perheeni kanssa. Tai ehkä he olisivat voineet ottaa hänet kasvattilapseksi.

Äiti ja Inkeri katsoivat minuun syyttävästi, mutta Viljo näytti piestyltä koiranpenikalta.

”Viljo tuli sinua tapaamaan”, äiti sanoi.

En voinut paeta paikalta, mutta ainakaan en jäisi noiden kahden Kerberoksen kytättäväksi.

”Mennäänkö minun kamariini?” ehdotin Viljolle. Hän nousi ja seurasi kannoillani. Tunsin, miten äiti ja Inkeri katsoivat peräämme. Eräänä talvi-iltana Inkeri oli pitänyt minulle oikein puhuttelun, hänhän mielestään ymmärsi, miten maailma pyöri ja asiat menivät vain siksi, että oli päässyt kihloihin. Minä taas olin pelkkä pyryharakka, joka tavoitteli kuuta taivaalta. Olin tullut rusettiluistelusta täynnä intoa, rouva Fortuna oli ollut minulle suopea ja olin saanut mieluisia pareja. Vain kerran olin joutunut luistelemaan äärettömän kuivan viiksiniekan kanssa, joka oli kaiken kukkuraksi arka luistelija. Olin poreilevan iloinen ja juuri silloin Inkeri päätti pitää moraalisaarnan.

Hänen oli pakko sanoa suoraan, mutta se olisi omaksi parhaakseni: Olin haihattelija. Kuvittelin, että jostain ilmestyisi salaperäinen sheikki kuten elävissä kuvissa. Minun tuli ymmärtää, että Viljo olisi minulle erinomainen sulhanen. Hän on tunnollinen ja kunnollinen ja palvoi minua. Hän pitäisi minusta huolen ja olisi aina turvana. Inkeri tosin ihmetteli, mitä Viljo minussa näki, mutta minun kannaltani naimakauppa olisi ehdottomasti suotuisa, oikea päävoitto arvaamattomissa aviomiesarpajaisissa. Moni tyttö jäi turhaan odottelemaan järisyttävää romanssia ja hups vain, eräänä päivänä he huomasivat olevansa liian vanhoja vaimoksi, siis 25-vuotiaita. Minun tulisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja kasvaa aikuiseksi.

Olin sanonut Inkerille, että en aikonut mennä naimisiin ollenkaan. Halusin olla itsenäinen. Jos sheikki vangitsisi minut telttaansa, iskisin häntä vesipiipulla päähän ja pakenisin aavikon yöhön. Olisin uuden aikakauden nainen!

Inkerillä oli ollut selvä näkemys pyrinnöistäni. ”Olet pähkähullu”, hän oli sanonut.

Menin Viljon edellä huoneeseeni. Olin sisustanut sen mieleni mukaan, orientaalisin säväyksin. Ryijyn sijaan seinällä roikkui pitkähapsuinen mustalaishuivi, jossa oli ruusukirjailut. Verenpunaisella plyysillä päällystetyt tuolit olin löytänyt ullakolta, minua ei haitannut vaikka plyysi oli joistain kohdista kulunut kaljuksi. Vuoteella oli karmiininpunainen silkkitäkki, jonka tikkauksista tursui pumpulia, mutta olin ihastunut sen kimaltelevaan pintaan. Kartiineina olivat jugend-tyyliset sarkakankaat, jotka äiti oli karkottanut vanhanaikaisina salista.

Pyysin Viljoa istumaan toiseen nojatuoleista ja istuuduin itse wieniläistuolille kirjoituspöydän eteen.

Viljo istui selkä suorana kuten aina. Hänellä oli kieltämättä ensiluokkainen ryhti.

”Etkö voisi vielä miettiä asiaa?” hän kysyi. ”Meitä?”

Yhtäkkiä tunsin suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Voi poika poloista. Oli kauheaa särkeä toisen sydän.

”Ei olisi oikein, että antaisin sinulle toiveita, kun tiedän, etten tunne samalla lailla kuin sinä”, sanoin lempeästi. Siinähän villakoiran ydin olikin, ja sitä Inkeri ei ymmärtänyt. Jos olisimme menneet naimisiin, olisimme eläneet loppuelämän niin, että Viljo palvoi minua, mutta minä en rakastanut häntä. ”Lisäksi en aio mennä koskaan naimisiin”, muistutin Viljoa. ”Haluan elämältäni jotain muuta.”

”Kyllä minä antaisin sinulle vapautta”, Viljo sanoi.

”Voi sinua”, sanoin. ”Etkö ymmärrä? Saisimme lapsia ja sitten vapauteni olisi joka tapauksessa mennyttä. Äidit eivät voi edes käydä työssä.”

Viljo näytti musertuneelta. Menin hänen luokseen ja otin hänen kätensä omiini. ”Me voimme silti olla ystäviä.”

Hän oli tovin vaiti, sitten hän kiskaisi kätensä vapaiksi, ponkaisi jaloilleen ja sanoi: ”Ei. En halua mitään puolinaista. Jos et huoli minua, en halua pelkkää ystävyyttä.” Puna oli noussut hänen kaulalleen, mutta kasvot olivat valkeat. ”Hyvästi, Ellen.”

En ehtinyt sanoa mitään, kun hän oli jo käytävässä. Kurkistin huoneeni ovesta ja näin, miten hän hyvästeli äidin, joka oli tullut arkisalin ovelle. Sitten ovi kävi. Vetäydyin huoneeseeni, kuulin äidin askeleet, jotka tulivat kohti. Pian hän oli huoneessani ja sanoi: ”Toivottavasti tiedät, mitä teet.”

”Kyllä minä tiedän.”

”Turha sitten tulla itkemään, kun olet liian vanha, eikä kukaan huoli sinua”, äiti näpäytti ja pyörähti kannoillaan.

Oloni oli typertynyt. Tältä varmaan hölskykurkuista tuntui, kun niitä oli kylliksi ravisteltu.

Koputin Erkin ovenkamaan. Erkki istui kirjoituspöytänsä ääressä nenä kiinni kirjassa, mutta katsoi olkansa yli kuullessaan koputuksen.

”Iltaa, professori”, sanoin. ”Olisiko teillä jotain Egyptiin liittyvää? Kirjoja?”

Erkki ponkaisi ylös ja pokkasi minulle. ”Neiti tuli oikeaan paikkaan!” hän riemuitsi ja kiiruhti kirjahyllyn luo. Kirjahyllyn päällä oli kokoelma balsasta tehtyjä kuminauhalennokkeja, jotka oli maalattu huolellisesti. Hellyyden aalto otti minut valtaansa. Veljeni oli vielä pikkuinen pallero, jota kiinnostivat lentokoneet ja… muinaiset egyptiläiset. Hän kantoi vuoteen päälle kasan kirjoja ja lehtiä. Hän oli säästänyt kaikki kuvalehdet, joissa oli artikkeleita Egyptistä. Lisäksi oli lainakirjoja, pari saksan kielellä. Kaveri oli todellakin perehtynyt aiheeseen.

Erkki oli jopa pannut merkille, että Suomen kuvalehdessä oli ollut mainoksia, joissa esiteltiin Egypti-henkisiä naisten pukuja. Hän selasi mainoksen esiin, siinä oli piirroskuvana kaksi neitokaista, jotka oli puettu jännittäviin asuihin. Se oli kangaskaupan reklaami. Sydämeni takoi kiivaammin. Voi kunpa pääsisin joskus piirtämään sellaisia mainos­kuvia, se olisi unelmien täyttymys!

Muinaisista egyptiläisistä oli näköjään kirjoitettu paljon viime aikoina. Lehdissä oli runsaasti kuviakin. Bertalla oli todellakin vainua Zeitgeistille!

Erkki keinui tuolillaan ja katseli kuvia, kun selasin lehtiä. ”Aion joskus matkustaa Luxoriin”, hän sanoi.

”Konstantina-täti oli siellä 1800-luvulla”, sanoin hajamielisenä. Egyptiläiset olivat näköjään viihtyneet sangen paljastavissa asuissa, mutta meidän pitäisi ikävä kyllä ottaa huomioon helsinkiläisen sosieteetin sopivaisuussäännöt.

”Joo, tiedän sen aasikuvan”, Erkki sanoi.

Nostin katseeni häneen. ”Mitä ihmettä, ovatko kaikki muut nähneet pahamainaisen aasikuvan paitsi minä?!”

Erkki käkätti ja sanoi sitten: ”Hei sinähän voisit pukeutua Howard Carteriksi!”

Viskasin häntä koristetyynyllä. ”Oletko ihan viisas? Kerrankin saa pukeutua kulta­lameeseen ja käyttää viuhkaa. Sinä siis ha­luaisit, että laittaisin päälle safarihousut ja hellekypärän ja kieriskelisin santalootassa, jotta vaikuttaisin autenttiselta?”

Mielikuva tuntui tuottavan Erkille suurta hupia. ”Voisit piirtää hiilellä viikset!” hän hekotti.

”Se ei olisi turvallista”, sanoin ja kääntelin sivuja. ”Olisin kuitenkin niin komea, että nuoret neitokaiset juoksisivat kannoillani koko illan. Saattaisivat poloiset pyörtyäkin.”

Nousin ja kokosin lähdemateriaalin syliini. ”Kiitos tästä, nassikka.”

Heti maanantaina pyysin neiti Heikkiseltä, että saisin keskustella johtaja Ahokannon kanssa. Neiti istui loimukoivuisen kirjoituspöytänsä takana ja säteili sekä valtaa että viisautta kuin Sibylla konsanaan. Hänen puvuissaan oli aina ankarat linjat ja silti hän onnistui näyttämään viehkolta.

”Sanon hänelle. Tulen kertomaan, mikä aika sopii”, neiti Heikkinen sanoi.

Jaahas. Olin kuvitellut, että pääsisin samantien kaikkein pyhimpään, sisään johtajan huoneen ovesta. Menin omalle paikalleni, asettelin puhtaat arkit koneeseen ja kieritin ne paikalleen. Vedin koneen vaunun vivusta sivulle ja asetin sormeni näppäimille. Voihan qwerty sentään. Nyt pitäisi keskittyä kirjoittamiseen, jotten ehtisi ajatella.

Kun palasimme Alinan ja Mirjamin kanssa lounastauolta, neiti Heikkinen tuli luokseni korot kopsuen. Johtaja ottaisi minut vastaan. Riisuin päällystakkini naulakkoon, silitin kämmenillä hamettani ja menin neiti Heikkisen kannoilla johtajan ovelle. Hän viittasi minut sisään.

Nopea vilkaisu paljasti, että Ahokanto oli hyvällä tuulella. Hartiani laskeutuivat metrin ja kohotin leukani. Hyvä ryhti tekisi itsevarman vaikutelman.

”Mitä neidillä on sydämellään?” Ahokanto kysyi.

”Olen sitä mieltä, että reklaamitoimisto ei hyödy tarpeeksi minun lahjoistani”, pamautin. Ennen kuin johtaja ehti sanoa mitään, jatkoin. Minulla oli aina ollut kymppi piirustuksessa, lisäksi olin piirtänyt koulun lehteen ja piirroksistani oli pidetty. Olin tehnyt pilakuvia opettajista (”ei liian ilkeitä”, painotin). Olin myös piirrellyt huvikseni muotiluomuksia kuvalehtien mukaan. Perheessäni oltiin sitä mieltä, että olin hyvä piirtäjä.

”Tavoitteeni on ryhtyä mainospiirtäjäksi”, sanoin.

Puhuessani Ahokanto oli nojautunut taaksepäin toimistotuolissaan. Hänellä oli kasvoillaan arvoituksellinen hymy.

”Vai että sellaista”, hän sanoi naureskellen. Sitten hän hämmästyksekseni kertoi, että toimistossa oli ollutkin naispuolinen piirtäjä. ”Hän kuitenkin lopetti, kun meni naimisiin. Sehän naisissa on vialla.”

Ehkä olisi ottaa pitänyt ruma ja vanha nainen mainospiirtäjäksi, sellainen olisi pysynyt ja kehittynyt, eikä sännännyt naimisiin ja jättänyt paikkaansa, Ahokanto jutusteli. Ymmärsinhän minä, että asia oli kimurantti: miesten piti elättää perhe, siksi paremmin palkatut työt olivat heitä varten. Ja tosiaan, tämä avioitumisongelma.

”Minä en aio koskaan mennä naimisiin”, sanoin. ”Enkä välitä, vaikka alkuun saisin huonompaa palkkaa kuin miehet. Minä ha­luan elämältä jotain muutakin kuin Underwoodin pahoinpitelemistä.”

Tämä näytti huvittavan johtajaa. Hän keinutteli itseään tuolissa, pohdiskeli ja sanoi sitten: ”No kokeillaan. Mutta huipulta ei aloita kukaan, neiti saa ensin toimia puhtaaksipiirtäjänä.”

Hän ponkaisi pystyyn ja sanoi, että saisin aloittaa heti. Neiti Heikkistä hän käski jakamaan minun kirjoitustyöni muille tytöille. Sitten hän vei minut piirrososastolle.

”Uuno toimii täällä pääjehuna. Hän antaa neidille työt ja välineet”, johtaja sanoi. Miehet tuijottivat häntä ällistyksestä ymmyrkäisinä. ”Ellen-neiti aloittaa tänään puhtaaksipiirtäjänä”, johtaja sanoi. ”Paavo voi keskittyä varsinaiseen piirtämiseen.”

Tuntui, että päässäni humisi. Tässä sitä nyt oltiin, elämäni meni vihdoinkin eteenpäin.

Kun tulin töistä, isä istui salin sohvassa syömässä voileipää ja lukemassa sanomalehteä. Menin rutistamaan häntä. ”Isäpappa! Miten sinä olet näin aikaisin kotona?”

Isä oli usein myöhään konttorillaan, illasti muiden lakimiesten kanssa ja oli milloin missäkin salaseuran tapaamisessa tai yhdistyksen kokouksessa.

”Menen vielä illalla ulos, Lahja oli ystävällinen ja teki minulle särvintä.”

Istahdin isän polvelle, otin hänen voileipänsä ja haukkasin siitä.

”Mitäs isän tytille kuuluu?” isä kysyi. Haistoin isän ominaistuoksun, lapsuudesta tutun: siinä oli paidan tärkkiä, piipputupakkaa ja konttorin hajua.

”Minusta tehtiin piirtäjien apulainen”, sanoin. ”Koeajaksi.”

Iltapäivä oli ollut uuvuttava. Ensin minut lähetettiin paperikääröjen kanssa painotalolle, sitten käskettiin raaputtaa partaterällä virheitä. Lopulta olin saanut tussata itsensä Uunon tekemän luonnoksen. Sen jälkeen Uuno oli päättänyt, että piirros olikin aivan vääränlainen keksimainokseen. Hän oli mytännyt paperin, ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Jouduin totisesti aloittamaan tikapuiden alimmalta pienalta.

”Hienoa”, isä riemastui. ”Olet aina ollut hyvä piirtäjä.”

”En minä tiedä, kauanko siellä menee, ennen kuin pääsen oikeasti piirustamaan.”

”Voisit hyvin tarjota piirustuksiasi johonkin lehteen. Missäs minä juuri näin arkkitehti Elsi Borgin piirustuksia, olivat oikein mainioita.”

Samassa kadulta kantautui auton torven pitkä ujellus. Isä sanoi. ”Jaahas, täytyy mennä.”

”Pääsetkö sinä automobiililla?” huudahdin ja lehahdin ikkunaan. Siellä oli pitkä, tumma Daimler, joka kiilteli kevätauringossa. Voi juk­ra, ajattelin, se ei ollut mikään vanhanajan kottero tai halpa hoppa-Ford, vaan varmasti viimeisimpiä malleja. Olisin antanut vasemman jalkani siitä, että olisin päässyt tuollaisen loistoauton kyytiin – tai parempaa vielä, olisin saanut kokeilla, miltä sellaista tuntui ajaa.

”Toimistoon tuli vastavalmistunut juristi, jolla on oma menopeli”, isä sanoi. ”Muista tyttäreni, älä anna miehen auton panna päätäsi pyörälle. Tämä Fredrik sanoi, että naiset ovat hulluina autoihin, melkein pyrkivät väkisin kyytiin.”

Käkätin pilkallisesti. ”Minusta tulee rikas ja ostan oman auton.”

”Niin sitä pitää”, isä tokaisi vetäen palttoota niskaansa. Menin hänen luokseen halliin ja nappasin silkkihuivin vaatepuulta. Kietaisin sen isän kaulaan ja sanoin:

”Voisit silti mainita tuolle herralle, että keskimmäinen tyttäresi pitää kovasti autoista.”

Isä suukotti minua otsalle. ”Ehkä sanonkin, nyt kun aiot ruveta nunnaksi, eikä tarvitse pelätä, että joku nuori mies varastaa sinut isäpapalta.”

Kun ovi kolahti kiinni isän perässä, kiiruhdin ikkunalle ja kurkistin alas kadulle. En nähnyt kuskia. Isä tuli kadulle, avasi auton oven ja katosi sisään. Huokasin. Pääsisinkö minä koskaan matkustamaan noin hienolla kiesillä?

Vähänpä tiesin. Vielä minäkin istuisin sen samaisen auton etupenkillä.

Ellen ja Karoliina valmistautuvat Egypti-juhliin. Isän liiketuttavien kanssa syntyy väittely naisasiakysymyksestä. Onko naisen vapaus mahdollinen, vai pitäisikö Ellenin harkita kihlausta ihailijansa kanssa?

Helsinki 1925

Kevätaurinko paistoi niin että kaikki kimalteli: puiden oksat, seinustoille jääneet lumenrippeet ja lammikot. Päätin kävellä keskustaan. Osan matkaa olisin voinut matkustaa raitiovaunulla, mutta kävely piti nilkat sorjina. Sitä paitsi keväinen valon paljous täytti minut lapsellisella riemulla aivan kuten pienenä, kun hoitajamme rouva Suominen antoi vihdoin jättää pois villaröijyn takin alta ja puistossa pystyi taas kierittämään vannetta lumipaakkujen sulettua.

Joissakin Kruununhaan yksikerroksisissa puutaloissa oli ikkuna auki. Eräästä ikkunasta kaikui haitarinsoittoa, se nauratti minua. Kuin maalla kylän keinulla, valkeassa kesäyössä. Minun pitäisi kysyä äidiltä, minne perhe tänä kesänä suuntaisi. Reklaamitoimisto olisi suljettuna koko heinäkuun, kuten Helsinki muutoinkin. Silloin kaikki lähtivät maaseudulle kokemaan aitoa ja oikeaa Suomen maata.

Vastaani tuli palvelustyttöjä ja perheen­äitejä, jotka olivat palaamassa Kauppatorilta korien sekä pakettien kanssa. Meidän huushollissamme Lahja hoiti ostokset, hyvä kun tiesin, mistä ruoka tuli. Pikkulapsena olin välillä käynyt rouva Suomisen kanssa torilla ja puodeissa. Mieluisin oli kondiittori, joka saattoi antaa minulle palan hajonnutta leivosta. Rouva Suominen oli ollut sellainen vanhan kansan ihminen, jonka mielestä puhdas suomalainen sokeri oli ravinteikasta.

Kävelin ukko Snellmanin ohi Senaatin­torille ja torin poikki Aleksille. Oli mukava saada liikuntoa, auringonpaiste sai minut ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Koululaisina olimme luuhanneet kevään tullen rannassa, kiipeilleet suurilla kivillä ja katselleet poikia, jotka hyppivät jäälautoilla ja ottivat usein kylmän kylvyn. Tyttölapset eivät riskeeranneet mukavuuttaan samalla lailla.

Aleksi oli aina tuntunut minusta aataminaikuiselta barokkilinnoineen ja kiemuroineen. Kadun varrella oli pieniä puoteja ja liikehuoneistoja, oli kultaseppäliikkeitä, advokaattien konttoreita ja vaatehtimoita. Osoite, jonka Karoliina oli antanut, oli Läntisellä Heikinkadulla, kaasulaitosta vastapäätä. Aleksin ja Heikinkadun kulmassa oli sentään uuden tavaratalon esivaihe, joka oli moderni.

Löysin mallikaavojen myyntiliikkeen. Karoliina oli kertonut, että sitä kutsuttiin Ruususalongiksi, ja kun astuin sisään liikkeeseen, ymmärsin miksi. Tila oli sisustettu suurilla peileillä, kevyillä valkeilla huonekaluilla ja ruusukuvioisilla tapeteilla, jotka peittivät myös katon. Sain käsiini kirjan, jossa mallit oli esitelty piirroksin. Ne olivat ihania! Avasin päällystakkini napit ja asetin sormikkaat kirjan viereen pöydälle. Miten osaisin valita kaikista niistä kaavoista? Ja Karoliina vielä odotteli kärsimättömänä vastaöljytyn Singerinsä kanssa!

”Ellen Tellen!”

Nostin pääni lehdestä. Se oli itse Bertta. Hän syleili minua ja alkoi samantien pärpättää juhlistaan. Oli niin paljon järjestettävää, hän halusi ehdottomasti jääveistoksen, jollainen oli ollut Fenniassa, mutta miten estää sen sulaminen. Ja tiesinkö minä, miten vaikeaa Helsingissä oli järjestää kaislakimppuja, jol­lei itse halunnut mennä merenrantaan rämpimään? Egypti-teema oli valtavan interesantti, hän oli aivan fasinoitu siitä ja meinasi kaiken aikaa unohtua lukemaan Egyptin ihmeistä. Kai olin kuullut faaraon kirouksesta? Hän ei voinut kuvitella, miten kukaan uskalsi mönkiä sellaiseen hautaholviin, siellähän voisi olla vaikka millaisia henkiä ja haamuja! Ötököistä nyt puhumattakaan.

Sitten Bertta vilkaisi ympärilleen, kumartui likemmäs ja alkoi supattaa: ”Karl lupasi hommata kemuihin petroolia.” Hetken mietin, oltaisiinko juhlissa siis öljylyhtyjen hämyssä, kunnes ymmärsin, mistä Bertta puhui. ”Meille tulee niin hauskaa!” Bertta kujersi, mutta hänen täytyisi kiitää, hänen ompelijansa odotti kaavoja, hänellä oli aivan jumalainen kangas odottamassa, kleopatranvih­reää silkkiä!

Helmat ja huivit hulmahtivat, ja Bertta oli mennyt. Ruususalongissa oli myynnissä myös amerikkalaisia muotilehtiä, muistin että New Yorkiin oli rahdattu ties mitä obeliskeja ja kivenmurikoita Egyptistä. Sitten kun olisin äveriäs liikenainen, matkustaisin New Yorkiin ja menisin katsomaan Egyptin aarteita Metropolitanin taidemuseoon. Ja huristaisin hissillä pilvenpiirtäjän katolle. Joisin samppanjaa ja tanssisin kamelikurjen sulin koristetussa puvussa. Helsinki oli pikkuinen kyläpahanen maailman metropoleihin verrattuna, kaikki tunsivat toisensa ja juorut kiirivät nopeasti. Elämä oli arkista aherrusta ja äiti olisi halunnut minun käyttävän vieläkin villahousuja, vaikka olin täysi-ikäinen. Kevät­ilmat ovat petollisia, saat vielä rakko­tulehduksen, saat kuolemantaudin, miksi te nuoret naiset kuljette kevättuulessa takki auki, tuuli menee suoraan rintaan, saat henkitorvikatarrin. Äiti ei ymmärtänyt, että nykyaikana suositeltiin karaisua: ilmakylpyjä avoimen ikkunan edessä ja uimista kylmässä vedessä. Sitä paitsi villapöksyt voisivat vaikka vilahtaa lyhyiden helmojen alta näkyviin!

Valitsin kaavat, joista voisin muokata meille Egypti-tyyliset puvut. Lisäksi ostin amerikkalaisen muotilehden, pitihän täällä peräkylässäkin pysyä kärryillä muodeista. Olisin mieluusti kävellyt pitempään kauniissa säässä, mutta Karoliina oli vannottanut tulemaan suoraan kotiin, joten kipsutin kuuliaisesti takaisin.

Päivällispöydässä kysyin, mitä kesäsuunnitelmia vanhemmillani oli. Äiti katsoi meihin ja hymyili.

”Olen löytänyt suuren huvilan, jossa on edullinen vuokra.”

”Missä se on?” Karoliina kysyi.

”Terijoella.”

Tyttäret lopettivat syömisen, tuijotimme kaikki häkeltyneinä äitiin. Isä ja Erkki jatkoi tyytyväisinä murkinointiaan. Olimme kärttäneet vuosia, että pääsisimme lomalle Terijoelle, mutta äidin mielestä siellä oli liian vilkasta, hän halusi kesäisin metsän keskelle omaan rauhaan. Nyt unelmamme oli toteutunut, pääsisimme Suomen Rivieran aurinkorannoille! Terijoki, pohjolan Cote d’Azur! Kymmeniä kilometrejä täydellistä hiekkarantaa!

Huvila oli edullinen, koska se oli kuulemma huonossa kunnossa, äiti sanoi, mutta hän oli päättänyt, että meitä ei haittaisi. Huvila kuului pietarilaisperheelle, tai siis tätä nykyähän he olivat leningradilaisia. Omistajat eivät olleet päässeet käymään siellä vallankumouksen jälkeen, ja he olivat menettäneet myös varallisuutensa. Huvilaa vuokrasi emigrantti, joka oli jäänyt Suomen puolelle, hän teki talonmiehen hommia, joten huvila oli sentään vielä pystyssä.

”Voi olla että sinne sataa ja tulee sisään”, äiti sanoi. ”Mutta meitähän se ei häiritse, vai mitä?”

Taputimme Karoliinan kanssa käsiämme, ei enää metsän keskellä tylsistymistä! Pääsisimme Merikylpylään tanssimaan, voisimme saada uusia ystäviä kylpylöiden ja täysihoitoloiden vieraista ja saisimme uida niin paljon kuin jaksoimme. Kun puhuimme uimisesta, Erkkikin havahtui mukeltamisestaan ja innostui. Voisiko hän saada jollan, hän halusi oppia purjehtimaan?

”En halua, että lähdet merille!” äiti parahti.

”Äiti, nykyään laivoissa on moottorit, ei enää seilata prikeillä”, Karoliina huomautti. ”Purjehdus on hyvä harrastus nuorelle ihmiselle.”

Isäkin nauroi. ”Äidit ne tuppaavat ylisuojelemaan poikiaan, uskovat että tyttäret aina pärjäävät, mutta poikia pitää varjella.”

”Tytöiltä vaaditaankin enemmän sitkeyttä”, Karoliina sanoi ja minä kerroin: ”Meidän konttorissa on yksi tyttö, joka meni kouluun virsuissa. Niillä oli rahaa vain pojan kenkiin ja poika haluttiin kouluttaa, mutta se Liisakin halusi käydä koulua, löysi vajasta vanhat virsut, laittoi kahdet villasukat ja meni virsuilla kouluun.”

”Suomalainen nainen on sisukas”, isä sanoi ja jatkoi: ”Luojan kiitos oppivelvollisuuslaki saatiin viimein voimaan. Yhteiskunta tarvitsee kaikkien kansalaisten kyvyt.”

Keskustelu siirtyi takaisin kesään. Inkeri sanoi, että alkaisi heti neuloa puuvillalangasta uutta uimapukua ja äiti koetti vakuuttaa hänet siitä, että villa oli ainoa oikea materiaali uimapukuun.

Singer hurisi illasta toiseen. Kone oli perintöä äidin äidiltä, joka oli ollut kyläompelija. Isoäiti oli ostanut koneen aikoinaan kiertävältä kauppiaalta. Siihen saakka hän oli ommellut käsin. Isoäiti oli osannut vaikka mitä, oli äiti kertonut. Hän ompeli niin riihipaidat kuin revinnäiskirjotut pöytäliinat, kartanon palvelustyttöjen röyhelöiset esiliinat ja pitsimyssyt paremman väen imeväisille. Isoäiti oli kirjaillut niin hienoja kirkkohuiveja, että niistä tapeltiin ja pappi joutui muistuttamaan saarnastuolista käsin, että turhamaisuus oli suuri synti, eikä sopinut sillä tavalla kilpailla upeilla kirkkohuiveilla.

Isoäidin lahjat olivat siirtyneet kokonaisuudessaan Karoliinalle, minä sen sijaan olin aina inhonnut käsitöitä. Koulussa niitä oli pakko tehdä, opettajan mukaan sukankutominen oli Suomen naisille tärkeä taito, sillä jos tulisi sota, sukkia tarvittaisiin kipeästi, sen oli ensimmäinen maailmansotakin osoittanut. Hänen puheistaan sai sellaisen käsityksen, että sodan voitti se armeija, joilla oli eniten villasukkia ja siksi Suomen itsenäisyyskin oli oikeastaan riippuvainen sukankutimista. Minusta sukkien kutominen oli kamalaa ja hirveintä oli se, että sukkia piti tehdä kaksin kappalein. Toisesta sukasta tuli aina viisi numeroa suurempi, ja se olisi sopinut paremmin perunasäkiksi kuin jalkaan.

Osasin kuitenkin suunnitella. Olin tutkinut Erkin kirjat tarkkaan ja soveltanut egyptiläistä tyyliä niin että sain aikaan viimeisimmän muodin mukaisia pukuja. Inkeri aikoi ostaa omansa muotisalongista Pohjois-Esplanadilta, hänhän oli melkein rouva eikä mielestään voinut näyttäytyä kotikutoisessa. Rouvana piti kuulemma olla tarkka, millaisen vaikutelman teki, koska sillä voisi olla vaikutusta miehen työhön ja liiketoimiin. Minusta se kuulosti suunnattoman pitkäveteiseltä. Inkerikin joutuisi järjestämään kahvikutsuja kuten äiti, pöydässä olisi seitsemää sorttia ja rouvat juoruaisivat niistä, jotka eivät olleet paikalla.

Karoliinan ommellessa lojuin nojatuolissa lukemassa äidin Kotiliettä. Oli juttua koneparsinnasta ja huonekasvien tuholaisista. Haukottelin. Sitten katseeni osui otsikkoon Filmikaupungissa. Kirjoittaja oli päässyt Hollywoodiin. Siellä oli aurinkoisia huviloita, huojuvien palmujen ja ruusustojen kehystämiä valkoisia kivipalatseja vihreine muratteineen ja bambuviidakkoineen. Pääsisinkö minä koskaan näkemään palmua muualla kuin kukkaruukussa?

”Ai samperi!” Karoliina manasi ja pelkäsin pahinta. Hänen sanansa vahvistivat pelkoni: ”Joudut ratkomaan.”

”Etkö voisi tehdä kerralla oikein?” kysyin, ja Karoliina heitti minua neulatyynyllä. Hain pukuni ja ratkojan ja ryhdyin hommaan. Piti olla tarkkana, kankaassa oli löyhää kulta­lameeta ja tikit olivat pieniä. Onneksi minulla oli erittäin tarkat silmät.

”Olisipa meillä gramofoni!” huokasin.

Olimme Karoliinan kanssa kärttäneet ainakin vuoden, että isä ostaisi gramofonin, mutta hänen mielestään se oli täyttä turhuutta. Gramofonit olivat kalliita, lisäksi rahaa meni neuloihin ja tietysti äänilevyihin. Helppohan isän oli pihistellä, hän istui harva se ilta Fenniassa ja Adlonissa, missä kuuli uusimmat tangot, foxtrotit ja schlagerit. Minulla piti olla kavaljeeri, jos halusin ravintolaan, eivätkä varatkaan riittäneet, koska palkkani oli niin pieni. Eikä Fenniaan tai Adloniin menty järkevässä sillaleningissä. Maailma oli epä­oikeudenmukainen! Äitikään ei antanut tukeaan, kuulemma kodin piti olla rauhallinen. Olisimme kuitenkin heti hankkineet jazz-­levyjä, ja sellaista räminää äiti ei halunnut kotinsa seinien sisään.

Telefoni kilisi hallissa, kuulin miten Lahja kiiruhti vastaamaan. Hän oli alkuun kammonnut koko apparaattia ja äiti oli joutunut suostuttelemaan häntä kauan, ennen kuin hän suostui vastaamaan siihen. Nyt Lahja pisti päänsä huoneeseen ja kysyi, olimmeko nähneet rouvaa.

”Hän on varmasti makuukamarissa”, sanoin. ja Lahjan askeleet kopisivat kauemmas. Kuulin äidin tulevan, hän puhui telefoniin ja tuli sitten saliin.

”Isänne tuo jotain herroja iltapalalle”, hän sanoi ja pöyhi hiuksiaan. ”Miehet eivät kyllä koskaan tule ymmärtämään, että ruoka­komerossa ei välttämättä aina ole tarpeita kokonaiselle pataljoonalle. Ja että vaimon pitäisi ehtiä pestä hiuksensa, jotta tohtii näyttäytyä.”

Sitten hänen katseensa sattui meidän työmaahamme. ”Voi kauhea, teidän täytyy kyllä siivota tuo kaikki pois ennen kahdeksaa. Ei minun äidilläni koskaan ollut tällainen kaaos ompeluhuoneessaan.”

Minua harmitti. Heti kun isä napsautti sormiaan, koko perheen piti tehdä kuten hän halusi. Hän ei kylläkään ollut sellainen koti­tyranni kuin joissakin tuntemissani perheissä, mutta silti hän saattoi vain ilmoittaa, että toisi joukon maskuliineja kotiimme, ja meidän piti toimia sen mukaan.

Herrat olivat olleet saippua- ja voideyhtiön hallituksen kokouksessa. Nyt liikeasiat olivat järjestyksessä ja oli aika rentoutua. He tupsahtivat eteishalliin kuin joukko koulutyttöjä, nauraen ja melskaten. Muutama suuteli suurieleisesti äidin kättä, mutta teki samalla selväksi, että kyseessä oli koominen esitys. He kasasivat palttoonsa Lahja-paran syliin, huiskivat hattunsa piirongin päälle ja astelivat saliin kauluksiaan hölläten. He asettuivat nojatuoleihin ja isä tarjoili heille yskänlääkettä, siis konjakkia, jota hän sai ostaa apteekista lääkitsemistarkoituksiin tutun lääkärin laatimalla reseptillä. Herrat hyrisivät kuin kehräävät kissat saadessaan kunnollista konjakkia. Naisten ei tietenkään ollut sopivaa juoda niin tuhtia tavaraa, ja madeiraa ei ollut.

Kuten arvata saattaa, herrat päivittelivät jonkin aikaa kieltolain mielettömyyttä, joku kertoi aiheeseen liittyvän kaskun ja toinen tiesi, että Sörkassa naiset kulkivat pirtupöksyissä, mameluukeissa joihin oli ommeltu taskuja trokattaville pulloille ja leileille. Suomen kansan mielikuvituksella ei ollut rajoja, kun oli kyseessä kieltolain kiertäminen. Yksi herroista kertoi, että hänen lankonsa oli ollut mukana ratsiassa lauttasaarelaiseen huvilaan, siellä oli piilotettu kanisterit lasten sänkyihin peittojen alle. Oltiin yhtä mieltä siitä, että laki ei voisi olla voimassa enää kauan, sen valvomiseen kului kohtuuttomasti poliisin voimavaroja.

Lahja tuli sanomaan, että pöytä oli katettu, ja siirryttiin ruokailuhuoneeseen. Äiti ja Lahja olivat taikoneet yltäkylläisen voileipätarjoilun. Herrat huudahtelivat innoissaan kuin intiaanileikeistään tulevat pikkupojat. Oli punaviiniäkin, sekin apteekista ostettua. Ei meillä tavallisesti tarjottu aterialla viiniä, kaikki oli herrojen kunniaksi.

”Isä, minä en tiennyt, että toimit voide­yhtiössä”, Karoliina sanoi. ”Voitko saada meille jotain ihania kasvovoiteita?”

”Toki”, isä sanoi, ja Heikki täydensi: ”Ehkäpä yhtiön suosituinta voidetta?”

”Mikä se on?” Karoliina kysyi.

”Kaviovoide”, Heikki sanoi.

Karoliina karahti punaiseksi. Miksi miesten piti olla tuollaisia, heidän pilansa oli julmaa. Ja miksi minun piti elää Suomen kaltaisessa takapajulassa, missä lehmät ja lanttumaat olivat tärkeämpiä kuin kielon tuoksuinen käsivoide? Siirsin lautaselleni kasan palvikinkkuviipaleita. Onneksi Inkeri ei ollut paikalla, hänen mielestään hieno nainen ei syönyt itseään ähkyyn, ei varsinkaan miesseurassa. Hän oli kertonut runoilija Byronin sanoneen, että naisen pitäisi syödä miehen nähden vain hummeria ja samppanjaa. Huomautin, että meillä Suomessa sai vain lahnaa ja kotikaljaa. Inkeri oli tulistunut ja sanonut, että karkottaisin sulhaset, he näkisivät että tulisin kalliiksi, kun söin niin paljon. Olin ollut tikahtua nauruun.

Keskustelu kääntyi hallituksen ehdotukseen avata valtion virat naisille. ”Oli jo aikakin, että tämä vanhentunut asia saadaan korjattua nykyaikaan”, isä sanoi.

Äiti sanoi: ”Ikävä kyllä siinä on vieläkin vanhentuneita rajoituksia.” Äiti oli nuoruudessaan ollut kiihkeä naisasianainen ja kuului edelleen Naisyhdistykseen. ”Nainen ei saa johtaa puhetta julkisessa oikeudenistunnossa. Miksi ei? Tämä pykälä estää naisen ylenemisen oikeuslaitoksen viroissa.”

Yksi herroista sanoi: ”Tarkoitus on suojella naisia. Oikeuden istunnoissa on syytettynä vaikka mitä rosvosakkia. Käsitellään raakoja rikoksia, jotka järkyttäisivät naista.”

”Ja onhan nainen hyvin tunteellinen”, toinen miekkonen sanoi. ”Se on ehdottomasti hieno ominaisuus. Mutta nainen ei pysty tekemään objektiivisia päätöksiä oikeudessa.”

Rypistin otsaani. Herrojen näkemykset olisivat sopineet mielestäni paremmin Kaarle XII:ta aikaan, mutta tiesin, ettei sopinut esittää mielipiteitään sedille, joten keskityin kuorimaan kananmunaa. Karoliina oli kuitenkin ilmeisesti edelleen katkera kavio­voiteesta. ”Naiset kykenevät kuitenkin hoitamaan kouluja, kunnalliskoteja ja kasvatus­laitoksia. Kyllä naiset niissä osaavat pitää kurin ja järjestyksen, eivätkä tunteile.”

Hän katseli miehiä pöydän ympärillä ja jatkoi: ”Tuomariksi pitäisi valita se, joka on pätevin virkaan. Mutta ehkä miehet pelkäävät, että naiset olisivat tuomarina parempia?”

Isä kiirehti sovittelemaan tilannetta: ”Kyllä kyllä, on valtion etu, että virkaa hoitaa pätevin hakija.”

”Akselilla onkin täällä melkoinen emansipaationaisten kööri”, Heikki vitsaili. ”Missäs muuten poikasi on?”

Isä katsoi äitiin, joka kertoi, että Erkki oli pelaamassa jalkapalloa. Herrat innostuivat. Jalkapallo oli erinomaisen hyvä harrastus: paitsi että se oli hauskaa ja kehitti ruumiinkuntoa, se opetti yhteistuntoa ja osoitti lapsille, että yhteinen etu hyödytti lopulta kaikkia. Jalkapalloa harrastettiin myös suojeluskunnissa, niillä oli otteluita toisiaan vastaan ja näin kehitettiin ruumiinkuntoa hauskan harrastuksen parissa.

”On se hyvä, että suojeluskuntatoiminta innostaa nuoria”, isä sanoi ja äiti jatkoi: ”Miten tämä maailman tila on niin huolestuttava, eihän se voi pitää paikkaansa, että uusi suursota on mahdollinen? Ihmiskunnan luulisi oppineen edellisestä sodasta.”

”Nyt ei puhuta politiikkaa”, isä sanoi ja nosti lasiaan. ”Ehdotan emännän maljaa.”

Kaikki kilistelivät, minä ja Karoliina seltterivedellä. Ajattelin, että Lahjalle ei kilistellyt kukaan, vaikka hän teki suurimman osan työstä. Mietin, millaista olisi olla mies: heille ruuat ilmestyivät valmiina eteen ja aterian jälkeen likaiset astiat katosivat. Hopeakahvelit kiilsivät itsekseen ja joku oli pyyhkinyt säämiskällä kristalliset viinilasit, niin että ne kimalsivat. Äiti ei kiillottanut hopeita, mutta hän järjesteli kaiken, mitä syötäisiin ja koska, kuinka paljon silakkaa ja perunaa Lahjan piti tuoda torilta.

Ovikello kilahti, kuulin Lahjan askeleet. Se oli Erkki, kuulin miten hän kysyi kovaan ääneen, oliko mitään syömistä. Lahja tuntui hyssyttelevän poikaa, sitten tämä ilmestyi ruokailuhuoneen ovelle. Hänen takanaan oli joku. Viljo, jolla oli käsissään ruusupuska.

”Jaaha, taisi tulla neideille ihailija”, joku herroista sanoi ja he nauraa hekottivat. Minun kävi sääli Viljoa, hänen kaulansa punoitti ja hän katseli nolostuneena kukkia. Erkki touhotti, että oli törmännyt Viljoon kadulla ja oli kamala nälkä.

”Sinun täytyy ensin peseytyä, olet aivan hiessä”, äiti sanoi, mutta herrat vastustivat: ”Antaa urheilijan tulla pöytään!”

Äiti kysyi haluaisiko Viljokin syödä, mutta tämä sanoi jo syöneensä. ”Saisinko varastaa Ellenin hetkeksi?” hän kysyi kohteliaaseen tapaansa, ja äiti hymyili ihastuneena kuten aina.

Nousin pöydästä ja johdatin Viljon kamariini. Hän seisoi keskellä huonetta hämmentyneenä, ruusut edelleen kädessä niin että lopulta minun oli kysyttävä, minne hän oli viemässä niitä. Hän katsoi ruusuja ja sanoi: ”Nämä ovat sinulle.”

Hän ojensi puketin minulle ja istuutui nojatuoliin palttoo päällä. ”Tiedän, että olen maanvaiva, mutta halusin vielä puhua kanssasi.”

”Et sinä ole maanvaiva.” Tunsin yhtäkkiä suurta myötätuntoa poikaparkaa kohtaan. Hän oli mennyt rakastumaan siihen ainoaan tyttöön Helsingissä, joka ehdottomasti ei halunnut naimisiin.

Viljo puhkesi puhumaan. Enkö minä voisi vielä harkita? Saisin elää juuri niin kuin ha­luaisin. Käydä ansiotyössä jos halusin, olla käymättä jos en. Voisimme asua kaupungin keskustassa tai esikaupunkialueella, vaikka tunturin huipulla, ihan kuten minä tahdoin. Hän kannustaisi minua, mitä sitten halusin. Hän tiesi, että ei ollut mikään hupiveikko ja kaskuniekka, mutta hän oli luotettava, hänellä oli tietty moraali, hän ei valehdellut.

”Voi Viljo”, sanoin. ”Kyllähän sinä tiedät. Minä en halua mennä naimisiin. Haluan pitää vapauteni.”

”Saisit olla vapaa minun kanssani.”

”Ei se ole sama.”

Viljo vaikeni, hiusrajassa näkyi hikipisaroita. ”Etkö sinä sitten…” Hän väänteli palttoonsa nappia niin että pelkäsin irtoavan. ”Anteeksi, että olen näin tahditon, mutta etkö sinä halua äidiksi? Sinähän pidät pikkulapsista.”

Kun olimme käyneet Viljon siskon luona, olin ruvennut siskon pienokaisille kameliksi. Huojuva aavikon laiva oli kuljettanut heitä poikki salin persialaisen maton niin että he hihkuivat riemusta.

”Minähän rakastan tenavia!” sanoin. ”Mutta en halua vangiksi kuten oma äitini. Lapset ovat pieniä vain muutaman vuoden. Sen ajan nainen ei voi tehdä mitään muuta kuin hoitaa heitä. Ja sitten hänellä on liikaa aikaa. Näen sen noista rouvista, jotka käyvät äitini luona kahvittelemassa. En halua sellaista.”

Viljo istui vaiti pää painuksissa. Sitten hän suoristi selkänsä ja katsoi minuun: ”Voimmeko me silti olla ystäviä?”

”Totta kai voidaan!” sanoin. ”Ehdottomasti. Niinhän minä viimeksi sanoin.”

Istuin yöpaita päällä, kampausviitta harteillani harjaamassa hiuksiani, kun äiti tuli kamariini. Hän istuutui vuoteeni laidalle ja kurotti käteensä romaanin, jota olin lukemassa.

”Miksi miehet ovat niin inhottavia?” sanoin. ”Heille on itsestäänselvyys, että he voivat rajoittaa naisten elämää typerillä säännöillään. Miksei muka nainen kestäisi oikeudessa, onhan murhaajissakin naisia. Sekin yksi, joka juuri ampui miehensä pirttiin ja meni sitten muina naisina hakemaan apua!”

Äiti laittoi kirjan takaisin ja sanoi: ”Siksi toivoisinkin sinun miettivän vielä uudelleen, mitä teet Viljon kanssa.”

Hämmästyin. ”Äitikö sanoo, että minun pitää mennä naimisiin? Vaikka äiti on vanha suffragetti!”

”Ja sinä olet kovin nuori”, äiti sanoi. ”Et ymmärrä, että nykymaailmassakin avioliitto antaa naiselle turvan. Viljo on älykäs ja kannattaa tasa-arvoa, hän on kunnollinen ja kiltti, hän on raitis eikä juhli ja hölmöile.”

”Niin juuri, toisin sanoen hän on umpitylsä!” sanoin. ”Hän haluaisi takuulla vain istua takan edessä polttamassa piippua ja lukemassa sanomalehteä. Mutta minä haluan mennä niihin paikkoihin, joista sanomalehdessä kirjoitetaan! Haluan Amerikkaan, haluan pilvenpiirtäjään ja Hollywoodiin!”

”Ja millä sinä sinne pääset, mistä otat rahat? Jo laivapiletti maksaa hirveästi.”

”Olen ajatellut, että lähtisin Amerikkaan piikomaan.”

Äiti tuijotti minua. ”Voi hyvänen aika.”

”Opin perheessä englantia ja voin säästää palkkani, kun saan ylöspidon. Sitten voin matkustaa ympäriinsä.”

Minun iässäni äidilläni oli ollut kaksi pienokaista. Nousin ja istuuduin hänen viereensä, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen. ”Voi äiti”, sanoin. ”Lähetän sinulle postikortin joka päivä.”

Äiti alkoi nauraa. ”Sinä olet pyryharakka. Siksi minä sinua rakastankin.”

Töissä jatkoin puhtaaksipiirtämistä ja raaputtamista, mustepullojen täyttämistä ja piirrosten juoksuttamista sanomalehtien toimituksiin. Minua kiiteltiin ahkeruudesta, mutta tehtäväni jatkuivat samanlaisina.

Eräänä huhtikuisena iltapäivänä talsin allapäin kohti kotia. Auringonvalo oli hunajaista, puut kasvattivat silmujaan ja lapset olivat saaneet polkupyörät ulos. Menin katuovesta hämärään porraskäytävään ja nousin kohti kotiovea. Mikään ei muuttuisi, olin puurtanut ja tehnyt iloisena kaiken mitä pyydettiin, enkä vieläkään saanut piirustustöitä.

Valo lankesi kauniisti saliin, pöydällä oli pyöreässä maljakossa tulppaaneja. Isä istui sohvalla lukemassa Suomen kuvalehteä ja polttamassa tupakkaa. Olisin halunnut olla pieni, olisin istunut lattialla valolammikossa rakentamassa palikoillani ja isä oli katsellut puuhiani.

”Mitäs isän tytti?” hän kysyi kun tulin huoneeseen ja istahdin nojatuoliin.

Pillahdin itkuun. ”Ne eivät ikinä päästä minua piirtämään!” vollotin ja kerroin isälle koko jutun. Työn alla oli kesäinen keksireklaamien sarja, se tulisi kaikkiin lehtiin, se oli juuri sellaista, mitä olisin halunnut tehdä. Keksireklaamit saivat olla humoristisia, olisi saanut kehitellä kaikkea hauskaa. Mutta minä vain piirsin puhtaaksi muiden tekemää.

”Voi pientä tyttiä”, isä sanoi, taitteli lehtensä ja siirsi sen syrjään. ”Sinun täytyy olla päättäväisempi.”

”Miten sitten?”

Isä neuvoi minua tekemään portfolion, jossa olisi erilaisia piirroksia. Ihmisiä, esineitä, kuvituksia tarinoihin, kahvilanäkymiä. Sitten painelisin johtajan puheille ja käskisin katsomaan piirroksia. Kaivoin nenäliinan esiin ja niistin nenäni. Isän ehdotus oli hyvä, olin jo oppinut toimiston tyylin ja voisin sovittaa oman tyylini siihen.

”Lehdessä oli juuri hauska pakina, jonka voisit kuvittaa”, isä sanoi, rapisteli lehden auki ja repäisi sivusta palan, jonka ojensi minulle.

Hyppäsin ylös ja halasin isää. ”Menen heti piirtämään!”

Lauantaina työn jälkeen pakotin Alinan kanssani Nissenin kahvilaan. ”Mikset voi mennä yksin?” hän marisi.

”Sehän olisi ennen kuulumatonta!” sanoin. ”Joku vanha tantti voi istua yksin kahvilassa, mutta minua luultaisiin vaikka miksi ilo­linnuksi.”

Alina leppyi, kun lupasin biffata hänelle kaakaon. Asetuimme nurkkapöytään ja otin esille peltirasian, jossa pidin piirustuskyniäni.

”Meinaatko tosissasi, että ukko Ahokanto antaa sinun piirtää omia luomuksiasi?”

”Kyllä. Piirrän vähintään yhtä hyvin kuin pojat.”

”Olisipa minulla sinun itseluottamuksesi”, Alina huokasi.

”Mitä sinä haluaisit tehdä?” kysyin ja luonnostelin naista, jolla oli päässään 1910-luvun hattu silkkiruusuineen ja paperimassakirsikoineen.

”Haluaisin mennä yliopistoon lukemaan kieliä”, Alina huokasi. ”Mutta millä minä eläisin ja missä asuisin? Nykyinenkin huone maksaa liikaa.”

Hän sekoitti kaakaotaan surullisen näköisenä ja sanoi, ettei hän halusi olla lopun­elämää kirjoituskoneen jatkeena. Se oli mekaanista työtä, automaattista. Työpäivän päätteeksi hän ei enää tuntenut itseään ihmiseksi. Kauppa-apulaisenakin olisi ollut inhimillisempää, mutta palkka oli vielä huonompi. Lainaa ei uskaltanut ottaa, koska mistä tiesi, millaista työtä hän myöhemmin saisi? Mies saattoi sentään olla varma siitä, että saisi maisterin tutkinnolla kunnon työpaikan.

Kukkahattuisen naisen seurassa oli terävänenäinen mies, jolla oli pince-nez. He olivat juuttuneet menneisyyteen – kuten suuri osa pienen Helsinkimme asukkaista. Katsoin piirrostani, se oli melko hyvä. Sitten katsoin Alinaan. Tyttöparka, orpona yksin maailmassa.

”Et saa lannistua!” sanoin. ”Minä kyselen äidiltä, hän tuntee hirveästi naisasianaisia, jotka haluavat työntää kaikki tytöt yliopistoon.”

”Olet oikea aarre”, Alina sanoi. ”Mutta nyt puhutaan jostain muusta.” Hän kurotti viereiseltä pöydältä sanomalehden ja sanoi: ”Katsotaanpa, millaisia filmejä nyt menee. En ole ollut leffassa ikuisuuksiin.”

Alina avasi lehden. ”Bagdadin varas, ihmeellisin filminäytelmä, mitä koskaan on esitetty. Siinä on jo melkoinen ylistys. Vaarallista rakkautta, rakkausdraama Pyreneitten vuoristosta.”

Hän nojautui lähemmäs minua ja osoitti ilmoitusta. Siinä luki: ”Avioliiton terveysoppi – tällä viikolla vain naisille! Kansantajuinen tieteellinen esitys tärkeimmistä perusteista onnelliseen avioliittoon, joka voi aikaansaada terveitä ja täysin kehittyneitä lapsia. Orkesterisoittoa. Huom! Paikanohjaajat naisia.”

Tirskuimme.

”Älä nyt”, Alina kuiskasi. ”Se on varmasti tiede-elokuva, käsittelee ainoastaan rotu­hygieniaa!”

Käänsin lehtiöni Alinaan päin ja näytin piirrosta hänelle. ”Mitä tykkäät?”

”Se on hieno!” Alina sanoi. ”Olet tavoittanut tuon aataminaikuisen pariskunnan ihan tismalleen.”

”Hys”, suhisin. ”Puhu vielä vähän kovempaa, niin saamme kävelykepistä päähän.”

Nauroimme kippurassa, niin että viereisessä pöydässä istuva arvokas viiksiherra mulkaisi meitä murhaavasti.

”Minua niin jännittää”, sanoin. ”Mitä jos Ahokanto sanoo, että piirrokseni ovat roskaa?”

”Ei sano”, Alina vakuutteli. ”Minusta sinun pitää saada oikean piirtäjän paikka.”

Ainakin joku tässä matoisessa maailmassa uskoi minuun!

Ellen kohtaa juhlissa komean ja ylimielisen Fredrikin. Mies on ärsyttävä, mutta kun Ellen erehtyy juomaan liikaa cocktaileja, Fredrik huolehtii hänestä. Mies omistaa upean automobiilin ja lupaa opettaa Ellenin ajamaan.

Helsinki 1925

Lahja oli laittanut huoneeseeni teetarjoilun – hän oli leiponut erinomaista sitruunakakkuaan, ja minä olin hakenut konditoriasta karamelleja. Olin pyytänyt ystävättäreni Iiriksen ja Eevan meille valmistautumaan yhdessä. Töistä tultuani olin kylpenyt pitkään ja Inkeri oli armollisesti suostunut tekemään minulle sormikiharat. Iiris sen sijaan oli teettänyt itselleen kestolaineet.

”Sain isäukon vihdoinkin suostumaan!” hän liversi. Iiris opiskeli arkkitehdiksi ja hänellä oli aina matti kukkarossa.

”Onneksi Bertta järjestää nämä kemut”, Eeva sanoi ja levitti poskipäihinsä rougea. ”Elämäni on ollut toivottoman kuivaa. Äitini raahaa minua kaikenmaailman rouvasyhdistyksiin ja vaatii, että ompelen hyväntekeväisyysmyyjäisiin. Ihmisen ei kuulemma sovi ajatella vain itseään ja huvituksiaan.”

Eevalla oli muotisalongissa teetetty puku, se oli pääväriltään syvää turkoosia ja koristettu hopeanauhoilla. Kaulassaan hänellä oli pitkä nauha lasihelmiä, joiden viisteet kimalsivat valossa. Hänen vartalonsa sopi täydellisesti oman aikamme muodin vaatimuksiin, se oli sorja ja poikamainen. Hänen päällään suorat puvut näyttivät sellaisilta kuin muodinluojat olivat tarkoittaneet. Hänen käsivartensa olivat viehkeät ja iho kalpea.

Olin vielä alushameessa, otin pukuni vaatepuulta ja pujotin sen ylleni. Iiris taputti käsiään. ”Upea!” Hän kääntyi Karoliinaan päin. ”Oletko sinä todella ommellut tämän?”

Karoliinan posket punehtuivat mielihyvästä ja hän nyökkäsi.

”Olet hirveän taitava”, Eeva kehui. ”Osaisinpa minäkin ommella.”

”Sinulla ei olisi siihen kärsivällisyyttä”, sanoin ja menin peilin eteen kiinnittämään kukkakoristetta hiuksiini.

”Se on kyllä totinen tosi”, Eeva sanoi ja otti muutamia tanssiaskeleita huoneeni lattialla. Hän tarttui minua käsistä. ”Koska tulet kanssani ratsastamaan?”

”Vaikka huomenna”, minä nauroin. Muut hälisivät, että kukaan tuskin olisi seuraavana aamuna siinä kunnossa, että voisi lähteä ratsastusretkelle.

Ovelle koputettiin ja äiti tuli sisään. ”Voi miten kauniita te tytöt olette!” hän henkäisi. Sitten seurasi luento, jota olin jo odottanut: vaikka olin täysi-ikäinen, minun ei tulisi koskea väkijuomiin. Karoliinalta se oli ehdottomasti kielletty. Kunnollisetkin miehet saattoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen, jos tyttö oli tuiterissa. Palatessa piti ottaa vuokra-auto, eikä kuljeskella kaduilla.

Nielin haukotuksen ja ajattelin, että kohta äiti käskisi laittaa villahousut.

”Mitä jos laittaisitte villahousut?” äiti sanoi. ”Kevätilmat ovat petollisia.”

”Äiti!” huusimme Karoliinan kanssa yhteen ääneen ja äiti nauroi: ”Minähän vain pilailin. Pitäkää hauskaa.”

Kun äiti oli mennyt, Iiris sanoi: ”Teidän äiti on niin suloinen.”

Eevan veli tuli noutamaan meitä. Hän oli lainannut auton joltain sukulaiselta, ei mitään Fordia, vaan Packardin. Auto odotti mustana ja kiiltävänä jalkakäytävän vieressä, kun me purkauduimme alaovesta kuin parvi satakieliä. Viereisen puutalon verhot liikahtelivat, kun sieltä kurkittiin, mitä fiinin automobiilin ilmaantuminen kulmillemme merkitsi. Eeva työnsi minut etuistuimelle Juhon viereen ja asettui itse oven puolelle. Iiris ja Karoliina kömpivät takapenkille. Olin pakahtua intoon. Olin kimaltavassa puvussa hienon auton etupenkillä, ympärillä kaupungin valot heijastuivat märkään asfalttiin. Olisi melkein voinut kuvitella olevansa Berliinissä tai Pariisissa.

Bertan luona sali, ruokailuhuone ja asunnon keskellä sijaitseva ikkunaton halli oli laitettu uuteen uskoon. Seinille oli ripustettu kankaita, joihin oli maalattu sfinksejä ja pyramideja. Kynttilät paloivat itämaisissa lyhdyissä ja salista oli raivattu pois melkein kaikki kalusteet, jotta oli saatu aikaan tanssilattia. Nurkassa oli gramofoni. Vieraita oli jo aika lailla. Bertta purjehti heidän lomitse ottamaan meidät vastaan. Hänellä oli yllään valkea puku, joka oli selvästi saanut vaikutteita Theda Baran Kleopatra-asusta. Hänen hiuksiaan koristi kultainen käärme.

”Hui kauhea”, Eeva sanoi. ”Pureeko tuo?”

”Se on paperimassaa!” Bertta sanoi ja syleili meitä. ”Tarjoilut ovat ruokailuhuoneessa, teidän pitää maistaa boolia.”

Huoneet oli koristeltu huolella, oli miekkaliljoja messinkipytyissä ja ruusukimppuja kristallivaaseissa. Seinille oli ripustettu huiveja ja silkkikankaita. Ruokailuhuoneen pöytä oli peitetty itämaisella matolla, keskellä oli suuri boolimalja ja ympärillä voileipiä sekä pikkuleipiä. Messinkisen tarjoiluvaunun lasikannelle oli järjestetty melkoinen valikoima ”petroolia”: konjakkia, sherryä, viinejä, rommia. Otimme boolia, joka läikkyi yli soppakauhasta. Karoliina maistoi sitä kiireellä, pelkäsi ehkä, että takavarikoisin hänen kuppinsa. Hän pyrskähti ja alkoi yskiä.

”Johdatamme sinut synnin polulle”, Eeva sanoi ja kietoi käsivartensa Karoliinan vyötäisille. Iiris täydensi: ”Suoraa tietä kadotukseen.”

Karoliina kihersi, hän näytti suloiselta. Juoma oli nostanut poskille punaiset laikut, silmät tuikkivat ja kampauksesta karannut korkkiruuvikihara roikkui ohimolla – hän ei ollut vielä shinglannut tukkaansa.

Sellaiset juhlat olivat mahtavia, ei ikäviä vanhoja ihmisiä missään. Kukaan ei vahtinut meitä, kukaan ei puhunut sappikivistään tai meijerivoin hinnannoususta. Kaikki olivat nuoria ja pukeutuneet viimeisen päälle, muillakin kuin Bertalla oli mielikuvituksekkaita päähineitä.

”Miksi tuolla tytöllä on kana päässä?” kysyin Eevalta. Eeva hörähti. ”Se on samanlainen kuin Kleopatralla elävässäkuvassa”, hän sanoi. ”Petolintu.”

Jätin Karoliinan Iiriksen huomaan ja vaelsin Eevan kanssa käsikynkkää juhlahuoneiston läpi. Booli tosiaan oli vahvaa, mutta siihen tottui kumman nopeasti. Keskihallissa törmäsin Inkeriin. Hänen hieno pukunsa näytti tuikitavalliselta iltapuvulta, siinä ei ollut tippaakaan Egyptiä. Kaarlolla oli yllään frakki, kuten monilla muillakin miehillä. Kun jatkoimme matkaa Eeva supatti korvaani, että miehet olisivat voineet pukeutua Kleopatran palvelijoiksi, he olisivat voineet esiintyä kaislahameissa yläruumis paljaana.

Bertta taputti käsiään ja kuulutti, että sali oli varattu tanssille. Heti ensimmäinen kappale oli vauhdikas foksi, Ja der Sonnenschein. Parit ryntäsivät tanssilattialle, ja Juho ilmestyi eteeni pokkaamaan. En ollut aiemmin tanssinut hänen kanssaan, hän oli taitava, tunsin lentäväni. Du bist ’n Sonnenschein, wo immer du bist, scheint die Sonne rein, Juho hyräili ja katsoi minua silmiin. Jaaha, siis hurmuri, nyt piti olla varovainen! Tanssiminen oli hauskaa ja kappale mainio. Tanssin Juhon kanssa vielä toisenkin, sitten hän lennätti minut seuraavan kavaljeerin käsivarsille ja niin sitä mentiin. Lopulta minun oli pakko ottaa taukoa ja hakeutua kerrosten väliin mattoparvekkeelle vilvoittelemaan – näissä huippumoderneissa taloissa ei edes ollut omia parvekkeita. Mattoparveke oli tupaten täynnä väkeä, savukkeet hehkuivat ja taskumatit kiersivät. Taivaassa oli kuulautta, joka lupaili kevättä. Naurettiin, laulettiin ja pojat hupsuttelivat, sitten syöksyimme kilpaa ylös ja takaisin tanssimaan.

Tanssiessa tuli nälkä. Hoipertelin kuumissani ruokailuhuoneeseen ja kasasin voileipiä lautaselle. Vetäydyin ikkunalaudan luo syömään.

Samassa huoneeseen astui komein mies, jonka koskaan olin nähnyt. Hän olisi voinut tulla suoraan valkokankaalta, hiukset olivat kiiltävät ja tummat, hän oli pitkä muttei liian pitkä ja hänen ympärillään hehkui jonkin sortin magiaa. Hän katsoi suoraan minuun, katse tuntui vetävän minua luokseen. Käännyin nopeasti ja katselin alas kadulle samalla, kun tungin voileipää kitaani. Kadut olivat autiot, vain yksinäinen automobiili lipui eteenpäin kuin kiiltävä aave.

Kun käännyin, mies seisoi vierelläni. Hätkähdin niin että yksi voileivistäni putosi lattialle. Hän kumartui nostamaan sen ja piilotti sen ikkunalaudalle.

”Mitä neiti pitää juhlista?” hän kysyi.

Neiti! Kuin olisin joku ikivanha tantti, joka oli jäänyt ilman sulhasta. Ääni karkasi suustani ennen kuin ehdin ajatella. ”Nimeni on Ellen, päivää!” kajautin. Se johtui varmaankin Bertan boolista.

”Fredrik”, mies esitteli itsensä. Hänen huulillaan kareili ärsyttävä hymy. Luuli näköjään itsestään liikoja. Nostin leukaani ja toivoin tekeväni kopean vaikutelman.

”Mistä Fredrik tuntee Bertan?” kysyin.

”Olemme lapsuudentovereita, perheidemme kesähuvilat ovat lähellä toisiaan.”

Oli vaikea kuvitella, että Fredrik olisi koskaan ollut räkänokkainen pikkupoika, joka rymisteli metsässä intiaania leikkien.

”Bertta on minulle kuin pikkusisar”, Fredrik täsmensi. Hän oli siis melko vanha, Inkeriä vanhempi.

Hän katseli kasvojani melko julkeasti ja kauhukseni tunsin, että punastuin. Voi hyvänen aika, en halunnut suoda tuolle itseään täynnä olevalle komeljanttarille sitä iloa, että hän luulisi minun olevan aivan sekaisin hänen takiaan. Ryhdistäydy, Ellen!

”Viihdyttekö te maaseudulla?” kysyin. Hän naurahti. ”Viihdyn kyllä aina silloin, kun isäni raottaa viinikellarinsa ovea ja emännöitsijä laittaa parastaan.”

”Eli olette urbaani ihminen?”

”Näin voisi sanoa. Palasin juuri Berliinistä.”

Sydämeni sykähti. Miksi jotkut saivat matkustella niin kuin se ei olisi juttu eikä mikään? Olisin halunnut Berliiniin, olihan se Euroopan suurin kaupunki, ihkaoikea metropoli. Siellä oli hurjia viihdeteattereita, tanssikapakoita ja valtavan suuria tavarataloja, joissa myytiin upeita pukuja. Siellä oli tanssipaikkoja, jotka olivat auki läpi yön, eivätkä kaikki tunteneet toisiaan ja toistensa vanhempia kuten Helsingissä.

”Miksi matkustitte sinne?” kysyin

”Olin ostamassa itselleni autoa”, Fredrik sanoi ja sydämeni sykähti toisen kerran. Hänellä oli oma auto! Fredrik kertoi, että Saksassa oltiin autoalalla edistyksellisiä, hänen mielestään saksalaiset autot olivat parempia kuin yhdysvaltalaiset. Fordit olivat pelkkiä surkeita pakkilaatikoita, Ford välitti vain määrästä, ei laadusta. Saksassa kaikki yksityiskohdat suunniteltiin tarkkaan ja laatu oli hiottu huippuunsa. Sitä paitsi se kansa palvoi autoja. Fredrik oli käynyt Berliinin esikaupunkialueella kilpa-ajoradalla, jonka oli rakennuttanut keisarillinen automobiiliklubi.

Kuuntelin lumoutuneena, kunnes muistin, että minun piti kohdella miestä kylmäkiskoisesti, jottei hän luulisi itsestään liikoja. Tunsin tyypin, tuollainen keikari kuvitteli, että kaikki naiset rakastuivat häneen päätä pahkaa. Olisin kuollakseni halunnut kuulla lisää kilpa-ajoista ja hänen autostaan, mutta jos kyselisin, hän rupeaisi takuulla kuvittelemaan, että olin lääpälläni.

”Freddy, täällähän sinä olet!” Nainen jolla oli kana päässä puski itsensä väkijoukon läpi luoksemme. ”Excuse me, darling”, hän sanoi minulle. ”Joudun varastamaan Freddyn.”

Hän otti miestä muitta mutkitta käsikynkästä ja johdatti tungokseen.

Eeva oli samassa vieressäni. ”Kuka tuo Valentino on?” hän supatti. Mulkaisin häntä.

”Joku itseään täynnä oleva seurapiirijellona. Yritti tehdä vaikutusta autollaan.”

”Sinähän rakastat autoja!”

”Joo, mutta auton omistajan pitää olla jotenkin siedettävä.”

”Tule, tuolla tehdään highballeja, kokeillaan!” Eeva kiskoi minua kädestä juhlaväen läpi drinkkipöydän luo. Karl lorotteli inkivääriolutta korkeisiin laseihin. En tiennyt, mitä juomassa oli, mutta otin sen kiitollisena vastaan, koska minun oli jano. ”Ensiluokkaiset juhlat”, vieressäni seisova nainen sanoi minulle ja ympärillä oltiin samaa mieltä.

Vaelsimme lasit kädessä pieneen huoneeseen, joka oli salin vieressä. Siellä oli kukertavaan sintsiin verhottu emmakalusto, joka näytti epämukavalta. Istahdin nojatuoliin. ”Miten kukaan voi istua tällaisessa?” kysyin. ”Tämä on varmasti topattu hevosenjouhilla.”

”Inhoan kaikkea vanhaa”, Eeva sanoi ja kilistimme lasejamme. ”Sitten kun muutan omaan kotiin, haluan kromiputkihuonekalut. Ryijyillä, pitsiliinoilla ja muulla roskalla olkoon porttikielto!”

Nauroimme ja lähdimme takaisin tanssilattialle.

Heräsin pääkipuun. Minulla oli kamala jano, pitäisi mennä keittiöön juomaan saavillinen, mutta kun avasin silmäni, en tiennyt, missä olin. Makasin liukkaalla silkkipeitteellä, ympärilläni oli kirjailtuja pikkutyynyjä. Seinällä imelä madonna puristi Jeesus-lasta sylissään. Jestas, olin varmaan joutunut luostariin. Käännyin kyljelleni ja kirkaisin kauhusta. Nojatuolissa huoneen nurkassa torkkui mies, joka oli vetänyt ruudullisen viltin päälleen. Hän heräsi hätkähtäen, kimposin istumaan ja yritin etsiä jotain, millä peittää yöasuni. Sitten huomasin, että olin edelleen Karoliinan ompelemassa juhlapuvussa.

”Mitä on tapahtunut?” Fredrik kysyi. Miksi tuo maanvaiva istui siinä ja tuijotti minua? Toivottavasti en ollut kuolannut unissani.

”Missä minä olen?” parahdin.

”Bertan perheen vierashuoneessa.”

”Miksi te olette siinä?” ärähdin, mutta Fredrik vain hymyili. Hän oli ilmeisesti sitä ihmistyyppiä, joka herää kolisevassa juna­vaunussa kovalta penkiltä ja on heti pirteä kuin peipponen.

”En ole kertonut teille totuutta”, Fredrik sanoi. Sekin vielä. Ehkä hän oli kannibaali ja olimme kaksin asunnossa. ”Työskentelen isänne toimistossa. Kun hän kuuli, että minutkin oli kutsuttu Egypti-juhliin, hän pyysi että pitäisin teitä hieman silmällä.”

Kauhukseni aloin vollottaa kuin pikkulapsi, joka on pudottanut jäätelönsä hiekkaan. Fredrik ampaisi tuolista ja istuutui viereeni vuoteen reunalle. ”Hyvänen aika, neiti… Ellen, mikä hätänä?”

”Olette siis isän vakooja!” nyyhkytin. ”Kerrotte isälle kaiken, enkä pääse ulos noin viiteenkymmeneen vuoteen.”

Fredrik nauroi. ”En ole vakooja. Hän vain pyysi katsomaan, että pääsette turvallisesti kotiin. Ikävä kyllä löysin teidät… sinut taju kankaalla kirjastohuoneesta. Autoimme teidät Karlin kanssa tänne, Karoliina meni kotiin ja kertoi, että jäitte Bertalle yöksi. Kaikki hyvin.”

Sulattelin tietoa. Oli toki hyvä, etteivät vanhempani saaneet tietää, että olin eksynyt Dionysoksen puutarhaan. Silti minua harmitti, että Fredrik esiintyi hyväntekijänäni – ja tietenkin se, että isä oli juoninut selkäni takana aivan kuin olisin ollut pikkulapsi! Harmi kuitenkin unohtui, sillä yhtäkkiä minulla oli sangen omituinen olo, ja syöksyin rottinkisen paperikorin luo. Ylenantaminen helpotti oloa hetkeksi, sitten sisuskaluni muljahtivat jälleen ympäri ja työnsin pääni paperikoriin. Kun olin varma, ettei mitään enää tulisi, raahauduin vuoteen luo ja asetuin makuulle.

”Olikohan voileivissä jotain pilaantunutta?”

Silmäkulmastani näin, että Fredrik pidätteli naurua. Rasittava tyyppi!

”Joitte aika monta highballia.”

”Niissä oli inkivääriolutta.”

”Ja whiskeytä.”

Käänsin katseeni häneen. ”Ai jaaha. Sitä en tiennyt.”

”Te modernit tyttölapset olette tuollaisia. Haluatte rikkoa rajoja ja olla hurjia, mutta olette vasta päässeet ulos lastenkamarista, ette tiedä maailmasta mitään. Silloin sattuu vahinkoja.”

Kiristelin hampaitani, mutta oli pakko myöntää, että salainen esiliina oli ehkä sittenkin ollut isältä viisas veto. Kunpa se vain olisi ollut joku muu. Fredrik ärsytti minua, mutta samalla halusin tehdä häneen hyvän vaikutelman – outo juttu!

Kun heräsin uudestaan, Fredrik oli edelleen vahdissa. Voi herranen aika, eikö hänellä ollut sunnuntaipäivänä parempaa tekemistä, kuten vaikka kirkossa käyminen?

”Haen sinulle syötävää”, hän sanoi.

Olin varma, etten pystyisi enää koskaan syömään, mutta kun hän toi paistettua kananmunaa ja makkaraa, minulla olikin kamala nälkä. Söin kaiken ja join hänen tuomansa ison kupin kahvia.

Kun lähdimme, Bertan perheen piiat olivat siivoamassa huoneita. Lattialla oli konfettia, lautasliinoja ja puuhkista irronneita höyheniä. Minua nolotti, kun sanoin heille päivää. He eivät edes päässeet juhliin mukaan, joutuivat vain siivoamaan jälkiä. Talonväkeä ei näkynyt, pitäisi muistaa lähettää Bertalle kiitoskortti – tosin Inkeri varmasti pitäisi siitä huolen, hänelle oli niin tärkeää, että asiat tehtiin kuten kuului.

Laskeuduin portaat Fredrikin edellä. Kadulla kevätaurinko sokaisi ja sai pään särkemään. Fredrikin auto oli pysäköity jalkakäytävän reunaan. Se oli vielä upeampi kuin ylhäältä ikkunasta nähtynä, pitkä ja kiiltävä. Matkustajakoppi oli suuri, sinne olisi varmasti mahtunut kokonainen orkesteri. Oh­jauspyöräkin oli suuri kuin höyrylaivan ruori. Kömmin etupenkille Fredrikin viereen ja huokasin onnesta.

”Tämä on upea”, sanoin. Fredrik naurahti ja katsoi minuun kuin olisin ollut pikkulapsi, joka on tehnyt söpön tempun. ”Olisipa minullakin oma auto!” jatkoin.

”Osaatko sinä ajaa?” Fredrik kysyi ja käynnisti auton.

”En, mutta haluaisin oppia! En vaan tiedä kuka minua opettaisi, isä ei halua meille autoa, hänen mielestään raitiovaunulla pääsee hyvin.”

”Minä voin opettaa”, Fredrik sanoi ja lähti ajamaan Töölön sokkeloisia katuja kohti kaupungin keskustaa.

”Ihanko todella?” hihkaisin ja mieleni olisi tehnyt pomppia istuimella. ”Tarkoitatko sitä oikeasti?”

Fredrik nauroi. ”Totta kai. Mielestäni ajotaito kuuluu nykyihmisen yleissivistykseen.”

Katselin huolestuneena puupaneeliin upotettuja mittareita. ”Onko se kovin vaikeaa?”

”Ei, vaatii vain totuttelemista”, Fredrik sanoi lempeästi. ”Esimerkiksi pedaaleja on kolme, mutta jalkoja vain kaksi.”

Nauroin. ”Minusta Daimler on kyllä kaikista hienoin auto.”

”Mukavaa jos pidät pikku kotterostani. Ajoin sen itse Saksasta Suomeen.”

Tunsin itseni peräkylän hupakoksi, Fredrikiin verrattuna en ollut nähnyt mitään, enkä ollut käynyt missään. Hän käytteli ohjauspyörää kuin olisi tehnyt niin syntymästään saakka ja kertoili samalla matkastaan. Saksassa oli hienot autot, mutta huonot tiet. Niitä oli tärvelty sodan aikana tykistöllä ja kuormavankkureilla, eikä kaikkea ollut vielä korjattu. Alistunut tunnelma oli onneksi jo väistynyt Saksasta, vaikka preussilainen jämeryys olikin mennyttä. Kestäisi kauan, ennen kuin Saksan kansa saisi itsetuntonsa korjattua. Tanskassa tiet olivat olleet paljon paremmassa kunnossa kuin Saksassa.

”Tiedätkös mikä vika tällaisessa automobiilissa on?” Fredrik kysyi. Puistin päätäni. ”Heti kun pysäköin, jostain putkahtaa lauma pikkupoikia”, hän nauroi. ”Vaikka olisi aivan autiota, jostain ne ilmestyvät parveilemaan autoni ympärille.”

”Ymmärrän heitä oikein hyvin”, sanoin. Köröttelimme Aleksanterinkatua ja kurkin ikkunasta elätellen toiveita, että joku tuttava näkisi minut hienon auton kyydissä. Samassa näin Viljon. Hän tuli vastaan ajatuksissaan tallustaen, mutta moottorin äänen kuullessaan hän kohotti katseensa. Hän näki minut ja jostain kumman syystä minua nolotti. Painuin kasaan istuimella ja päätä vihlaisi taas.

Kruununhakaan tultua jouduimme matelemaan hevoskärrien takana ja minusta tuntui kuin asuisin maaseudulla. Kaiken kukkuraksi naapurin puutalon matami vetelehti kadulla poltellen piippua. Hän vilkutti minulle iloisesti, sillä vein usein perheemme pyykit hänelle pestäväksi. Minusta oli hauskaa rupatella hänen kanssaan ja hän kai piti meitä ystävinä.

Fredrik pysäköi kadun reunaan ja sammutti moottorin. ”Ennen kuin opetan sinut ajamaan, vaadin hyvityksen esiliinana toimimisesta.”

Toivoin, ettei hän ollut sellainen julkea miekkonen, joka puolittain pakottaa suutelemaan itseään. Jäykistyin ja tuijotin etulasin läpi. Varpunen hyppelehti reunakivellä ja hyppäsi katuojaan nokkimaan.

”Haluaisin viedä sinut jonakin iltana tanssimaan”, Fredrik sanoi ja käännähdin katsomaan häntä. ”Panin merkille, että tanssit hyvin. Sellaiset neidit ovat Helsingissä harvassa.”

Poskiani kuumotti. Olin tahtomattanikin mielissäni. ”Kyllä se käy”, sanoin.

Kun tulin kotiin, isä istui salin pöydän ääressä läjä papereita edessään. Kiepsahdin halaamaan häntä.

”Oliko hauskaa?” hän kysyi.

”Oli! Mutta isä ei olisi saanut laittaa minun kannoilleni esiliinaa.”

Isä nauroi. ”Fredrik on hyvin luotettava nuori mies, pakkohan minun oli.”

”Mitä isä tekee? Ei kai töitä sunnuntaisin? Se on syntiä.”

”Enosi pyysi katsomaan sijoituksiaan. Lupasin auttaa.”

”Isä ei arvaakaan, mitä jännittävää minulla on tiedossa! Fredrik lupasi opettaa minut ajamaan autoa.”

Isä katsoi minuun synkkänä. ”Niin nuori mies, ja jo kyllästynyt elämään. Pitää varmaankin antaa hänelle sielutohtorin puhelinnumero, josko tämä saisi poikaparan luopumaan itsetuhoisista ajatuksistaan.”

”Hyi, isä on kauhea!” huudahdin. Isä nauroi. ”Mielestäni autolla ajo ei sovi naisille”, hän sanoi. ”Naiset ovat ailahtelevaisia, siinä täytyy pitää pää kylmänä ja järki hereillä.”

”Eihän isä osaa ajaa”, muistutin. ”Mistä isä siis luulee tietävänsä, millaista autolla ajaminen on?”

”Olen lukenut Suomen kuvalehdestä”, isä sanoi. Minä pyörähdin kannoillani ja lähdin viemään takkiani hallin kaappiin. Kun oppisin ajamaan, veisin isän ajelulle ja hän saisi nähdä, että naisetkin sopivat ohjauspyörän taakse! Kaahaisin niin kovaa, että isäukko vielä anelisi armoa.

Neiti Heikkisellä oli kaaliperhosen värinen pellavapuku. Kevät oli selvästi täällä, jos hän oli luopunut villasta. Hän nosti katseensa kuittipinosta, jota oli käymässä läpi laskutikun kanssa.

”Minulla on audienssi johtajan kanssa”, sanoin. Neiti nousi pöytänsä äärestä. Mietin millaista olisi olla noin totinen. Saatoin kuvitella hänet prässäämään nenäliinojaan, hän oli kaikessa tarkka ja jämpti. Ahokanto oli sanonut, että neiti Heikkinen oli laskuopillinen lahjakkuus, jota ilman byroolla pyyhkisi paljon huonommin.

”Johtaja ottaa vastaan”, neiti sanoi, istuutui takaisin paikalleen ja oikoi hameensa, jottei se rypistyisi.

Menin johtajan huoneeseen kansio käsissäni. ”Jaahas, jaahas”, hän sanoi. ”Katsotaanpa sitten.”

Ojensin kansioni hänelle ja jäin seisomaan. Tuntui kuin olisin ollut rehtorin kansliassa. Rehtorimme oli puhutellut oppilaitaan armeijatyyliin sukunimellä. Sopanenko se piilotti lumipallon lehtori Asikaisen pöytälaatikkoon? Puhuttelutapa oli ollut minusta pöhköpäinen ja olin aina ollut vähällä purskahtaa nauruun. Nytkin minua alkoi naurattaa, vaikka johtaja tietysti neiditteli. Neiti piirtää taitavasti, hmmm, tämä karikatyyrihän on varsin osuva. Hän sulki kansion, kohotti katseensa minuun ja sanoi:

”Kyllä neiti saa ruveta piirtämään. Minähän kannatan naisten työntekoa, näin pienen kansan ollessa kyseessä on tärkeää, että hyödynnämme kaiken lahjakkuuden. Neiti kuitenkin pitää mielessä, että miehet ovat heikkoja ja turhamaisia. On viisainta, ettei neiti tee osaamisestaan numeroa, muuten miehillä voi käydä ylpeyden päälle.”

”Kyllä, johtaja”, sanoin, vaikka minua kismitti. Aivan kuin miehet olisivat olleet luuposliinia, lastenhoitajaksiko minun piti ruveta? Harmini kuitenkin haihtui kun johtaja jatkoi: ”Tämä tietää luonnollisesti pientä korotusta neidin palkkaan – ei paljoa näin alkuvaiheessa, mutta jotain kuitenkin.”

Poistuin johtajan huoneesta pää pyörällä. Saisin hauskempaa työtä ja enemmän palkkaa! Isä olisi varmasti minusta ylpeä.

Fredrik tuli hakemaan minut kotoa. Hän oli jo aiemmin pyytänyt isältä luvan, että saisi viedä minut tanssimaan. Isä oli taas jonkin hallituksen kokouksessa tai missä lie, mutta äiti odotti innokkaana Fredrikin tapaamista. Lahja päästi hänet sisään ja otti hänen takkinsa. Fredrik tuli saliin, missä me istuimme äidin kanssa kuin pappia odottavat mummot. Luojan kiitos Inkeri oli menoissaan, en olisi kestänyt sitä, että hän olisi pureutunut Fredrikin olemukseen ja mahdollisesti tentannut tältä vaikka mitä alkaen isomummon koiran nimestä.

Fredrik pokkasi äidille ja huomasin, että äidin poskille nousi punaiset laikut. Kappas, rauhallinen äitimuori meni sentään joskus tolaltaan.

”Hauska tavata”, Fredrik sanoi.

”Minne te aiotte mennä?” äiti kysyi.

”Fenniaan”, Fredrik vastasi ja äidin silmiin syttyi erityinen hohde.

”Se on lumoava paikka, talvipuutarha ja tanssisali ja kaikki, aivan ensiluokkainen paikka.”

”Ensiluokkaiselle tytölle sopii vain ensiluokkainen paikka”, Fredrik hyrisi.

Kadulla hän sanoi minulle: ”Äitisi on nuorekas.”

Röhähdin epäuskoisena. ”Äitihän on ikivanha, oikea Metusalem.”

Olisin voinut kehrätä onnesta, kun pääsin jälleen Fredrikin loistoauton kyytiin. Fredrik tuoksui hyvälle, tärkille ja jollekin mausteelle sekä vähän sitruunalle.

”Miten päiväsi on mennyt?” hän kysyi ja huudahdin: ”Minä ihan unohdin kertoa! Minut otettiin piirtäjäksi!”

”Sehän on hienoa. Meidän pitää tilata shampanjaa.”

Päätäni huimasi. En ollut koskaan juonut oikeaa shampanjaa, en ollut edes nähnyt sitä, olihan nuoruuteni siihen saakka kulunut kieltolain varjossa.

”Miten sinä shampanjaa saat?” kysyin epäillen.

”Minulla on keinoni”, Fredrik sanoi.

Hän pysäköi Rautatientorin laitaan. Halko- ja korikauppiaat olivat suoriutuneet tiehensä ja tori näytti autiolta. Vossikkakuski asetteli kaurapussia hevoselleen ja vilkuili kateellisena Daimleria. Ukkoparka, isä oli sanonut, että autot vielä syrjäyttäisivät hevoskyydit kokonaan. Erkki oli vakuuttunut, että tulevaisuudessa matkaa tehtäisiin myös ilmalaivoilla.

Ylitimme kadun ja menimme ravintolan jyhkeistä ovista sisään. Vahtimestari tervehti Fredrikiä riemastuneena ja luovutimme päällysvaatteet garderobiin. Fredrik johdatti minut kohti ravintolaa ja myös hovimestari tervehti häntä ilahtuneena. Kun meidät oli saatettu istumaan, supatin: ”Käytkö sinä täällä usein?”

Fredrik hymyili. ”Annan isot juomarahat, joten minut muistetaan.”

Hänen perheensä täytyi olla varakas, koska ei isä tienannut mitään huikeita summia, ja hän oli kuitenkin ylempänä Fredrikiä. Autokin oli varmaan maksanut miljoonan, ja Fredrikin frakki oli moitteeton.

Söimme alkupalaksi kylmää lihalientä, mikä oli minusta vallan omituinen ruokalaji. Sen jälkeen tuli fasaanipataa ja sitten vielä paahtovanukasta. Joimme punaviiniä, josta meni pää pyörälle. Se tuotiin kahvikupeissa. Oloni oli levoton, sillä salista kuului jo musiikki ja jalkani kaipasivat tanssimaan.

Kun menimme saliin, orkesteri soitti shimmyä. Olin tanssinut edellisen kerran oikean orkesterin tahtiin Palladiumissa Bulevardilla, mutta Fenniaan verrattuna se oli arkinen paikka. Täällä piisasi silkkiä ja plyymejä. Eräällä naisella oli erikoinen päähine, musta samettikaistale johon oli kiinnitetty riikinkukon sulka. Pyytäisin heti Karoliinaa tekemään samanlaisen minulle, sulkia olin nähnyt kukkakaupassa.

Fredrik oli loistava tanssija, kuinkas muutenkaan. Ilmeisesti hän oli hyvä kaikessa ja kotonaan missä tahansa. Tanssimme foksia ja sitten valssia. Minun ei tarvinnut tehdä valssissa mitään, tuntui kuin olisin liitänyt peilityynellä järvellä mystisen hengen kuljettamana. Kristallikruunut kimalsivat, ympärillämme ihmiset nauroivat ja tuntui, että yö oli loputon, aamua ei ollut olemassa.

”Olet hyvä tanssimaan”, Fredrik sanoi, kun valssi loppui. ”Minun täytyy kuitenkin hieman hengähtää, nämä kirotut herrainvaatteet hiostavat.”

Istuuduimme pöytään tanssilattian reunalle ja Fredrik kaatoi meille kannusta vettä. ”Olet viehättävää seuraa”, hän sanoi ja puristi käsiäni, jotka olivat pöydällä.

Samassa jostain kuului: ”Freddy!”

Se oli kananainen Bertan juhlista, tosin tänään hänellä ei ollut päässään kanaa vaan strassein somistettu solki, joka kimalteli hämyisessä valossa. Hänellä oli pelkistetty musta satiinileninki, joka oli kuitenkin niin taitavasti tehty, että näytti upeammalta kuin muiden helmikirjailut ja paljetit.

”Freddy darling, sinun täytyy tanssia minun kanssani!”

Samassa hän oli kiskaissut Fredrikin tanssilattialle. Minua sapetti. Miten hän kehtasi! Oli sopimatonta, että nainen haki tanssiin. Tajusin ajattelevani yhtä pikkumaisesti kuin Inkeri. Oli sopimatonta, jos raitiovaunussa keskusteli kovaan ääneen. Oli sopimatonta asettaa märkä sateenvarjo myymäläpöydälle. Oli sopimatonta pitää mustien jalkineiden kanssa ruskeaa käsilaukkua. En halunnut olla samanlainen kaavoihin kangistunut tantti kuin sisareni!

Kananaisessa oli jotain erityistä, charmia ja hohdokkuutta. Hän oli solakka ja pitkä, liikkui itsevarmasti kuin olisi palvonut omaa ruumistaan. Tyylikäs puku väreili hänen päällään, Fredrikin käsi oli hänen uumallaan, mies katsoi häntä silmiin ja nauroi eri tavalla kuin minun kanssani. Ei niin kuin pikku kersalle, joka oli suloinen ja huvittava, vaan niin kuin aikuiselle naiselle – viettelijättärelle.

Huomasin, että viereisen pöydän herraseurueesta silmäiltiin minua kuin olisin ollut pala porsaan lapaa lihakauppiaan vitriinissä. Aloin hikoilla. Miten Fredrik kehtasi jättää minut oman onneni nojaan! Kun yksi herroista nousi aikoen selvästi tulla luokseni, hyppäsin ylös, otin saalini tuolin selkämykseltä ja marssin garderoobille. Minä en jäisi seinäkukkaseksi katselemaan, miten Fredrik palvoi jotakin lipputankoa. Vedin palttoon päälle ja astuin ulos Mikonkadulle. Vaikka ilmassa oli keväisen kaupungin tuoksua, pimeän tullen oli vielä kylmä, kuin maa olisi vielä routinut ja hohkannut holotnaa.

Menisin kotiin, enkä ajattelisi koko miestä enää koskaan!

Ellen matkustaa perheensä luo Terijoelle. Terijoen kesäparatiisi lumoaa kaikki. Isä on kutsunut Fredrikin visiitille, ja sattumalta seudulla lomailee myös Ellenin uskollinen ihailija Viljo.

Terijoki 1925

”Minne neiti on matkalla?” vastapäätä istuva mies kysyi.

Leyhyttelin kasvojani paperiviuhkalla, sillä junassa oli kuuma. ”Terijoelle”, sanoin.

”Me menemme Kuokkalaan”, toinen miehistä sanoi. ”Olemme varanneet sieltä täysihoitolahuoneen.”

”Kuokkalassa on kuulemma hyvät mansikat”, sanoin ja hymyilin. Kuumuus ja matkanteko uuvuttivat, olisin halunnut jo perille. Olin tehnyt kovasti töitä monta viikkoa. Ensin olin saanut piirrettäväksi naisten juttuja: kenkiä, sieviä ja pirteitä perheenemäntiä leivinjauheilmoitukseen (hyvästi hirvensarvisuola!) ja suloisia pienokaisia. Lasten piirtäminen oli alkuun aiheuttanut minulle päänvaivaa, vaikka toimiston miehet olettivatkin sen sujuvan kuin itsestään vain siksi, että olin nainen.

Eräänä päivänä Ahokanto oli pyytänyt minut huoneeseensa. Olin pelännyt saavani toruja tai moitteita, mutta hän sanoikin:

”Ystävättäreni on toimittajana Kotiliesi-lehdessä. Hän kysyi tunnenko ketään taitavaa piirtäjää, he tarvitsevat kuvittajaa jatkokertomukselle.”

Voisin tehdä kuvituksia sivutyönä, Ahokanto sanoi, nuorella naisella oli varmasti aina tarvetta lisäkillingeille. Olin hämmentynyt ja tietenkin iloinen. Killingeille tosiaan oli tarvetta ja lisäksi työ oli hauskaa, aivan erilaista kuin ilmoitusten kuvittaminen. Ahokanto oli myös laittanut minut tekstausoppiin, sain opetella erilaisia kirjasintyyppejä ja jopa kalligrafiaa. Käsintekstaus teki aina taiteellisemman vaikutelman kuin koneella ladottu teksti, hän sanoi.

Vihdoin juna lähestyi Terijoen päärautatieasemaa. Toinen miehistä halusi välttämättä auttaa minut kapsäkkini kanssa vaunun eteiseen. ”Ehkäpä vielä kohtaamme vaikka hiekkarannalla”, hän sanoi. ”Meillä on tarkoituksena palvoa aurinkoa ja uida.”

”Se olisi mukavaa”, sanoin. Juna soitti pilliään ja alkoi jarruttaa, se puuskutti raskaita höyrypilviä ja jarrut kirskuivat. Kurkistin oven ikkunasta, asemarakennus oli melkein uusi ja näytti minusta todella suurelta. Hyvästelin matkatoverini, jotka avasivat minulle oven. Ja sitten näin isän ja Karoliinan, jotka tulivat varjosta katoksen alta minua vastaan. Karoliina juoksi luokseni ja kietoi käsivarret ympärilleni. Isä otti kapsäkkini ja myhäili.

Kadulla meitä odotti pitkulainen Renault, jonka kuomu oli alhaalla. Ajuri seisoi tupakoimassa, mutta sammutti savukkeensa nähdessään meidät.

”Isä olisi halunnut ottaa vossikan”, Karoliina sanoi. ”Mutta minä sanoin, että pitää ottaa auto, koska Ellen rakastaa autoja!”

Nauroin. Tuntui hyvältä olla taas perheen parissa. Helsingissä olin elänyt kuin mikäkin kesäleski, paistanut omeletteja keittiössä ja vältellyt salia, jonka huonekalut oli peitetty täkeillä ja lakanoilla. Lahjakin oli päästetty kotipuoleen auttamaan tilan töissä. Alkuun oli ollut jännittävää elää yksin, mutta aika pian se oli alkanut tuntua keljulta. Olin kaivannut Karoliinan elämäniloa ja siinä hän nyt pulputti innoissaan. Huvilan lähellä oli kaunis hiekkaranta ja polkupyörällä pääsisi isommalle rannalle lähelle Merikylpylää. Siellä oli huikea liukumäki, jota laskettiin kookosmatoilla, se oli huisin hauskaa. Meidän pitäisi mennä pian kokeilemaan.

”Onpa mukavaa saada sinut tänne”, isä sanoi.

Minustakin se oli mukavaa. Minulla olisi lomaa koko heinäkuu, sillä reklaamitoimisto oli kiinni. Auto lipui Terijoen pikkuisten rakennusten lomitse, siellä oli kerrassaan sievää. Sitten alkoikin maaseutu. Maisemat olivat kauniita.

”Tuleeko ketään vieraita, kun minä olen täällä?” kysyin isältä.

”Kutsuin Fredrikin”, isä sanoi. ”Kävi sääli poikamiestä, hän ei varmasti saa kotiruokaakaan, kun muut ovat maalla.”

Mielialani laski. Tuo kiusankappale oli tavoitellut minua, mutta en ollut suostunut tapaamaan häntä. Pitäköön hauskaa Kanansa kanssa. Olin muutenkin koettanut vakavoitua ja vähentää kevytmielisiä huvituksia. Ylimääräisten töiden myötä olin innostunut säästämään, kokoaisin kassan, jonka avulla pääsisin muuttamaan omaan asuntoon, vaikka sitten ystävättären kanssa boksiin. Eeva ainakin oli ilmaissut halunsa päästä pois isän ja äidin nurkista.

Yhtäkkiä Karoliina alkoi taputtaa käsiään. ”Katso! Tuolla me asutaan!”

Puiden takaa tuli esiin kunnon tukkukauppiashuvila, suuri ja monilla ulokkeilla varustettu pytinki. Oli lasiveranta värillisillä ruuduilla, torni näköalaparvekkeella, pilastereita ja lehtisahakoristeita.

”Se on kuin satulinna”, sanoin.

”Moni kakku päältä kaunis”, isä nauroi. ”Se on aika huonossa kunnossa.”

Isä kertoi, että vallankumouksen jälkeen tuhansia huviloita oli siirretty muualle, Pohjanmaalle ja Turun saaristoon saakka. Edellisvuonna Terijoella oli riehunut hirmumyrsky, joka oli tehnyt tuhoja, eräänkin huvilan päälle oli kaatunut kookas petäjä.

”Hirmumyrsky!” huokaisin. ”Olisin halunnut nähdä sen.”

Kun automobiili kaarsi pihaan, äiti syöksyi portaat alas ja ryntäsi halaamaan minua ennen kuin olin kunnolla päässyt maan kamaralle. Hänessä oli tuttu ja turvallinen äidin tuoksu, kieloa ja hiusvettä, äidin ihon tuoksua. Lapsena olin ollut varma, että kesakot tuoksuivat, ne olivat taas lisääntyneet äidin käsivarsilla.

”Ihanaa saada konttorirotta tänne!” hän kujersi. ”Me juotamme sinulle tuopista kermaa ja viemme joka päivä uimaan.”

”Olenko minä nälkiintyneen näköinen vai?” kysyin, mutta Karoliina kiskoi minua jo kädestä sisään. Minun pitäisi tulla katsomaan.

Oli totta, että huvila oli rapistunut, mutta sellainen tölli rapistui kauniisti. Käsinmaalatut tapetit olivat halkeilleet ja kupruilleet, verkaverhot olivat haalistuneet auringossa, kattokruunun kristallit helisivät hiljaa kesätuulessa, joka puhalsi talon läpi. Huonekaluja ei ollut paljon, Karoliina selitti, että emigrantit olivat myyneet niitä saadakseen varoja rajan taakse ystävilleen. Minun pitäisi nähdä millaisia antiikkiliikkeitä Terijoella oli, täynnä ihmeellisiä venäläisiä aarteita. Karoliina olisi halunnut samovaarin, johon maalattu suuria ruusuja, mutta isän mielestä se oli ollut liian venäläinen. Sen sijaan Karoliina oli saanut kinuttua itselleen jotain muuta: rullaluistimet. Yläkerrassa oli nimittäin tyhjä halli, jossa pystyi luistelemaan ja harjoittelemaan temppuja – hän opettaisi minua.

”Häntäluutani särkee pelkkä ajatus”, vastustelin, mutta Karoliina lupasi sitoa narulla tyynyn takamukseni päälle.

Huvilassa oli loputtomiin huoneita, sokkeloita, komeroita ja sopukoita. En olisi ihmetellyt, vaikka siellä olisi ollut salaovia ja käytäviä.

”Torniin emme ole löytäneet avainta”, Karoliina sanoi.

”Miten Inkeri viihtyy tällaisessa laholinnassa?” kysyin.

Inkeri oli viettänyt kesäkuun Kaarlon suvun huvilalla, Karoliina kertoi. Siellä oli tietenkin ollut kaikki paremmin, mutta Terijoella oli onneksi hienoja ihmisiä ja seurapiiripersoonia. Inkeri pakotti Kaarlon kasinolle tanssimaan ja otti aurinkoa isolla hiekkarannalla, joka oli täynnä täysihoitoloiden asukkaita. Siellä saattoi solmia hyödyllisiä suhteita.

Äiti huuteli meitä portaiden juurelta. ”Mitä jos te tytöt menisitte uimaan? Ellen saisi huuhdottua matkan pölyt pois.”

Se kuulosti ihanalta. Kaivoin kapsäkistä uimapukuni, sain äidiltä pyyheliinan ja Karoliina lähti osoittamaan minulle tietä rantaan. Oli iltapäivän kuuma, raukea hetki, valo heijastui hiekasta ja ilmassa tuoksuivat männyt. Laskeuduimme polkua hiekkarannalle. Meri oli tyyni ja taivas kuin sinertävää maitoa, helteen auer väreili ilmassa. Karoliina sanoi, että kirkkaina päivinä rannasta näkyi Kronstadtiin, linnoitussaarelle. Jos jylisi, se ei yleensä ollut ukkonen, vaan Kronstadtissa ammuttiin harjoituslaukauksia.

Merivesi virkisti ihmeellisesti pitkän junamatkan jälkeen. Räiskytimme toistemme päälle vettä ja nauroimme täyttä kurkkua. Huvila torneineen katseli meitä mäen päältä. Se oli romanttinen ja seutukunta oli muutenkin täynnä aitoa rappioromantiikkaa. Illansuussa Karoliina vei minut rantaraitille pyöräilemään. Toisella puolella kimmelsi meri, toisella puolella oli suuria huviloita, joista useat olivat tyhjillään. Ne näyttivät siltä, että rakennuttaja, arkkitehti ja rakennusmestari olivat kaikki laittaneet soppaan mitä vain mieleen tuli: torneja, erkkereitä, ulokkeita, kuisteja, lyijylaseja, lehtisahakoristuksia. Osassa oli monikerroksisia torneja, toisissa yhdistyi kiinalaisen pagodiarkkitehtuurin tyyli Versailles’n koristeellisuuteen.

Karoliina kertoi, että osassa oli huonekalutkin tallessa. Menimme suuren vaaleansinisen huvilan ohi, Karoliina sanoi, että omistaja asui emigranttina Ranskassa ja plyysisohvat kasvoivat sammalta. Vanhempamme olisivat yhtä hyvin voineet ostaa ison huvilan, sillä ne olivat hyvin halpoja, mutta sitten olisi pitänyt alkaa korjata.

Seudussa oli erikoinen tunnelma, toisaalta kaikki oli hurjan kaunista ja romanttista, sää oli ihana, ilmassa tuoksui suola ja mäntyöljy, hiekkarannalla oli verkkoja telineissään kuivumassa. Toisaalta kaikessa oli jotain hyvin surullista. Kuulemma joissain huviloissa asui köyhtyneitä emigrantteja, jotka talvella lämmittivät vain yhtä huonetta. Kuvittelin vanhoja aatelistantteja, jotka möivät timanttikorujaan saadakseen perunoita.

Ymmärsin, miksi ihmiset hullaantuivat Terijoesta. Tunnelma oli ihan erilainen kuin muualla, luontokin oli erilainen, ja meri, se aukesi suoraan eteen, tiellä ei ollut saaria kuten Hangossa. Tunnelmassa oli melankoliaa ja raukeutta, vaaleaan pellavaan pukeutuneet kylpylävieraat olivat iltakävelyillä, kahviloiden ylle syttyivät lamppunauhat.

Kun talutimme pyöriä takaisin pihaan, Karoliina sanoi: ”Eikö tämä olekin paratiisi?”

Myönsin että oli, ja salaa ajattelin että pian paratiisiin tulisi käärme. Fredrik.

Seuraavana päivänä lähdin äidin ja Karoliinan kanssa katselemaan kaupunkia. Rakennukset olivat matalia ja kaupunkia halkova Viertotie tasainen. Siellä oli täydellinen kesäisen kirkonkylän tunnelma, ihmisillä ei ollut kiire minnekään. Tietä reunustivat hedelmä- ja rihkamakaupat, antiikkipuoteja oli runsaasti. Niissä myytiin huviloiden huonekaluja ja muuta venäläisten tavaraa. Äidin ystävät olivat löytäneet Terijoelta hienoa antiikkia, äitikin halusi katsastaa, mitä siellä oli kaupan. Astuimme pieneen liikkeeseen, missä kaikkea peitti paksu pölykerros. Pimeässä nurkassa istui ukko, joka oli antiikkia itsekin.

Kauppa oli täynnä samovaareja, kristallia, vuohenmuotoisia mustepulloja, kynätelineitä ja kullalla koristeltuja koriste-esineitä. Huonekalut olivat tummaa puuta ja päällystetty metsänvihreällä sametilla. Kaikki oli tummaa, koukeroista, raskasta, enkä oikein osannut kuvitella mitään tavaroista vanhempieni huoneisiin.

”Äiti katso miten kaunis iltalaukku!” Karoliina huudahti ja osoitti gagaattihelmillä päällystettyä pientä laukkua. Sitten hän huomasi messinkisen telineen, josta sojotti koukkuja eripituisten varsien päässä. ”Erikoista tavaraa. Mikä tämä on?”

”Pidike hattuneulojen säilyttämiseen”, ukko sanoi.

Kuvittelin 1880-luvun venäläisrouvat lampaanlapahihoissaan ja pöytälevyn kokoisissa hatuissaan valitsemassa hattuneuloja, jotka oli koristettu helmiäisellä tai kristalleilla.

”Juuri sitä mitä minä tarvitsen”, Karoliina mutisi. Hänellä oli hiuksillaan itse virkattu sievä baskeri.

Seuraavassa liikkeessä äiti kiinnitti huomionsa kattovalaisimeen. ”Tämän minä haluan ruokahuoneeseen”, hän päätti.

Kauhistuimme. Valaisin oli oikea hirvitys, siinä oli sikin sokin messinkisiä kiemuraköynnöksiä, kookkaita kristalleja ja ketjujen päässä killuvia punnuksia. Lasikupu oli suuri ja kirkkaankeltainen. Siinä liikkeessä oli ukko, joka oli ystävällisempi kanssaihmisiään kohtaan kuin edellinen. Hän alkoi hölpöttää: valaisin oli erään kreivittären huvilasta, Tolstoi ja Repin olivat olleet vakituisia vieraita kreivittären salongissa, Tolstoi itse oli istunut tämän lampun alla, ajatelkaa rouva.

Katselin kristallivatiin ladottuja visiittikuvia, 1800-luvun totisia ihmisiä tummissa vaatteissaan. Kaupan pölyinen ilma alkoi ahdistaa. ”Odotan ulkona”, sanoin ja astuin ovesta. Jäin seisomaan ikkunan viereen. Ohi meni huivipäisiä muijia korit käsikynkässä, kesävieraita pellavapalttoissaan ja paljasjalkaisia pikkupoikia. Viereisestä rihkamakaupasta astui tyylikäs nainen nuori mies kannoillaan. Mies kääntyi sulkemaan oven ja sitten hän kääntyi minuun päin.

Se oli Viljo.

”Päivää, Ellen-neiti”, hän sanoi. Nainen katsoi häneen odottavasti ja hän esitteli: ”Tässä on äitini.”

Hänen äitinsä oli pienikokoinen, virkeän oloinen nainen, jolla oli harakanjälkiä silmäkulmissa. ”Olen kuullut teistä”, hän sanoi ja hymyili ilkikurisesti. Viljo punastui.

Samassa minun äitini ja Karoliina tupsahtivat kadulle. ”Ai täällä on tuttuja!” äiti riemastui ja syleili Viljoa. Äidit esiteltiin toisilleen, ja minun äitini kysyi:

”Oletteko te lomailemassa Terijoella?”

”Asumme täysi-hoitolassa Merikylpylästä itään”, Viljon äiti sanoi. ”Aivan ihana paikka, muutama askel mitä kauneimmalle hiekkarannalle.”

”Teidän pitää tulla meille päivälliselle!” äiti touhotti ja pian äidit olivat sopineet kaiken meidän nuorten seistessä vieressä. Viljo ja hänen äitinsä Matilda tulisivat seuraavana päivänä meille aterioimaan.

Kun erosimme heistä, sanoin äidille: ”Toivottavasti et ostanut sitä hirvitystä.”

Äiti vain nauroi. ”Totta kai ostin, se on upea, teeskentelee olevansa barokkia.” Hän otti minua käsikynkästä. ”Se löpinä Tolstoista oli varmasti satua. Antiikkikauppiaat keksivät mielellään kaikenmaailman tarinoita.”

”Minä ainakin haluan uskoa siihen!” Karoliina sanoi takanamme. ”Kyllä sinun pitää kertoa vieraille, että Tolstoi on istunut sen lampun alla.”

”Onneksi se ei pudonnut hänen päähänsä”, mutisin. ”Sehän painaa varmaan sata kiloa. Tolstoi olisi heittänyt nirrinsä.”

Oli lämmintä jo aamupäivästä. Olimme Karoliinan kanssa kuistilla suunnittelemassa syksyn garderobejamme. Inkeri kirjoi loputtomia kapioitaan.

”Miksi äidin piti kutsua Viljo?” purnasin.

”Hän olisi sinulle hyvä sulhanen”, Inkeri huomautti. ”Olet niin lapsellinen, ettet ymmärrä omaa parastasi.”

Rypistin otsaani. Että ihmisellä saattoikin olla risti kannettavanaan, isosisar josta ei ollut yhtään mitään iloa, päinvastoin. Tuntui kuin perheeseen olisi kuulunut äreä kirkkoherra.

”Minä en halua hyvää sulhasta”, napautin. ”Haluan kokea suuren rakkauden.”

Inkeri tuhahti. ”Tuota minä juuri tarkoitan. Olet lapsellinen, haluat elää sadussa.”

”Kai sinäkin Kaarloa rakastat?” Karoliina sovitteli.

”Totta kai, mutta se ei ole minulle mikään hurmostila. Tiedän, että voin ruveta turvallisin mielin äidiksi ja hän pitää perheestä huolen.”

Oli minun vuoroni tuhahtaa. Kuulosti suunnattoman puisevalta! Minä halusin huumaa ja intohimoa, seikkailua ja romantiikkaa. Halusin elää! Halusin että minusta tulisi jotain suurta. Tai jos ei suurta, niin jotain ainakin. Vähintään halusin päästä pilvenpiirtäjän kattotasanteelle.

”Minä olen vain huolissani sinusta”, Inkeri sanoi tyynesti. ”Muutaman vuoden päästä olet jo niin vanha, ettei kukaan ota sinua.”

Olin vähällä huutaa, että hän oli patavanhoillinen, mutta samassa talon toiselta puolelta kuului kovaääninen autontorven tööttäys. Jätimme Karoliinan kanssa kynät ja piirustuslehtiöt ja juoksimme innoissamme portaat alas ruohikolle ja nurkan nenitse etupihalle katsomaan, mitä oli meneillään.

Etupihalla seisoi pitkä Daimler, joka kimalteli auringossa. Fredrikin auto, jaahas. Olin vähällä paeta paikalta, mutta Fredrik oli juuri astumassa autosta ulos ja tietenkin hän huomasi minut.

”Päivää neidit”, hän sanoi. Äiti tuli portaita alas ja meni tervehtimään häntä.

”Onpa mukava nähdä”, äiti sanoi ja tarttui Fredrikin käsiin. ”Aksel on uimassa, tulee varmasti pian. Ehkä Fredrik haluaisi myös pestä pois maantien pölyn?”

”Hyvä ajatus”, Fredrik sanoi ja avasi takaoven kaivaakseen uimakapineet esiin. ”Tehän asutte satulinnassa.”

”Onhan tämä melkoinen”, äiti sanoi. ”Fredrik voi valita, millaisessa huoneessa haluaa asua, tilaa piisaa.”

Erkki lähti näyttämään Fredrikille tietä rantaan. Äiti katseli heidän peräänsä. ”Hän on sulavakäytöksinen nuori mies”, äiti sanoi. ”Minusta aina tuntuu, että sellaisista ihmisistä on vaikea saada otetta, mutta ehkä me tutustumme paremmin nyt kun hän on vieraanamme.”

Huvilan ruokasaliin oli onneksi jätetty pitkä ruokapöytä, se kannettiin kuistille päivällistä varten. Anni-piika levitti pöydälle kaksi kirjottua liinaa, jotka äiti oli löytänyt yläkerrasta. Siellä oli junavaunun kokoinen mustaksi lakattu senkki täynnä liinavaatteita.

Viljo saapui äitinsä kanssa, Matilda ihaili pytinkiä. ”Tämähän on oikea tshehovilainen pitsihuvila”, hän ihaili. ”Näin isot huoneetkin. On se sääli, että moni huvila on jo lahona.”

Äiti otti häntä käsikynkästä ja lähti esittelemään alakertaa. Me jäimme Viljon kanssa seisomaan tampuuriin kuin koululaiset, jotka kiusaantuivat toistensa seurassa.

”Onko täysihoitolanne kodikas?” kysyin samaan aikaan kun Viljo kysyi: ”Saisinko pyytää Elleniä joskus kävelylle?” Sitten Viljo sanoi, että majapaikka oli oikein mukava ja minä sanoin samaan aikaan, että meillä oli polkupyörät mukana.

Viljo riemastui. ”Haluaisin käydä Rajajoella. Haluaisin nähdä kohdan, josta Neuvostoliitto alkaa.”

”Minäkin haluaisin nähdä sen”, sanoin.

Erkki tuli ulkoa ja huusi jo puolivälissä portaita: ”Viljo! Toitko sinä minulle postimerkkejä?”

”Sus, Erkki”, nuhtelin. ”Et saa kerjätä tuolla tavalla.”

Viljo hymyili ja alkoi kaivella taskujaan. ”Äitini sai kirjeen lähetyssaarnaajilta Jaappanista.” Hän ojensi Erkille paperinpalan.

”Kiitos!” Erkki huudahti. ”Menen heti liottamaan sen.” Hän juoksi köökkiin.

Anni tuli sanomaan, että ruoka oli valmis. Kaikki hakeutuivat kuistille, äiti osoitteli istumapaikkoja, tuoleja kolisteltiin ja lautasliinoja auottiin. Pihapuussa lauloi mustarastas, taivas oli sininen ja leppeä tuuli pyyhki pitkäksi kasvanutta ruohoa. Äiti selitti vieraille, että hän oli halunnut emännöitsijän, joka osasi laittaa karjalaisia ja joitain venäläisiäkin ruokia ja Eine todella osasi.

”En varmaan mahdu raitiovaunun ovesta sisään, kun palataan Helsinkiin”, äiti voivotteli.

”Rouva on niin niin sorja, että sitä vaaraa tuskin on”, Fredrik sanoi.

Äiti hymyili armollisesti ja kertoi pelanneensa tennistä melkein joka päivä, Terijoella oli hyvät kentät ja Merikylpylästä oli löytynyt samalla tasolla olevia pelitovereita. Sitten keskusteltiin siitä, miten hyvää liikuntaa tennis oli ja lisäksi hauskaa, siinä ei ehtinyt pitkästyä kuten vaikkapa krokettia pelatessa.

Isä kyseli Viljon opiskelusta. Viljo kertoi aiheesta innostuneesti. Hän oli osallistunut hammaslääketiedettä käsittelevään keskustelutilaisuuteen. Siellä erään vilkkaan kirkonkylän hammaslääkäri oli kertonut, että ennen juhannusta oli kova kiire, kun morsiamet tulivat laitattamaan itselleen tekohampaat.

”Voi kauhea”, äiti nauroi.

”Terveyden edistäminen on tässä maassa loputon työmaa”, isä sanoi.

”Siksi pitäisi saada sairasvakuutuslaki voimaan”, Viljo sanoi ja isä oli samaa mieltä.

Fredrik puuttui keskusteluun: ”Jospa elävien kuvien villitys auttaisi. Kaikki nykyajan nuoret naiset ihailevat filmitähtiä ja näillä on kaikilla täydellinen purukalusto.”

Karoliina pyrskähti. ”Kaikki nuoret naiset? Hyvä herra, ettehän te tunne kaikkia nuoria naisia! Ja oletteko kysyneet kyllin monilta? Minä en ainakaan ihaile filminäyttelijöitä. Terveet hampaat kyllä haluan pitää.”

Keskustelu polveili kesäillassa, puutarhan tuoksut väkevöityivät kun kaste tiivistyi lehdille. Äiti oli oikeassa, ruoka oli todella hyvää. Matilda kertoili täysihoitolasta, jota piti saksalainen leskirouva. Todellinen persoona, Matilda sanoi. Täysihoitolassa kokoonnuttiin yhdessä aterioille, oli virkistävää kohdata aivan erilaisia ihmisiä kuin Helsingissä. Hän imitoi kesävieraita niin taitavasti, että kaikki nauroivat vedet silmissä.

Putingin jälkeen Fredrik sanoi, että hänellä oli tuomisia ja nosti esiin konjakkipullon. Isä oli mielissään, juoma oli laatutavaraa. Seurasi pakollinen keskustelu kieltolain järjettömyydestä (lähipiiriini ei kuulunut raittiusseuralaisia). Laivojen kompasseihin ei kuulemma riittänyt nykyään spriitä, kun kaikki kaadettiin kurkuista alas. Pöytäseurueessa puisteltiin päitä ja naureskeltiin. Isä tarjoili miehille konjakkia kahvin kanssa, pikkumies Erkki vapautettiin ja hän syöksyi huoneeseensa.

Äiti pyysi Matildan kanssaan kävelylle puutarhaan. Heillä oli vaaleat kesäpuvut, äidillä saali harteillaan ja Matildalla röijy, sillä illan viileys hiipi puiden alta pihaan. Inkeri virkkasi lakanapitsiä kuistin keinutuolissa. Isä ja Fredrik sytyttelivät sikareitaan, sinervä savu kiemursi kesäiltaan. Istuuduin kuistin nurkassa olevaan pajutuoliin, Karolina istahti toiseen ja Viljo tuli luoksemme, hän nojasi kuistin kaiteeseen ja katse harhaili seinillä.

”Nämä huvilat ovat ihmeellisiä”, hän sanoi ja Karoliina täydensi: ”Suoraan sadusta.” Yhtäkkiä hän muisti: ”Hei, Anni löysi keittiön komerosta avaimia! Me emme ole vielä löytäneet ullakon avainta, mennäänkö kokeilemaan?”

Otin Viljoa kädestä ja vedin mukaan, mehän olimme nyt ystäviä. ”Tarvitsemme henkivartijan siltä varalta, että siellä on kummitus”, sanoin.

”Niin juuri”, Karoliina sanoi. ”Työnnämme Viljon kummituksen kitaan ja pakenemme paikalta!”

Karoliina hävisi keittiöön ja palasi mukanaan ruusukuvioinen kahvilaatikko. Kiipesimme portaat yläkertaan ja Karoliina meni yläkerran hallissa pienelle ovelle. Hän avasi kahvilaatikon, joka oli täynnä ruosteisia avaimia. Hän sanoi hakevansa huoneestaan kynttilän ja me jäimme Viljon kanssa kokeilemaan avaimia. Karoliina palasi juoksujalkaa, hylättyjen avainten läjä kasvoi.

”Minä en kestä jos mikään niistä ei käy”, hän sanoi. ”Kun me tultiin tänne, alhaalla ei ollut paljon mitään, kaikki mahdollinen on myyty.”

Viljo käänteli avainta ja sanoi: ”Ei se ollut tämäkään”, mutta yhtäkkiä ovi ponnahti auki. Sen takana oli kapeat puuportaat, jotka katosivat pimeään.

”Ritari menee ensimmäisenä”, Karoliina sanoi ja työnsi Viljoa selästä. ”Toivotaan ettei kummitus ole kovin nälkäinen.”

Ylhäällä oli pitkulainen tila, johon tuli vain vähän illan kajoa päätyjen pyöryläikkunoista. Karoliina sytytti kynttilän. Näytti, että siellä oli vain ankeaa rojua: flokkipatjoja, lastuilla täytettyjä tyynyjä, puurimoja, tuolinjalkoja. Karoliina meni rohkeasti kohti katonlappeen alla muhivaa pimeää kuin Florence Nightingale Krimin sotasairaalassa konsanaan. ”Täällä kiiltää jotain”, hän sanoi. ”Luulen, että se on käyrätorvi.”

Aloin ulista pettymyksestä. Mitä me käyrätorvella tekisimme, perustaisimme torvisoittokunnan? Mutta sitten Karoliina sanoi olkansa yli: ”Se onkin gramofonin torvi.”

Taputin käsiäni yhteen. ”Siellä on pakko olla gramofoni, jos kerran on torvi! Eivät ne olisi voineet myydä soittopeliä ilman torvea.”

”On täällä, mutta tämä on tosi painava”, Karoliina mumisi jossain syvällä katonlappeen alla. Viljo meni auttamaan häntä. Soittimen laatikko oli aivan pölyssä. Hain kynttilän myös minulle ja Viljolle, Erkki kuuli kolistelun ja tuli ihmettelemään, mitä oli meneillään. Löysimme laatikollisen neuloja ja vaneriaskin, jossa oli äänilevyjä. Veimme kaiken yläkerran halliin, Erkki kantoi messinkistä torvea.

Kukaan meistä ei tiennyt, miten gramofonia käytettiin.

”Menen kysymään Fredrikiltä”, Karoliina päätti. ”Sellainen salonkileijona tietää varmasti.”

Minua harmitti, olisin halunnut säilyttää etäisyyden miekkoseen, vaikka vaikeaahan siitä tulisi, kun hän kerran asui meillä.

Erkki tutki apparaattia. Hän oli innostunut äänilaitteista luettuaan kirjan Italialaispoika, langattoman keksijä. Me nostelimme Viljon kanssa levyjä laatikosta. Siellä oli jokin Aidan aaria ja Carusoa, mutta myös levyjä, jotka vaikuttivat tanssittavilta, kuten The Seaside Sultan. Osa levyistä oli venäjäksi, olimme kyllä opiskelleet pakolla venäjää koulussa, mutta eihän siitä paljoa jäänyt mieleen, koska motivaatio oli pakkasen puolella.

Fredrik tuli huoneeseen ja ehdotti, että tanssisalonki perustettaisiin alakerran saliin. Kannoimme siis tavarat sinne. Erkki lähetettiin hakemaan Annilta riepu, mutta Anni halusi itse siistiä vekottimen, eihän pölyjen pyyhkiminen ollut herrasväen tehtävä. Arvelin, että tosiasiassa Anni halusi nähdä gramofonin. Hän puhdisti osat huolellisesti päivitellen, miten saastaisessa kunnossa se oli. Sitten Fredrik kiinnitti äänitorven, vaihtoi neulan ja asetti Merenrannan sulttaanin kojeeseen. Hän veti koneen kahvasta ja sanoi, että sitä varten pitäisi hankkia ompelukoneöljyä. Kun levy lähti kieppumaan, hän asetti neulan uraan ja musiikki täytti salin.

”Vanha se on, mutta soi”, Fredrik sanoi. Yhtäkkiä hän tempaisi minua vyötäisistä ja lähti tanssittamaan. Isä ja Inkerikin olivat tulleet musiikin houkuttamina sisään ja kaikki taputtivat. Viljo pyysi luvan Karoliinalta ja Inkeri sai tanssiparikseen isäukon. Kun äiti ja Matilda tulivat kävelyltään, sali oli muuttunut tanssipaikaksi.

Fredrikin käsivarsi oli luja vyötäisilläni, hän vei minua kuin tuuli. Haistoin tutun tuoksun, mausteisen sitruunan ja puhtaan puuvillan. Hän katsoi minua suoraan silmiin. ”Miksi olet vältellyt minua?” hän kysyi.

”Riittäähän sinulla seuraa”, sanoin ja hymyilin kireästi. Hän hymyili.

”Onko pikkuneiti mustankipeä?”

Minua sapetti. Olipa hän omahyväinen! Sitten hän toi huulensa lähelle korvaani: ”Oletko huomannut, että tuo heinäseiväs on rakastunut sinuun?”

Hän tarkoitti Viljoa. Minulle tuli paha olo, Fredrikin sävy oli pilkallinen. Enhän minä halunnut, että kukaan saisi vuokseni sydänsuruja! En ollut julma jääkuningatar, joka leikkii miehillä kuin kissa hiirillä. Sitä paitsi Viljo oli totisuudessaan rehti. Vilkaisin Fredrikin silmiä, hän katseli pääni yli ulos ikkunasta. Entäpä jos hän oli mustankipeä?

”Miks sinä tulit tänne?” kysyin.

Hän virnuili. ”Luuletko, että tulin sinun perässäsi? Tulin, koska aion ehdottaa isällesi liiketoimia.”

Karahdin punaiseksi. Onneksi levy loppui. Sanoin: ”Sinun pitäisi opettaa Erkille, miten neula vaihdetaan. Hän rakastaa tuollaisia vekottimia.”

Kun Fredrik meni Erkin luo, karkasin ovesta ulos. Ha! Menin kuistin keinutuoliin ja annoin sille vauhtia. Pian Viljo tuli ulos. Puutarhassa lauloi lintu, ehkä jokin kerttu.

”Kaunista linnunlaulua”, sanoin.

”Kun lintu laulaa heinäkuussa, se on koiras, joka on jäänyt ilman puolisoa”, Viljo sanoi. ”Se yrittää vielä, löytyisikö kuitenkin joku.”

Luritus alkoi heti tuntua surulliselta. Yksinäinen lintu parka! Muut hautoivat pesissä munia tai ruokkivat poikasia, tämä lauloi yksin yössä.

”Tanssitaanko?” kysyin. Musiikki kuului ulos saakka. Viljo näytti hämmentyneeltä, mutta tuli sitten luokseni.

”Olen vähän kömpelö”, hän pahoitteli ja sanoin: ”Ei haittaa yhtään.”

Tanssimme hidasta valssia. Sanoin, että minua vähän pelotti Rajajoki. Entä jos joutuisin jotenkin Neuvostoliiton puolelle, eivätkä enää päästäisi pois! Jos vaikka tuulenpuuska lennättäisi minut sinne.

”Pidän sinusta kiinni”, Viljo lupasi. Ei kai tuo jäykkä poikaparka hakkaillut minua, omaan totiseen tyyliinsä? Olin vähällä jatkaa vitsikkäällä repliikillä, mutta Viljon katse oli yhtäkkiä niin lempeä, että nielin nokkeluuteni. Ensimmäistä kertaa ymmärsin äitiä ja Inkeriä. Tiesin, että Viljo olisi rehellinen kaikessa mitä teki, häneen voisi luottaa, hänellä oli vanhanajan moraali. Sitten muistin Inkerin sanat Kaarlosta: että Kaarlosta tulisi hyvä puoliso, koska hän pitäisi perheestään huolen. Jokin kerttu luritteli puutarhassa. Minä halusin enemmän, halusin kokea suurta rakkautta kuten Anna Karenina konsanaan.

Viljo aikoi sanoa jotain, mutta samassa takaani kuului: ”Nyt minä varastan Ellenin itselleni!”

Se oli Fredrik, kukapa muukaan. ”Laatikossa oli tango”, hän sanoi. ”Haluan tanssia sen sinun kanssasi, Viljo suo varmasti anteeksi?”

Mitä muutakaan Viljo olisi voinut? Hän jäi yksinään kuistille, kun Fredrik kiidätti minut saliin. Erkki asetteli neulaa, hän oli oppinut jo taitavaksi gramofonin kanssa. Tangon sävelet kajahtivat torvesta.

”Tiesitkö, että keisari Wilhelm piti tangoa niin julkeana tanssina, että kielsi sen tanssimisen univormu päällä?” Fredrik kysyi ja katsoi minua silmiin.

En ollut tanssinut tangoa vähään aikaan, mutta ruumis muisti liikkeet ja Fredrikin liikkeet veivät mukanaan. Hänen kaltaiselleen naistennaurattajalle kaikki oli tietysti leikkiä ja pilaa. Minua suretti ajatella Viljoa. Miksi olin antanut Fredrikin napata itseni tuosta vain? Mikä hän oikein luuli olevansa? Juuri kun mietin veruketta, jolla pääsisin hänestä eroon, hän kysyi:

”Vieläkö ajotunnit kiinnostavat?”

Hän todella tiesi, miten vedota tytön tunteisiin.

Ellenin perhe elää ihanaa rantaelämää Terijoen kesäparatiisissa. Fredrik opettaa Elleniä ajamaan autoa ja vie tämän katsomaan nähtävyyttä nimeltä Rakkauden hauta. Onko paikan nimi enne?

1925 Terijoki

Aurinko paistoi ruokailuhuoneeseen korkeista ruutuikkunoista. Pöydällä oli pitsiliina ja kaunis kahviserviisi. Keskellä oli iso kimppu ketokukkia messinkipytyssä. Parkettilattia oli lämmin paljaiden varpaideni alla. Olin nukkunut myöhään, muut olivat kai jo syöneet. Keitetyt kananmunat ja leipäviipaleet oli peitetty pikkuliinoilla, kahvi odotti lämpimänä myssyn alla. Aloin voidella leipääni.

Fredrik tuli huoneeseen. ”Huomenta, Ellen-neiti”, hän sanoi. Suupielissä väreili.

”Huomenta, teidän ylhäisyytenne”, vastasin. ”Olemmeko me ainoat unikeot?”

”Pois se minusta”, Fredrik sanoi ja istuutui minua vastapäätä. ”Suoritin rannassa aamuvoimisteluni ja kävin uimassa.”

Jaahas. Aamuvirkku ihminen oli kunnon kansalainen, olisi pärjännyt sekä aamulypsyssä että armeijan sulkeisissa. Fredrik puhkui tarmoa, kaatoi itselleen kahvia ja otti kananmunan.

”Jos olet aamupäivällä vapaa, voisimme pitää ajotunnin”, hän sanoi.

Riemastuin, vaikka hänen tarmonsa olikin hieman ärsyttävää. ”Olet siis ehtinyt nostaa henkivakuutuksesi summaa?” sanoin.

”Kyllä, ja kerroin äidilleni, mistä rahat voi nostaa.”

Daimler odotti upeana ja kiiltävänä pihassa, kun astuin ovesta. Fredrik tupakoi, mutta sammutti savukkeensa nähdessään minut.

”Ajetaan keskuskylän ulkopuolelle”, hän sanoi startatessaan moottorin.

Auto hyrähti liikkeelle, nojasin taaksepäin etuistuimella ja jännitys nipisteli vatsaa. Olikohan ajaminen kovin vaikeaa? Fredrikiltä se ainakin sujui kuin itsestään.

”Oletko ajanut kauan?” kysyin.

”Joitakin vuosia. Ensin minulla oli Ford, mutta nehän ovat pahvilaatikoita. Tämä peli on sentään toista maata.”

Tienpientareilla kukki mäkitervakko ja harakankello, vilja oli kasvanut korkeuteensa ja koivujen lehdet näyttivät auringonpaisteessa valkokullalta. Kun suuntasimme pois Terijoelta, öljysora muuttui hiekkatieksi ja jälkeemme jäi pölypilvi kuin pilalehden kuvissa, puuttuivat vain huivipäiset mummot, jotka pakenevat kauhusta kirkuen peltoon. Ajaessaan Fredrik luennoi autojen ihanuudesta, jokaisella kansalaisella olisi pitänyt olla auto, sillä pääsi niin vaivattomasti retkeilemään ja virkistymään. Eikä takamuskaan tullut kipeäksi kuten kärreillä matkatessa. Hän vilkaisi minuun.

”Hienon neidin seurassa ei varmaan sovi puhua takamuksesta”, hän sanoi ja läiskäytin häntä sormikkaillani.

Tulimme pitkälle metsäiselle suoralle. Fredrik pysäytti kaaran tienpieleen ja käski minun siirtyä ohjauspyörän taakse. Hän näytti, miten startattiin. Painoin rohkeasti poljinta, ja auto syöksähti eteenpäin kuin päätön kana. Säikähdin sen hyppäystä ja kiljahdin niin, että Fredrik joutui vääntämään bensiinin pois. Silmänräpäyksessä auto oli eloton.

”Pidät vaan pään kylmänä”, hän neuvoi. ”Tunnin päästä se jo tottelee sinua kuin hyvin koulutettu metsästyskoira.”

Toisella kerralla onnistuin paremmin, vaihdoin välitystä ohjeiden mukaan ja hillitsin hermoni. Fredrik neuvoi näyttämään käsimerkeillä, jos aioin hiljentää vauhtia tai kääntyä. Auto hurisi kuuliaisesti. Otti aikansa tottua siihen, että polkimia oli enemmän kuin jalkoja, ja ohjauslaitteen, kahden viisarin sekä kammen kanssa sai olla tarkkana. Polkupyörällä ajellessa jäi kieltämättä enemmän aikaa katsella maisemia, mutta autolla ajaminen oli monin verroin hauskempaa. Sain harjoitella kääntämistä. Sitten köröttelimme takaisin päin, minä kuskina, kunnes Fredrik sanoi, että piti vaihtaa, koska minulla ei ollut vielä lupakirjaa.

Siirryin pois ohjauspyörän takaa ja mieleni teki pomppia. ”Ajaminen on hauskaa!” sanoin.

”Voimme käydä ajelulla päivittäin niin kauan kuin olen täällä”, Fredrik sanoi. ”Voit sitten Helsingissä suorittaa lupakirjan.”

Ajattelin kauhuissani Aleksanterinkadun vilinää. Oli eri asia ajella maalaisteillä. Fredrik tuntui lukevan ajatukseni ja sanoi: ”Voin opettaa sinua Helsingissäkin, vaikka en ehkä ihan Heikinkadulla.” Hän katsahti minuun ja hymyili. ”En ole aiemmin tavannut tyttöä, joka haluaa oppia itse ajamaan.”

Vilkuilin häntä. Olin ollut epäreilu, hänhän oli oikeastaan aika kiltti. Auto oli tosi hieno ja hän oli antanut minun ajaa sillä, vaikka olisin voinut syöksyä ojaan ja romuttaa koko upeuden.

”Me olemme menossa Karoliinan kanssa Merikylpylän hiekkarannalle”, sanoin. ”Voit tulla mukaan, jos haluat. Siellä on liukumäki suoraan mereen.”

”Se olisi mukavaa”, Fredrik sanoi. Hänen äänensä oli lempeä. ”Viihdyn sinun perheesi parissa.” Hän oli hetken vaiti. ”Jos vain siskoasi ei haittaa, että tällainen vanha gubbe tulee mukaan.”

”Äh, älä ole hassu!” sanoin. ”Et sinä ole vanha! Hän tykkää varmasti.” Pidin tauon. ”Ainakin jos olet meidän palvelijamme ja haet meille Merikylpylästä kahvia!”

Tähän Fredrik armeliaasti suostui.

Hiekka oli kuumaa, meri kohisi, ilmassa leijaili mäntyjen ja tervaleppien tuoksu. Ranta oli täynnä ihmisiä, joillain oli gramofoni mukanaan, toisilla eväskori, jotkut heittivät rengasta ja joku soitteli kitaraa. Lapset kiljahtelivat ilosta, aikuiset nauroivat. Pidemmällä näkyi soutuvene, soutavalla miehellä oli kyydissä parasolia pitelevä nainen. Rannalla monilla naisilla oli japanilaiset paperiset päivänvarjot, katselin niitä kateellisena. Tyylikkäillä naisilla lähellä meitä oli ihanat rantapyjamat, miksen ollut pyytänyt Karoliinaa ompelemaan sellaista? Minulla oli vain arkinen rantatakki. Uimapukuni oli pumpulitrikoota, olkapäillä oli napit ja sivusaumassa painonapit. Karoliinalla oli kukallisesta pumpulikankaasta itse ommeltu uimapuku, johon kuului pieni hame ja pusero.

Levitimme niinimatot hiekalle. Kauempaa kantautui shimmyn säveliä. Katselin, miten ihmiset laskivat liukumäkeä veteen, se ei ollut mikään pikkulasten liukumäki. Otin kopasta uimalakkini ja asettelin sen päähäni. En halunnut meriveden pilaavan hiuksiani. Fredrik jäi ritarillisesti vahtimaan omaisuuttamme, kun kiisimme Karoliinan kanssa hietikon poikki kohti liukumäkeä. Ahtauduimme sylikkäin samalle kookosmatolle aivan kuin lapsuuden kelkkamäessä, tämä vain oli paljon hauskempaa, ensin huima vauhti ja sitten loiskahdus veteen.

Palasimme Fredrikin luo likomärkinä ja Karoliina huudahti: ”Nyt on Fredrikin vuoro”. Hän vilkaisi minua. ”Ukkoparkaa ei voi laittaa yksin tuonne, liukumäki on pelottava. Ellen lähtee mukaan.”

Kiipesimme torniin yhdessä. Panin merkille, että naiset vilkuilivat Fredrikiä, eikä ihme, olihan hänellä urheilijan vartalo ja hän oli päivettynyt kauniisti. Hän olisi hyvin voinut ryhtyä merenrannan sulttaaniksi ja perustaa oman haaremin.

Fredrik halusi, että asettuisin hänen kanssaan samalle matolle. ”En varmasti!” sanoin.

”Isäsi ei pidä siitä, jos sinulle sattuu jotain minun seurassani!”

Jono takanamme alkoi käydä kärsimättömäksi. Kipusin Fredrikin taakse ja kiedoin käsivarteni hänen ylävartalonsa ympärille. Ainakaan hän ei pääsisi halailemaan minua!

Kun palasimme rantaan, Karoliina oli löytänyt uusia ystäviä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, jotka olivat leiriytyneet viereemme. Hän esitteli heidät, Saima ja Tyyne, Osmo ja Paavo. He lomailivat Tyynen perheen huvilassa, joka oli kauempana mäessä, heillä ei ollut omaa rantaa. He olivat kaikki opiskelijoita, kertoivat pänttäävänsä kesälläkin ja Tyyne teki lisäksi asiakirjakäännöksiä, mutta välillä täytyi pitää hauskaa. Olimmeko me käyneet Seurahuoneella tansseissa? Oliko orkesteri hyvä?

Fredrik sanoi lähtevänsä hakemaan luvattua kahvia, minä menin mukaan. Hän keräsi taas katseita naispopulaatiolta.

”Saisit seuraa sormia napsauttamalla”, sanoin.

”Harmi kyllä, minulla on aika korkeat kriteerit”, hän sanoi. Tunsin kutistuvani. Olin varmaankin liian tavallinen hänen seuraansa, hänhän oli tottunut sellaisiin valovoimaisiin kaunottariin kuin Kananainen. Minussa ei ollut sulokkuutta, tukkakin oli maantienvärinen ja silmät hailakat. Mietin jotain nasevaa sanottavaa, jotain mikä palauttaisi hänet maan pinnalle, kun hän yllätti minut:

”Sinun seurassasi on hauska olla, Ellen. Olet mutkaton.”

Hän lausui nimeni niin lempeästi, että karahdin punaiseksi. Voi itku, en todellakaan ollut mikään demi monde -nainen!

Kylpylän terassilla istui väkeä, osa rantatakeissa ja kimonoissa. Tämä oli todellinen sunnuntaimaailma, jossa normaalit säännöt eivät päteneet. Puolipukeiset ihmiset seurustelivat luontevasti keskenään. Joku vanha tantti purjehti lepattavassa kimonossaan Fredrikin luo ja kujersi: ”Poika kulta, sinäkin täällä, miten hauskaa.”

Fredrik esitteli minut Synnöve-tädille ja tämä sanoi minulle: ”Minä olen tuntenut tämän pojan siitä saakka, kun hän oli kahden. Hän söi liikaa kesäherneitä ja oksensi minun silkkipuvulleni, muistatko sinä Freddy?”

Fredrik hankkiutui nopeasti tantista eroon, nyt oli hänen vuoronsa näyttää kiusaantuneelta. Minun teki mieli sanoa, että kaikki olivat antaneet pienenä ylen jonkun tantin päälle, mutta en halunnut päästää poikaa pälkähästä.

Helteiset päivät seurasivat toisiaan, ja elämä Helsingissä tuntui kaukaiselta. Viljo kävi meillä usein, sillä äitimme olivat ystävystyneet. Pyöräilimme yhdessä katsomaan Rajajoen punavalkoista asemaa. Sain kylmiä väreitä ajatellessani, että siitä alkoi bolshevikkivaltakunta. Viljo esitelmöi Rajajoen rauhanneuvotteluista ja Tarton sopimuksesta. Maailma oli kummallinen paikka. Anni oli kertonut minulle, että hänen kotitalonsa naapurissa asui venäläinen ruhtinas, joka työskenteli nykyään sorakuskina. Ajattelin äidin ostamaa kattokruunua, mitähän sekin oli nähnyt.

Tein Viljon kanssa muitakin polkupyöräretkiä. Huomasin, että hän oli kyllä totinen torvensoittaja, mutta hyvä ystävä. Hän oli aina valmis kuuntelemaan ja tarjosi minulle hyviä neuvoja. Alkukesästä olin joutunut pahaan riitaan Eevan kanssa, hänen mielestään olin itsekäs, kun en halunnut äidiksi, sillä kaikkien naisten pitäisi synnyttää lisää kansalaisia nuorelle valtiolle. Se oli minusta niin hölmöä, että olin nauranut röhönaurua ja Eeva oli loukkaantunut. Ei ystävien kanssa tarvinnut olla samaa mieltä, sanoi Viljo, mutta heidät piti hyväksyä. Hän ehdotti, että kirjoittaisin ystävättärelleni kirjeen ja Viljo lukisi sen ennen postittamista, sillä minä olin usein sangen suorapuheinen.

Karoliinan kanssa kävin pelaamassa tennistä uusia ystäviämme Saimaa ja Tyyneä vastaan. Runsaasta liikunnosta oli se hyvä puoli, että saatoin ottaa ilon irti Einen ruuista. Äiti oli tyytyväinen, kun olimme Karoliinan kanssa päivettyneitä, kuljimme avojaloin ja jätimme ihojauheet lipaston laatikkoon. Suuria kananmunia, tuoretta voita ja uusia perunoita piisasi. Kalastajat kävivät suoraan keittiön ovella myymässä vastapyydettyä saalistaan, ja Terijoen monista kasvitarhoista saatiin vihanneksia. Aurinko paistoi, meri kohisi, ilma oli täynnä vahvistavaa mäntyöljyä.

Jatkoimme Fredrikin kanssa ajotunteja. Fredrik oli kärsivällinen opettaja, sain vielä välillä auton pomppimaan, mutta hän ei koskaan suuttunut tai menettänyt hermojaan. Ajeluilla me juttelimme. Kerroin hänelle, että kadehdin hänen matkojaan ja uneksin, että pääsisin Amerikkaan.

”Sitten sinun pitää päättää, että pääset sinne joskus”, Fredrik sanoi.

Kerroin, että vanhempieni mielestä minun pitäisi ryhtyä perheenäidiksi, eikä uneksia siitä, että pääsisin näkemään maailmaa ja saisin oman työuran.

”Sinulla on vain yksi elämä”, Fredrik sanoi. ”Minullakin oli paineita, olisi pitänyt lukea lääkäriksi, koska isä ja isoisä olivat lääkäreitä ja isoisänisä välskäri. Tiesin, ettei se ole minua varten, minulla on kammo haavoja ja verta kohtaan.”

Naiset pystyivät samaan mihin miehet, Fredrik sanoi. Saksassa oli naisia veturinkuljettajina ja lentäjinä. Sodassa oli kuollut niin paljon miehiä, että naiset olivat saaneet uudenlaisia tilaisuuksia ja se oli oikein. Nyt ei eletty 1800-lukua.

”Arvostan itsenäisiä naisia”, Fredrik sanoi. ”Ja karsastan kaunottaria, he kuvittelevat, että saavat ulkonäkönsä takia kaiken tarjottimella. Jonkun pitää elättää heidät ja tarjota elintaso, jota he vaativat. Vain siksi, että he sattuvat olemaan kauniita.”

Yllätyin hänen ajatuksistaan ja minua hävetti, että olin pitänyt häntä itserakkaana keikarina.

”Naisilla on sitä paitsi usein kykyjä liike-elämään”, hän sanoi. ”Sen näkee, kun joku leskirouva ottaa jatkaakseen miehensä liiketoimet. Usein leski menestyy paremmin kuin miehensä.”

Hän katsoi minuun ja hymyili. ”Salaa uskon, että jonain päivänä naiset vielä pyörittävät tätä maata”.

Olin alkanut pitää hänestä.

Eräänä aamuna Fredrik ehdotti, että menisimme katsomaan Rakkauden hautaa.

”Mikä se on?” kysyin. ”Kuulostaa englantilaisten runoilijoiden hullutukselta.”

Olimme aamiaispöydässä, äiti, Inkeri ja Kaarlo seuranamme. Isä tallusteli pihassa ja voimisteli.

”Se on tunnettu nähtävyys täällä päin”, äiti sanoi. ”Vammelsuussa.”

Inkeri huudahti: ”Se on romanttinen paikka! Venäläinen aatelismies rakennutti sen vaimonsa muistolle. Hän palvoi vaimoaan, mutta vaimo kuoli nuorena sairauteen.”

En ollut varma, kuulostiko paikka romanttiselta vaiko aavemaiselta, mutta saisin matkalla ajoharjoitusta, joten suostuin suunnitelmaan. Lähdimme matkaan heti aamiaisen jälkeen. En enää jännittänyt Daimleria, varsinkin kun maaseututeillä tuli harvoin kukaan vastaan.

”Haluaisin osallistua kilpa-ajoihin”, sanoin.

Fredrik nauroi. ”Ne saattavat ajaa yli 150 kilometriä tunnissa.”

Vilkaisin nopeusmittaria. Ajoimme vajaata kolmeakymppiä. En osannut edes kuvitella, miltä sellainen vauhti tuntuisi. Mitenhän kovaa juna meni?

Oli jälleen kaunis päivä, ei ihme, että Terijokea sanottiin paratiisiksi. Helle hyväili vainioita, kullerot kukkivat, lehmät kerääntyivät hyvissä ajoin aidan taakse katselemaan, kun me huristimme paikalle. Ne tuijottivat niin kiinteästi, että tuli epämukava olo, oliko minulla nokea nenässä kun piti tapittaa noin tarkkaan? Lehmät jäivät taakse, ilmavirta viilensi päätä ja auto kehräsi alla.

Määränpäässä ei ollut muita, ehkä kaikki olivat tänään rannalla. Fredrik kertoi, että sureva leski, venäläinen valtioneuvos, oli rakennuttanut vaimonsa muistoksi pienen ortodoksikirkon, joka näkyi mäennyppylän päällä. Rinteessä oli kaksi pronssipatsasta, solakka nainen ja nallekarhu. Vaimolla oli ollut rakas nallekarhu, kertoi Fredrik, se oli naiselle niin tärkeä, että sille katettiin oma lautanen ruokapöytään.

Minusta paikka oli omituinen, eikä kovin romanttinen, varsinkin kun Fredrik sanoi, että vaimo oli haudattu sinne. Mitähän se kaikki oli maksanut, mielestäni aatelismies olisi ennemmin voinut lahjoittaa varat lastenkodille tai eläinsuojeluyhdistykselle. Ja mitähän miehelle nykyään kuului? Miehet tuntien hän oli varmasti ottanut uuden vaimon, miehet eivät osanneet olla hetkeäkään yksin.

”Kuulin, että mies asuisi tätä nykyä Pariisissa, kuten moni emigrantti”, Fredrik sanoi.

Tuntui merkilliseltä, että Terijoella oli kaikkialla menneisyys läsnä, kreivit ja ruhtinaat, jotka olivat lomailleet siellä. Heidän puutarhansa olivat villiintyneet, tenniskentät kasvoivat ohdakkeita, suihkulähteet olivat lakanneet solisemasta ja huvimajat hylätty. Suomalaisilla ei ollut rahaa sen kaiken kunnostamiseen, eikä varsinkaan niillä venäläisillä, jotka olivat jääneet Kannakselle asumaan, tai olivat paenneet sinne bolshevikkikapinaa. Minusta tuntui, että havupuiden alta puhalsi viileä tuuli ja pronssinaisen kasvot näyttivät pelottavilta. En olisi halunnut, että minusta olisi jätetty sellainen kopio yksin kivelle istumaan!

Kävelimme havumetsään kirkon taakse. Maata peitti kultainen neulasmatto, taivas oli sininen ja pilvetön. Siellä vallitsi rauha ja hiljaisuus, metsä oli minusta hienompi kuin muistomerkki. Kuului kirkasta linnunlaulua, haavan lehdet värisivät.

”Tällainen paikka saa ajattelemaan”, Fredrik sanoi. ”En ole koskaan kokenut tuollaista rakkautta, aiemmin en olisi osannut edes kuvitella, miltä se tuntuu. Mutta nyt…”

Hän tarttui käteeni ja veti minut likelle. ”…Pääni on pyörällä sinusta, Ellen.”

Hölmistyin. ”Mitä sinä höpiset?” sanoin. ”Sinullahan on kaunotarten lauma perässäsi joka paikassa. Rannassakin naiset tuijottavat perääsi pyörtymäisillään.”

”En välitä muotinukeista”, Fredrik sanoi. ”Sinä olet erilainen kuin kukaan tapaamani tyttö. Sinussa on pippuria, olet hauska. Muut tytöt haluavat huokailla etuistuimella ja nojailla olkapäähäni – sinä olet ainoa, joka haluaa ajaa itse.”

Hänen kasvonsa lähestyivät valmiina suudelmaan kuin elokuvassa, mutta hyppäsin taakse päin. ”Tämä tuli liian äkkiä!” parahdin. ”Luulin, että me olemme tovereita.”

Fredrik näytti surulliselta. ”Tiedän, että vaikutan siltä kuin minulla olisi kaikki hyvin”, hän sanoi. ”Mutta todellisuudessa olen yksinäinen. Haluaisin oman perheen, mutten ole aiemmin tavannut ketään naista, joka jaksaisi kiinnostaa tarpeeksi.” Hän katsoi minua silmiin. ”Sinä olet erilainen.”

Voi ei. Vastasin katseeseen ja sanoin: ”Mutta kun minä en halua sulhasta, en halua perhettä. Haluan jotain enemmän. Haluan nähdä maailmaa!”

”Voisimme matkustaa yhdessä. Aion ehdottaa isällesi liiketoimea, jossa on varma tuotto.”

Hän maalaili tulevaisuutta: voisimme matkustaa yhdessä Amerikkaan, jos lapsia tulisi ne voisi jättää sukulaisten hoiviin. Hän antaisi minun kyllä käydä työssä, hän hommaisi kotiapulaisen ja lastenhoitajan. Hän toteuttaisi kaikki unelmani.

Hän ei ymmärtänyt, koska oli mies. En halunnut, että kenenkään pitäisi antaa minulle lupa. Halusin olla vapaa, halusin toteuttaa unelmani itse ja matkustaa Amerikkaan omilla rahoillani. Sitä paitsi ainahan miehet lupailivat kaikenlaista, mutta lupaukset unohtuivat, kun he saivat haluamansa.

Fredrik katsoi minuun kiinteästi. ”Sinä et rakasta minua, sekö on ongelma?” hän kysyi.

Nyökkäsin.

Kun palasimme huvilalle, Saima ja Tyyne olivat tapaamassa Karoliinaa. He makoilivat puutarhassa vanhojen räsymattojen päällä kannu teetä mukanaan. Heillä oli hellepuvut yllään, Saima letitti Karoliinan tukkaa. Mikä idylli, villiintynyt puutarha tiikerililjoineen ja lehtikuusineen, päivettyneet niskat ja helmeilevä nauru. Fredrik hävisi taloon, minä menin tyttöjen luo ja istuuduin Saiman viereen.

”Täällä on niin romanttista”, Tyyne huokasi ja Saima nojautui puoleeni: ”Oletteko te…?”

Katsoin häntä, hänen nenällään oli teerenpilkkuja. ”Minä ja Fredrik? Me olemme vain tovereita.” Laskin katseeni ja aloin raapia hyttysenpuremaa nilkassani. ”Hän ei ole lainkaan minun tyyppiäni.”

Oloni oli kummallinen. Olinkohan saanut auringonpistoksen? Minulla oli ollut myssy päässä koko ajan, mutta mitä jos aurinko oli mennyt sisään virkatuista silmukoista? Päässäni humisi. Paluumatkalla olimme olleet vaiti, olin aistinut murheen Fredrikistä. Nyt istuin siinä keskellä pitkiä raajoja, haistoin sisareni tutun parfyymin, kuusamaa ja kameliaa, Tyynen olkapäät kesivät, hän kaatoi minulle teetä ja ojensi kupin. Halusin olla nuori tyttö kuten he, mieleeni tuli pitäisikö minun sittenkin alkaa opiskella. Isä oli aikansa painostanut minua yliopistoon, vaikka hän oli monissa asioissa vanha jäärä, hän piti tyttöjen koulutusta tärkeänä kysymyksenä. Ensimmäinen maailmansota oli osoittanut, että mitä tahansa saattoi tapahtua, sivistyskansatkin saattoivat ajautua hirveään sotaan. Ja nyt oli talouslama, tulevaisuudesta ei tiennyt kukaan. En ollut kuunnellut isää, halusin tienaamaan, eikä minua kiinnostanut kuunnella tuomiopäivän puheita, mutta nyt aloin tuntea, että hän oli oikeassa. Kronstadtista kuului tykkien jylinää, moni täällä pelkäsi ja inhosi bolshevikkeja.

”Fredrik on hurmaava”, Saima haaveili. ”Niin kaunis katse.”

”Tuollainen Valentino ei varmasti kiinnostu tavallisista tytöistä”, Tyyne arveli, mutta Karoliina hörähti.

”Hän on ihan tavallinen ukko”, sisareni sanoi. Karoliina ei ollut koskaan piitannut miehistä, hänestä he olivat lapsellisia. ”Ette saa alentaa itseänne jahtaamalla häntä.”

”Minä voisin mieluusti alentaa itseni hänen seurassaan”, Saima sanoi ja he kaikki hihittivät. Kyllästyin kuuntelemaan, kulautin teeni loppuun ja menin taloon.

Aurinko paistoi alakerran saliin, halkeamat parketissa erottuivat selvästi, kosteusläiskät tapeteilla ja katosta irronnut rappaus. Yhtäkkiä romanttinen kauhtuneisuus teki minut alakuloiseksi. Nousin portaat yläkertaan. Taloihin tuli nopeasti hylätty tuntu, kun ihminen poistui paikalta, sammal, jäkälä ja kosteus valtasivat huoneet. Kaikki näytti minusta turhalta. Ihmiset rakensivat ja tapiseerasivat, ja se kaikki katosi silmänräpäyksessä.

Istuuduin vihreäksi maalattuun rottinkituoliin, joka oli tuotu ullakolta kamariini. Rottingin kierteet olivat auenneet monesta kohdin, mutta olin tykästynyt tuoliin. Katsoin ikkunasta alas puutarhaan, nyt tytöt leikkivät hippaa. Karoliina jatkaisi syksyllä opintojaan taideteollisuuskoulussa ja Inkeri menisi naimisiin. Minun pitäisi palata reklaamitoimistoon elokuussa.

En ymmärtänyt, miksi oloni oli yhtäkkiä turta ja onneton. Hitaasti minulle selvisi jotakin. Tunteeni Fredrikiä kohtaan eivät olleet vain toverilliset. En halunnut sitä. Hän oli vääränlainen, kukaan ei saisi sotkea suunnitelmiani, eikä tärvellä vapauttani.

Teeskentelisin, että mitään ei ollut tapahtunut.

Fredrik ei tullut päivälliselle, hän oli kuulemma mennyt tapaamaan tätiään. Minua vaivasi alakulo. Aurinko oli mennyt mustan pilven taakse ja puutarhassa alkoi tuulla, tuuli heilutteli oksia ja riuhtoi kukkia, se veti heinät lakoon ja pudisteli korkeaa petäjää tontin reunassa.

”Täällä saattaa kuulemma olla hurjia ukkosia”, Kaarlo sanoi ja olin tyytyväinen, sillä rakastin myrskyä.

Tuuli huljutti valkoista pöytäliinaa ja tuli hämärää. Söimme eturuuan nopeasti, jälkiruoka tarjoiltiin ruokasalissa. Kattokruunun kristallit helkkyivät ilmavirrassa, Anni kiiruhti sulkemaan ovet ja ikkunat. Huoneet tuntuivat pienemmiltä, äiti pyysi Annia laittamaan prasun salin uuniin. Se oli kaunis metsänvihreä majolikauuni. Erkki ja isä asettuivat jatkamaan palapeliään, minä istuin ikkunapenkillä erkkerissä ja katselin ulos. Yhtäkkiä jyrähti ukkonen kuin kanuunat olisivat tulleet lähemmäs. Erkki juoksi minun viereeni ikkunalle ja laski, miten kaukana ukkonen oli.

”Onkohan täällä ukkosenjohdatin”, äiti sanoi ja katseli ylös salin kattoon kuin olisi voinut selvittää asian sen läpi. ”Venäläiset ovat niin boheemeja, he eivät varmasti ajattele sellaisia asioita.”

Ukkonen kulki huvilan ja puutarhan yli, näkyi välähdys ja sade lankesi painavana verhona. Elävä tuli loi hämyä huoneeseen. Katselin seinällä riippuvaa 1800-luvun valokuvaa, siinä oli suoraselkäinen, vakava nainen, jolla oli valtavat lampaanlapahihat ja kapea vyötärö. Missä hän oli nyt? Oliko hän Pariisissa ja ajatteli huvilaansa, kaipasiko hän tänne koskaan? Vai oliko hän jäänyt vangiksi Leningradiin, vain pienen matkan päähän huvilasta?

Kaarlo meni gramofonin luokse ja laittoi soimaan pianomusiikkia. Melankoliset sävelet sopivat hämärään iltaan.

Sade jatkui aamulla. Kun tulin aamiaispöytään, isää ja Fredrikiä ei näkynyt. Salin pariovet oli suljettu, äiti sanoi, että isällä ja Fredrikillä oli liikeneuvottelu meneillään. Inkeri joi kahvia ja sanoi:

”Minä kuulin, että Raivolassa asuu armenialainen antiikkikauppias, jonka huvila on täpötäynnä upeita tavaroita. Ajaisikohan Fredrik minut sinne?”

Äiti levitti marmeladia sämpylälleen ja sanoi: ”Fredrikin pitää lähteä Helsinkiin.”

Katsoin ikkunasta ulos. Räystäskouru oli ilmeisesti irronnut, tai sitten se oli täynnä lehtiä. Vesi valui hopeisena verhona ikkunan ohi.

Istuin ikkunan ääressä juomassa kolmatta kupillista kahvia, kun isä ja Fredrik tulivat salista tyytyväisen näköisinä. Isä suorastaan säteili.

”Tämä tässä on nuori mies, joka pääsee vielä pitkälle”, isä sanoi. ”Älliä ja tarmoa piisaa.”

”Joisiko Fredrik vielä kahvia?” äiti kysyi, mutta Fredrik sanoi, että hänen täytyi lähteä, hänellä oli Helsingissä tärkeitä tehtäviä.

”Toivottavasti tapaamme taas kaupungissa”, äiti sanoi. ”Aksel ja Ellen tulevat elokuussa, me muut sitten myöhemmin.”

Fredrik vilkaisi minua ja löi sitten kämmenet yhteen kuin seuraintalon näyttämöllä. Niin mielellään kuin hän olisi jäänyt, hänen täytyi nyt mennä. Hän kiitteli vuolaasti vanhempiani. Vein kuppini pöydälle ja menin antamaan kättä. Kiitin ajotunneista.

Sadetta kesti kaksi päivää. Luimme kirjoja, isä ja Erkki saivat palapelin valmiiksi ja alkoivat miettiä, mistä saisivat uuden. Tein kuvitusta kuvalehden jatkokertomukseen, se oli kesätyöni. Uuneissa oli tulet, mutta kosteus tuntui hiipivän huoneisiin. Vaikka huvila oli suuri, se alkoi tuntua ahtaalta. Laitoin isän vahakangastakin päälleni ja lähdin kävelylle. Tallustin raittia sateessa, missään ei näkynyt ihmisiä. Entä jos Fredrik ei haluaisi enää nähdä minua, hän oli lähtenyt niin yllättäen. Yhtäkkiä ajatus, etten enää saisi viettää hänen kanssaan aikaa, tuntui kamalalta. Mikä minua vaivasi? En halunnut rakastua, en halunnut että mikään sitoisi minua, en tiennyt mitä halusin.

Käännyin pienemmälle soratielle, ehkä pääsisin sitä pitkin metsään. Kävelin eteenpäin ja yhtäkkiä näin puiden lomassa suuren huvilan. Se oli erikoinen, siinä ei ollut sokkelia ja portaita, vaan pohjataso oli maanpinnassa kiinni. Ovet roikkuivat avonaisina, pohjakerroksen suuret ikkunaruudut olivat särkyneet.

Menin sisään avoimesta ovesta. En ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. Pohjakerroksen keskellä oli aula, jonka lattia oli värikästä mosaiikkiposliinia. Keskellä lattiaa oli suihkukaivo. Aula oli kahden kerroksen korkuinen, huoneet sijaitsivat molemmin puolin sitä. Yläkerran huoneet oli yhdistetty toisiinsa silloilla, jotka kulkivat aulan poikki. Niissä oli taotut, kiehkuroin koristellut rautakaiteet. Vesikatto korkeuksissa oli sortunut, taivas näkyi läpi ja sade lankesi aulan hienolle lattialle.

Näyssä oli jotakin kestämätöntä. Istuuduin suihkulähteen altaan reunalle ja purskahdin itkuun. Muistin, miten pappi oli sanonut rippikoulussa, että yksittäinen ihminen ei ollut mitään, olimme vain hiekanjyviä rannan sannassa, elämä maan päällä on pelkkä silmänräpäys ja oikea elämä odotti meitä Jumalan valtakunnassa. En suostunut uskomaan siihen! Painoin kasvot kämmeniin. Oli pakko olla jotain enemmän! Ajattelin Inkeriä, joka saisi tenavia ja jäisi kotiin heitä hoitamaan, hän niistäisi neniä, ompelisi nappeja ja parsisi sukkia, kapiolakanat kuluisivat puhki. En halunnut sellaista elämää. Kunpa olisin voinut olla Fredrikin kanssa jotenkin muuten. Olisimme voineet lähteä Madagaskarille tutkimaan jotain kuoriaisia.

Hän oli tehnyt viisaasti lähtiessään. Minun pitäisi vain hillitä tunteeni ja unohtaa hänet, muuten elämäni menisi pilalle. Aloin etsiä nenäliinaa ja sitten kuulin askelia. Jähmetyin pää painuksissa. Ei täällä voinut kukaan olla, ulkona satoi edelleen ja talo oli aivan mätä, kuka tänne eksyisi, paitsi ehkä rosvo tai murhamies. Kohotin katseeni, voisin paeta talon takaosasta.

Keskellä aulan lattiaa seisoi Viljo, joka näytti yhtä hölmistyneeltä kuin minä.

”Mitä sinä täällä teet?” kysyimme yhtä aikaa.

”Minä käyn täällä välillä”, Viljo sanoi. ”Tämä on niin merkillinen talo.”

Olin kiitollinen, ettei hän kysellyt, miksi pillitin siellä yksinäni. Niistin nenäni ja laitoin nenäliinan taskuun. Viljo istuutui vierelleni. Olinko huomannut, että seinillä kulki putkia? Hän oli seurannut niitä ja löytänyt siipirakennuksen, jossa oli asetyleenikaasulaitoksen jäännöksiä. Talossa oli siis ollut kaasuvalaistus, ehkä muitakin kaasulaitteita. Viljo innostui puhuessaan kaasuputkista, se oli minusta hassua ja sai mieleni piristymään. Millainen ihminen rakensi oman kaasulaitoksen, Viljo ihmetteli. Heidän oli täytynyt olla varsin äveriäitä. Olinko käynyt huvilan takana puutarhassa?

Hän vei minut sinne. Puutarha oli villiintynyt, mutta kaikesta näki, että se oli ollut aikoinaan upea. Siellä oli patsaiden ja suihkukaivojen jäännöksiä sekä rapistunut huvimaja.

”Lystimaja”, sanoi Viljo ja minua alkoi naurattaa.

”Kuulostat jonkun isoisältä!” sanoin.

”Ai”, hän sanoi. ”Se onkin tavoitteeni elämässä. Haluan kovasti isoisäksi.”

Vilkaisin häntä. Hän vitsaili! Olin luullut, että hän oli totinen torvensoittaja, mutta hänhän olikin hauska. Tunsin, miten alakuloni väistyi ja samalla aurinko alkoi paistaa, tuhannet, sadattuhannet kristallipisarat kimmelsivät lehdillä ja ruohonkorsilla, se näytti ihmeelliseltä.

Vilkaisin Viljoa. Hän oli oikeastaan aika suloinen.

Ellen on palannut konttoriin. Kuka on salaperäinen kaunotar, jonka kanssa Fredrik autoilee rantakadulla? Iltakävelyllä Fredrik kertoo Ellenille, että hänen taustansa on muuta kuin Ellen on luullut.

Helsinki 1925

Elokuu oli helteinen. Konttorin ikkunat olivat auki, kadulta kantautui naistenkenkien kopina, kavioiden kapsutus ja välillä automobiilin ääni. Ikävöin Terijoelle, siellä Karoliina, se pieni possu, kulki avojaloin polkua alas rantaan, jota peitti silkinhieno kultainen hiekka. Perheenemännillä oli kieltämättä tiettyjä etuja, viattomien pienokaistensa Erkin ja Karoliinan takia äiti sai jäädä Terijoelle, kun taas me konttoritytöt istuimme hautovassa helteessä ja yritimme keskittyä työhön samalla kun mietimme, pilaisivatko hikilaikut puseron.

Olin sentään saanut mieluisan työtehtävän, piirsin hahmoja muotisalongin katalogiin. Pojat olivat riemuinneet, kun pääsivät eroon naistenvaatteiden piirtämisestä.

”Naisethan ovat ihastuttavia olentoja”, he olivat sanoneet. ”Siis oikeat naiset, eivät nämä suorat silityslaudat, jotka nyt ovat muodissa.”

”Kerran yritin piirtää vähän povea puseron alle ja sain heti pyyhkeitä.”

”Vaikka nähdäkseni kaupunkimme todellisilla naisilla on povi, osalla vielä sangen runsas.”

”Naisessa parasta ovat kunnon kumpareet.”

”Kumpareet, kurvit ja pullea perä.”

Minusta tuntui kuin olisin viettänyt päiväni lyseolaisten asuntolassa. Välillä he roikkuivat ikkunassa, vislasivat tytöille ja viskelivät näitä paperitolloilla. Yritin pitää etäisyyttä ja keskittyä työhöni, mutta sain kuulla siitä.

”Luulin, että nykyajan tytöt ovat vapaamielisiä.”

”Hys, Ellen on pyhäkouluneiti.”

Uuno istahti pöytäni reunalle. Inhosin sitä tapaa, samalla housuntakamuksella hän kulutti raitiovaunun penkkiä ja kuka tiesi, mitä siitä jäi mukaan. Sitä paitsi hänessä oli helteellä pistävä hienhaju. Arvelin, että nuoret miehet kyllä kävivät uimassa ja kylpivät, mutta laittoivat samat hikiset vaatteet päälleen.

”Lähtisikö Ellen meidän kanssamme yökerhoon Sipooseen?”

Tiesin, mitä ne sellaiset yökerhot olivat. Joku ämmä oli tehnyt pirtistään salakapakan, sinne huristettiin Helsingistä remuamaan ja viettämään paheellista elämää. En lähtisi mihinkään juoppoläävään, josta en pääsisi itse pois. Siellä olisi sitä paitsi makki pihassa.

”Hys”, Eino kähisi ja heitti Uunoa päähän pyyhekumin palalla. ”Ellenin isä on varatuomari.”

Uuno hypähti pöydältä ja teki asennon. ”Neiti hyvä, mehän emme missään tapauk­sessa nauti laittomia liemiä, pelkkää Pommacia.”

Samassa he vaikenivat. Johtaja Ahokanto oli ovella mukanaan pelottavan näköinen matroona. Tämä oli pukeutunut kyyhkynharmaaseen kävelypukuun, kaulassa oli helmet ja päässä kalliin näköinen hattu, jossa oli eksoottinen sulka. Ilmapiiri oli uhkaava kuin ukkosmyrskyn alla. Näytti melkein siltä, että pojat kalpenivat päivetyksensä alla.

”Rouva Linderoth tässä tuli puheilleni, tiedättekö te miksi?” johtaja jyrisi. Kukaan ei uskaltanut vastata. ”Koska minun toimistostani heitettiin hänen tytärtään ja tämän ystävätärtä paperitolloilla päähän.”

Keskityin varjostamaan jakkuja. Tuntui kuin olisin kuunnellut kurinpalautusta poikakoulussa. Johtaja vaati työtovereitani pyytämään rouvalta anteeksi, minkä nämä kovin nöyrinä tekivätkin. Arvasin kyllä, että nöyryys oli teeskenneltyä. Johtajan ja rouva Linderothin poistuttua he tirskuivat kuin varpuset ja supattivat:

”Tuollaisella Kerberoksella on varmasti takakireä tytär.”

”Tai sellainen joka antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa.”

Joinakin päivinä ikävöin konekirjoitusosastoa. Siellä oli rauhallisempaa, siellä keskityttiin työhön, eikä ihme, sitä oli paljon. Piirustusosastolla keskityttiin laittamaan nastoja kaverin tuolille, piirtelemään pilakuvia ja rakentamaan kumilenkkiritsoja. He hölpöttivät ja polttivat tupakkaa, soittelivat omia puheluitaan ja melskasivat.

Otin lehtiön ja kynät ja menin eteishalliin istumaan. Olin lukenut lehdistä kirjoituksia, joissa paheksuttiin moderneja nuoria naisia, joilla ei ollut lainkaan entisaikain neitokaisten häveliäisyyttä. He olivat sukupuolisesti estottomia ja muutenkin julkeita. Minusta kuitenkin tuntui, etten tuntenut sellaisia naisia. Lehdissä kirjoiteltiin, ettei nuoria naisia kiinnostanut muu kuin jazz, savukkeet, muoti ja keimailu. Pitkän tukan mukana naiset ovat heittäneet menemään aidon naisellisuuden, olin lukenut jonkun gubben kirjoituksesta. Pään täytti hajuveden haju ja tupakansavu, ajatuksille siellä ei ollut tilaa.

Piirsin kumarassa, lehtiö polvilla. En minä ollut sellainen. Ja sitten se tuli taas, ikävä Fredrikiä kohtaan. En ollut kuullut hänestä palattuani kaupunkiin. Viljo sen sijaan tulisi illalla hakemaan minua eläviin kuviin.

”Mitä me menemme katsomaan?” kysyin. Olin jättänyt kuvan valinnan Viljon kontolle.

”Edisonissa menee filmi, joka on varmasti mieleesi”, hän sanoi. Sydäntäni lämmitti oudosti – hän oli oikein miettinyt, mistä minä pitäisin.

Ilta oli lämmin, taivaalla kaupungin yllä viipyi väreilevä auer. Bensiini haisi, ihmiset olivat liikkeellä, raitiovaunut kilkuttivat kellojaan ja naisten korot napsuttivat asfalttia. Kuului naurua, gramofonimusiikkia, ilon kiljahduksia. Olimme tavanneet Erottajan apteekin edessä, lähdimme ylös mäkeä kohti Kolmikulmaa. Palladiumissa loistivat valot, siellä tanssittaisiin tänäänkin. Kesäpukuni oli miellyttävän kevyt, kannoin jakkua käsivarrella.

Yrjönkadulla jäin katsomaan julistetta ja kuvia lasikaapissa, Edisonin porttikongin vieressä. ”Onko tämä kilpa-autoelokuva?” kysyin.

Viljo hymyili leveästi. En muistanut, koska olisin viimeksi nähnyt hänet yhtä iloisena. ”Menin tästä ohi yhtenä päivänä ja kun näin affischin ajattelin, että siinäpä on sopiva filmi Ellenille.”

Julisteeseen oli maalattu kaksi kilpa-autoa kaarteessa, yleisössä tytöt hurrasivat ja Amerikan liput liehuivat. Elokuvan nimi oli Rakkausurheilu. Väritetyissä kuvissa oli Laura La Plante ihanassa puvussa sekä kilpa-autoja.

Menimme porttikongin läpi pienelle sisäpihalle ja elokuvateatteriin pihan perällä. Viljo oli täydellinen kavaljeeri, hän osti piletit ja takkinsa taskussa hänellä oli minulle pieni pussi karamelleja. Rakastin elokuvateattereita, jännittynyttä odotusta aulassa kun ihmiset keskustelivat vaimeasti, eikä kukaan vielä tiennyt, mitä valkokankaalla nähtäisiin. Plyyshituoleja, elokuvasalin viileää ilmaa ja orkesterin hiljaisia ääniä ennen elokuvan alkamista. Ja tietenkin sitä hetkeä, kun valot alkoivat himmetä, orkesteri asetteli soittimensa paikoilleen ja musiikki alkoi. Sitten samettiverhot vetäytyivät valkokankaan edestä kuin taikurin käskystä ja elokuva alkoi.

Elokuvassa raharuhtinas passitettiin länteen hoidattamaan terveyttään. Hän lähetti edeltä autonkuljettajansa Jimmyn, joka kohtasi sosieteettineidin ja erinäisten sattumusten kautta joutui esiintymään kilpa-ajaja Splintersinä. Jimmyn ilmoittautui kilpa-ajoon työnantajansa kaaralla. Ikävä vain, että työnantaja sattui istumaan yleisössä. Kommelluksien jälkeen Jimmy tietenkin sai sosieteettineidin omakseen.

Elokuva oli hauska ja kilpa-ajokohtaukset jännittäviä. Sitä paitsi Laura La Plantella oli upeita pukuja. Kun tulimme ulos teatterista, oloni oli virkistynyt. Ilta oli vielä lämmin.

”Mennäänkö kävelylle?” kysyin.

Lähdimme kohti Ullanlinnaa. Syksy tuntui vielä kaukaiselta, ohi juoksi seurue neitejä ja herroja, iloisina kuin pikkulapset. Taivas katukuilun yllä oli tummaa samettia, aivan erilainen kuin kesäkuun taivas. Kuu oli keltainen appelsiini.

”Hyvä että alkavat vaihtaa venäläisjohdanteisia kadunnimiä suomalaisiksi”, Viljo sanoi.

”Oletko sinä fennomaani?” kiusoittelin.

”Kannatan suomalaisuusaatetta, kyllä”, Viljo sanoi juhlallisesti.

Hassua, hänestähän löytyi yllättävää ytyä. Olin odottanut, että hän olisi varovainen. ”Et siis pelkää, että Neuvostoliitto suuttuu ja vie meiltä itsenäisyyden?” kysyin, koska sillä tavoin jotkut vellihousut perustelivat varovaisuutta kadunnimikysymyksessä.

”Uskon, että siellä on tähdellisempääkin ajateltavaa”, Viljo sanoi. ”Sitä paitsi nöyristely ei ole mistään kotoisin.”

Pysähdyimme katselemaan antiikkiliikkeen ikkunaa. Äidin ostama kattolamppuhirvitys oli jo tuotu kaupunkiin, se odotti vain ripustamista.

”Minä haluan omaan kotiini uudenaikaiset kalusteet”, sanoin.

”Muutat varmaan taloon jossa on keskuskeittiö”, Viljo kiusoitteli ja sanoin, että ilman muuta. Minulla olisi tärkeämpää tekemistä kuin perunoiden keittely.

Olin joskus kärttänyt äitiä, että perheemme muuttaisi Töölöön uuteen, hygieeniseen ja tarkoituksenmukaiseen taloon, mutta hän oli kauhistunut. Hänen mielestään Töölön uudisrakennukset olivat laatikkotyyliä, steriilejä ja hengettömiä. Kaupunginosasta suunniteltiin persoonattomien kivikolossien kokonaisuutta, sanoi äitini. Muuttakoon nuoret sinne, kun kerran kammoksuivat kaikkea koristelua ja inhimillisyyttä!

”Etkö ole koskaan tuntenut halua ryhtyä taidemaalariksi?” Viljo kysyi.

”Se olisi liian totista”, vastasin. ”Kuvataiteessa on vallalla pakkomodernismi, sellainen on ahdistavaa. Pitäisi ruveta ekspressionistiksi vai miksi lie ja sutata kuin leikkikoululainen.” Pohdin omia sanojani. ”Eihän kukaan edes näkisi, että osaan piirtää!”

Viljo naurahti ja otin häntä käsikynkästä. Ehkä hän ei ollutkaan niin totinen, osasi sentään nauraa minun jutuilleni. Jotkut miehet, kuten koulutoverini Eero, joka olikin piintynyt naistenvihaaja, olivat sitä mieltä, että vitsikkyys ei sopinut tytöille. Oli suorastaan luonnotonta, jos nainen yritti olla humoristi. Nainen, joka yritti olla yhtä hauska kuin miehet, menetti salamyhkäisyytensä ja siten vetovoimansa.

Vastaan tuli suuri auto, se lipui hitaasti rantakatua. Samanlainen Daimler kuin Fredrikillä, sitten tajusin, että sehän oli Fredrikin automobiili, vaikka ohjauspyörän takana istuikin joku muu. Kun Daimler tuli lähemmäs, näin että sitä ajoi Kananainen. Fredrik istui hänen vieressään.

Jähmetyin ja suutani kuivasi, ohimoissa alkoi takoa. Fredrik oli sanonut, että minä olin ainoa tyttö, joka halusi ajaa itse ja nyt tuo kirottu Kana piteli ohjauspyörästä imuke suupielessä. Hänen aristokraattinen kauneutensa erottui jopa hämärässä ja tunsin itseni yhtä lumoavaksi kuin mätä lehmäntatti.

Vaikenin niin äkisti, että Viljo kysyi, oliko kaikki hyvin.

”Alkoi yhtäkkiä heikottaa”, sanoin.

”Saatan sinut kotiin”, Viljo sanoi. ”Jaksatko raitiovaunupysäkille?”

Nyökkäsin ja hän lähti taluttamaan minua kuin mitäkin vanhaa tanttia. Olin kurjaa seuraa, minun oli vaikea keksiä enää sanottavaa, vaikka vain hetki takaperin juttu oli luistanut kuin öljyttynä.

”Laura La Plante oli niin kaunis filmissä”, sanoin. ”Se on elävien kuvien ikävä puoli. Huomaa, miten arkiselta itse näyttää.”

Viljo vilkaisi minua. ”Toivottavasti et pidä tätä julkeana, mutta sinähän olet todella viehättävä”, hän sanoi. ”Sitä paitsi elokuvissa naisilla on kovasti sminkkä naamassaan. Minusta naiset ovat kauniimpia ilman. Vaikkapa kömpiessään aamulla teltasta.”

Yritin kuvitella Fredrikiä aamunuotiolle nokikahveja keittämään, mutta mielikuvissani hänellä oli frakki yllään, eikä kuvitelmani onnistunut.

Äiti, Karoliina, Erkki ja Inkeri palasivat Terijoelta kaupunkiin. Erkillä alkoi koulu, Karoliinalla taideteollisuusopisto ja Inkeri ei muuta tehnytkään kuin mietti häitään, kodin liinavaatteita, matkapuvustoa, makuukamarin kalustoja sekä nimiä tuleville pienokaisilleen. Työmiehet kävivät kiinnittämässä maailman rumimman kattokruunun ruokasaliin. Äiti alkoi taas käydä yhdistyksissään sekä rouvasväen kutsuilla. Uusimpana oli Sotilaskotiyhdistys. Minusta tuntui, että kaikki muut menivät elämässä eteenpäin. Erkkikin aloitti partion ja uhkui intoa. Minä istuin päivät pitkät piirtämässä naisia, jotka sivelivät poskiinsa parhaita ihovoiteita tai seisoivat kädet pyykkipaljussa, uudenlaisista saippuahiutaleista hurmiossa. Konekirjoitusosaston Mirjami meni kihloihin ja mietin salaa, kuinkahan moni konttorityttö päätyi naimisiin silkkaa pitkästymistään.

En kuullut Fredrikistä mitään ja kumma kyllä en myöskään törmännyt häneen, vaikka Helsinki oli niin pieni kaupunkipahanen. Ikävä kyllä hän oli muuttanut pääkoppaani asumaan ja ajattelin häntä aivan liikaa. Isältä en kehdannut kysyä, mitä Fredrik touhusi. Lopulta pyysin Berttaa kanssani kahville.

Bertta purjehti kahvilaan tyylikkäänä, hänellä oli selvästi uusi palttoo ja erikoinen hattu, josta roikkui turkkilaiset tupsut toiselle olkapäälle.

”Sinähän olet hienona”, sanoin ja Bertta hymyili tyytyväisenä.

”Voi kiitos! Olen lähdössä isän kanssa Saksaan, saan toimia hänen yksityisyyssihteerinään. Isän mielestä minun pitäisi ajatella muutakin kuin hevosia!”

”Nyt minä kyllä tulin kateelliseksi!” sanoin. ”Haluaisin päästä Berliiniin.”

”Juu, onhan se hienoa, mutta joudun istumaan liikeneuvotteluissa ja tekemään muistioita isää varten.”

Kun olimme jutelleet jonkin aikaa ja tyhjentäneet pari kuppia, uskaltauduin kysymään: ”Tiedätkö sinä, mitä Fredrikille kuuluu?”

Bertta näytti hölmistyneeltä. ”Kenelle?”

”Fredrik, teidän huvilanaapurinne. Juttelin hänen kanssaan sinun juhlissasi.”

Kuvailin Fredrikiä Bertalle ja asia valkeni hänelle. ”Ai hän!”

”Hän sanoi, että hänen vanhempansa omistivat naapurihuvilan. Leikitte kesät yhdessä.”

Bertta katsoi minuun oudosti. ”Vai niin hän sanoi.” Sitten Bertta selitti, että naapurihuvila oli kuulunut hänen lapsuudessaan vanhalle neidille, joka vuokrasi sitä Pelastusarmeijan kesäsiirtolalle. Kyllä hän muisti Fredrikin, mutta he eivät olleet koskaan leikkineet yhdessä, sillä Bertan äiti ei halunnut kesäsiirtolan lapsia lähellekään omiaan. Äiti oli turhankin tarkka sellaisista asioista, hän pelkäsi lastensa oppivan rahvaan tenavilta huonoja tapoja ja kuulevan asioita, jotka eivät sopineet lasten tietoon.

”Mutta…” sanoin. ”Hänhän oli juhlissasi. Luulin, että olitte ystäviä.”

Ei suinkaan, Fredrik oli tullut Kittyn kanssa. Naisen, jolla oli fasaani päässä, jos muistin. Kittyäkään Bertta ei oikeastaan tuntenut, he olivat laulaneet samassa kuorossa ja kyllähän minä tiesin, millaista juhlien järjestäminen oli, sitä tuli kutsuttua kaikenlaisia ihmisiä, koska kaikki eivät kuitenkaan pääsisi, piti varmistaa että oli kylliksi vieraita. Hän oli törmännyt Kittyyn kadulla ja hän oli tiennyt, että Kitty jos kuka panostaisi asuunsa, koska Kitty oli näytellyt kesäteatterissa ja laulanut oopperan kuorossa, hän ei ollut mikään seinäkukkanen. Eikä Kitty ollutkaan tuottanut pettymystä, vai mitä?

Kävelin kotiin hämmennyksen vallassa. Miksi Fredrik oli satuillut huvila-asiassa? Ja oliko hän kotoisin Sörkasta tai Kal­liosta? Olin loukkaantunut siitä, että hän oli valehdellut. En minä ollut sellainen prinsessa, joka suhtautui karsaasti Pitkänsillan pohjoispuolella kasvaneisiin, sellainen oli vanhanaikaista ja muutenkin hölmöä. Sapetti, että Fredrik oli ehkä pitänyt minua nirppanokkana.

Karoliina istui salin pöydän ääressä lukemassa ja pureskelemassa omenaa. ”Sinulle tuli puhelu”, hän sanoi.

”Ai kuka?”

”Fredrik”, Karoliina sanoi ja haukkasi uuden palan omenastaan. ”Numero on senkin päällä.”

Sydämessäni huljahti ja veri kohisi poskille. Luojan kiitos Karoliina oli keskittynyt lukemiseen. Jos hän olisi tarkkaillut kasvojani, hän olisi heti nähnyt, missä mentiin. Kyllä sisko siskon tuntee.

”Mitä sinä luet?” kysyin ja koetin esittää tyyntä.

”Meillä on tentti suomalaisista kirkkomaalauksista”, Karoliina sanoi. ”Paholaiset näyttävät sirkuksen klovneilta.”

Vedin henkeä ja menin halliin. Kieritin numerot ja odotin. Puhelin tuuttasi, ehkä Fredrik ei vastaisi. Lopulta kuuloke nostettiin.

”Niemisellä”, vanhan naisen ääni sanoi. Häkellyin, olinkohan vääntänyt väärän numeron.

”Täällä on Ellen, saisinko puhua Fredrikin kanssa?”

Kuulostin koululaiselta. Kuulin, miten kuuloke kopsahti ja askeleet loittonivat. Pian Fredrik vastasi.

”Saisinko pyytää sinua kävelylle?” hän kysyi.

”Nytkö?”

”Lauantaina, tulen sinua konttorille vastaan.”

Fredrik odotteli kadun toisella puolella, kun tulin ovesta. Sisimmässäni sykähti. Valentino, mutta oli hänessä muutakin. Miten viisaita hän oli puhunut: että joskus naiset voisivat johtaa koko maata. En ollut kuullut kenenkään miehen sanovan niin. Hän ei varmasti etsinyt itselleen pikku palvelijaa, vaan oikeaa toveria.

Fredrik huomasi minut ja hänen kasvonsa syttyivät hymyyn. Hän kiiruhti kadun poikki luokseni.

”Ajattelin, että raitis ilma tekee konttorineidille hyvää”, hän sanoi.

Lähdimme kävelemään. Tartuin härkää sarvista. ”Miksi sanoit, että perheesi omistaa huvilan Bertan naapurissa” kysyin.

Fredrik oli vaiti niin pitkän tovin että aloin miettiä, oliko hän kuullut, mitä olin sanonut.

”Bertta kertoi…”

”En halunnut sinun tietävän, että olen kasvanut köyhyydessä”, Fredrik sanoi. Hän sanoi, että Pelastusarmeija oli pelastanut hänet, kesät maaseudulla olivat vahvistaneet häntä. Muuten hän olisi ehkä kuollut keuhkotautiin. Tädit olivat olleet ihania. Ja eräs upseereista oli kannustanut häntä opiskelemaan, oli etsinyt mesenaatin, jonka tuella Fredrik oli pystynyt opiskelemaan yliopistossa. Ei kuitenkaan ollut helppoa olla muiden hyväntekeväisyyden armoilla. Silti hän toivoi, että voisi itsekin joskus auttaa jotakuta lahjakasta nuorta.

Sydämeni täyttyi hellyydestä Fredrikiä kohtaan. Hän oli hyvä ihminen. Hän pyyteli anteeksi, että oli skoijannut, ja minä sanoin, ettei se haitannut. Oli kaunis iltapäivä, auringon valo kultasi vaahteroiden lehdet, liikkeellä oli paljon ihmisiä. Viikon työt oli tehty, toisilla oli edessään lauantai-illan huvitukset ja toisilla lepoa perheen parissa. Kaupungin tunnelma oli iloinen ja hilpeä. Edellämme kulki lastenvaunuja työntävä nainen, vaunuissa istui pienokainen joka heilutti hopeista helistintä. Se kilisi ja lapsi hihkui riemusta.

Kävelimme Bulevardia pitkin kohti satamaa. Fredrik kertoi leikeistä kesäsiirtolassa ja Elna-tädistä, joka oli lukenut lapsille satuja paksusta kirjasta.

”Sanoit, että haluaisit matkustaa Amerikkaan”, hän sanoi. ”Minäkin ha­luaisin. Siellä arvostetaan eniten sitä, että ihminen tekee itsestään jotain. Suomessa on tärkeintä, missä on kasvanut, mistä suvusta on. Amerikassa voisi olla vapaa.”

”Juuri niin!” huudahdin. ”Helsingissä kaikki tuntevat toisensa ja juorut kulkevat.”

Kävelimme Ruoholahteen ja siitä hautuumaalle. Tuuli kuljetti rapisevia lehtiä pitkin hiekkakäytäviä ja taivaalla lipuivat pehmeät pilvet. Syysiltapäivä alkoi hämärtyä. Enkelit haudoilla seisoivat kädet ristissä, kiemuraisissa takorautaristeissä oli ruostetta. Hautausmaat olivat aina tuntuneet minusta rauhoittavilta. Vaikka elämässä sattuisi mitä, se päättyisi joskus. Samalla minusta tuntui kuin vainajat olisivat vartioineet eläviä ja ajatelleet, että voi teitä, luulette ehtivänne vielä vaikka mitä.

Fredrik pysähtyi kapean haudan eteen. Reunus oli vihertävää kiveä, hautapaadessa oli allekkain nimiä.

”Äitini hauta”, hän sanoi.

Katselin hautaa ja kysyin, elikö hänen isänsä. Fredrik sanoi, ettei tiennyt. Hän oli kasvanut äidin ja isovanhempien kanssa, he makasivat kaikki siinä. Isää hän ei ollut koskaan tuntenut, mutta äiti oli ollut hyvä. Ja isovanhemmat. Puheet lääkäri-isästäkin olivat siis satua. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä Fredrik vaikutti murheelliselta.

”Kuka se nainen oli, joka vastasi puhelimeen?” kysyin.

Fredrik naurahti. ”Hyyrymuori. Asun täysihoitolassa, surkea poikamies siis. Mutta siellä saa ruuan eteensä, lakanat vaihdetaan ja huone siivotaan. Sitä paitsi rouva Vahanen on oikein kiltti vanha tantti.”

Ajattelin hänen itsevarmaa käytöstään ja hienoa automobiiliaan. Se olikin siis kaikki kuorta. Menestynyt mies, joka söi vetisiä ruusukaaleja ja sitkeää paistia hyyrymuorin salissa. Täytyin hellyydestä häntä kohtaan. Hän oli orpo, jonkun olisi pitänyt huolehtia hänestä.

Sitten Fredrik näytti havahtuvan, hän sanoi: ”Mennäänkö juomaan jonnekin kuppi kahvia? Tuuli on kylmä.”

Nyökkäsin. ”Mutta highballeja en juo enää koskaan.”

Fredrik nauroi ja kietoi käsivartensa vyötäisilleni. ”Oli hienoa kun sain olla sinun lastenhoitajasi.”

”Hyh, älä viitsi”, sanoin, vaikka sisintäni lämmitti oudosti. ”Käyttäydyin tyhmästi.”

”Sattuuhan sitä”, Fredrik sanoi.

Vasta kun odotimme kahvia ymmärsin, miten kylmissä olin. Fredrik otti käteni omiinsa, hänen kouransa olivat suloisen lämpimät. Vilkaisin vaivihkaa ympärillemme, mutta kahvilassa ei näkynyt tuttuja. Katsoin Fredrikiä silmiin ja suustani tupsahti:

”Näin kun Kitty ajoi sinun autoasi. Sanoit, ettet tunne muita tyttöjä, jotka haluavat ajaa itse. Opetitko sinä hänetkin ajamaan?”

Fredrik tarkasteli kasvojani. ”Et kai sinä ole mustasukkainen?”

Hän puristi käsiäni ja sanoi: ”Kitty on minulle kuin sisko, häntä ei lasketa. Ja ei, en opettanut häntä. Hän on käynyt oikean autokoulun ja kuuluu Helsingin Autoklubiin.”

Kun tarjoilija lähestyi pöytää, Fredrik irrotti otteensa käsistäni. Tarjoilija asetteli eteemme kupit, sokeriastian, kermanekan ja valkoisen kahvikannun. Jo kahvin tuoksu virkisti. Kun tarjoilija poistui, Fredrik sanoi: ”Enhän minä muita halua kuin sinut.”

Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän kiirehti vakuuttelemaan: ”Muistan kyllä, että vastustat avioliittoa. En vaadi sinulta mitään, kunhan saan tavata sinua silloin tällöin.”

En ollut enää varma, vastustinko avioliittoa niin kovasti. Toisaalta vastustin, minua ei edelleenkään houkutellut ajatus siitä, että jäisin vangiksi lastenkamariin. Mutta en ollut koskaan tuntenut sillä tavalla ketään kohtaan. Mitä tapahtuisi, jos pitäisin kiinni periaatteistani? Tuskin Fredrik roikkuisi loppuelämää kannoillani, hän löytäisi jonkun toisen. Ajatus kirpaisi ja ajattelin, että äiti ja Inkeri olivat olleet oikeassa, kun olivat pitäneet minua hepsankeikkana.

En ollut kuitenkaan koskaan tuntenut samalla tavalla kuin Fredrikiä kohtaan. Vaikka hän oli komea, näin kuoren alla pikkupojan, joka oli yksin maailmassa. Vaikka olin täysi-ikäinen olisi ollut kauheaa, jos minulla ei olisi ollut äitiä ja isää, siskoja sekä Erkkiä.

Laskin katseeni ja sanoin: ”Sinähän saisit kenet tahansa. Jonkun kaunottaren.”

Fredrik otti minua taas kädestä. ”Höpsö. En minä halua ketään muuta kuin sinut, Ellen.”

Joimme kahvia ja ruumiini alkoi lämmetä. Tuntui kotoisalta olla siinä Fredrikin kanssa, aivan kuin olisimme tunteneet paljon pitempään. Navan alla vihlaisi, kun katsoin häntä silmiin ja poskeni herahtivat punaisiksi. Olivatkohan ne sukupuolisia tuntemuksia? Olin siveä perhetyttö, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään suoraan, tiesin, että niissä asioissa oli jotakin hävettävää.

”En ole kuitenkaan valmis tekemään vuoksesi mitä tahansa”, Fredrik sanoi. ”Jos hankit sivuvaunullisen moottoripyörän, minua et saa matkustajan paikalle.”

Vedin suun mutruun. ”Oletpa sinä mälsä.” Sitten nauroimme yhdessä.

Fredrik saattoi minut kotikadulle asti. ”Isäsi on hieno mies”, hän sanoi. ”Arvostan häntä todella.”

”Saa nähdä, arvostaako hän sinua kun saa kuulla, että vokottelet hänen tytärtään”, kiusoittelin.

”Täytyy yrittää olla kahta ahkerampi byroolla.”

Lähestyimme koti­taloa. Sanoin: ”Ei sitten mitään suuteluyrityksiä, täällä asuu juorutantteja. Kurkkivat muutenkin pitsiverhojen takaa, kuka kadulla kulkee.”

Fredrik pälyili puutalojen ikkunoita. ”Minusta alkaa tuntua, että olen rakastunut nunnaan.”

Pysähdyin. ”Tarkoitatko todella sitä? Että olet rakastunut minuun?”

Hän kiepautti minut syleilyynsä ja katsoi suoraan silmiin. Hänen ruumiinsa oli voimakas, haistoin mausteisen sitruunan – ja hengityksessä viipyilevän vienon kahvin tuoksun.

”Eikö se tullut selväsi siellä Rakkauden muistomerkillä?” hän kuiskasi. ”Olen rakastunut sinuun, Ellen.”

Oli hyvä, että hän piteli minusta kiinni, sillä jalkani muuttuivat veteliksi. Minäkin olin rakastunut häneen.

Ellen on rakastunut vastoin odotuksiaan ja perhe on mielissään. Siskolla on perheelle iloisia uutisia ja kaikki tuntuu olevan onnellisesti kunnes Fredrik ilmoittaa, että hänen pitää matkustaa ulkomaille.

Helsinki 1925

Perhe oli koolla salissa. Inkeri neuloi nuttua koulutoverinsa vastasyntyneelle pienokaiselle, äiti luki romaania. Karoliina ja Erkki pelasivat pöydän ääressä halmaa ja isä poltteli sanomalehtensä takana piippua. Olisin halunnut kapsahtaa isän kaulaan ja kertoa kaiken koko sakille, mutta samalla tuntui, että halusin pitää asiat itselläni, omana salaisuutenani. Kaikki oli niin herkkää ja tuoretta, kuin maasta puskeva taimi. Ei voinut olla varma, kasvaisiko se, alkaisiko kukkia.

Istahdin isän viereen sohvalle ja kysyin: ”Miten muuten ne liiketoimet Fredrikin kanssa?”

Isä laski lehden edestään, katsoi minuun ja otti piipun suustaan.

”Mitä niille kuuluu?” tarkensin. Halusin puhua Fredrikistä, vaikka sitten kuivien afäärien muodossa.

”Hanke on erittäin lupaava”, isä sanoi ja sitten hän kehui Fredrikiä maasta taivaaseen, miten tällä oli selkeästi liikemiesvainua, ja tietenkin nuori ihminen haistoi paremmin Zeitgeistin, tulevaisuuden ala, erinomaiset prospektit, niin energinen nuori mies, hän pääsisi vielä pitkälle, isä kyllä sijoittaisi hänen hankkeeseensa.

Ilo kupli sisälläni. Kun isä oli noin päätä pahkaa ihastunut Fredrikiin, tuskin hän paheksuisi meidän rakkauttamme. Isän paasatessa suunnitelmista ajattelin, että ehkä me jo ensi kesänä olisimme aviopari. Fredrik vaurastuisi afääreillään, voisimme ostaa asunnon upouudesta tornitalosta Töölöstä. Samalle seudulle rakentuisi myös itsenäisen Suomen eduskuntatalo, josta oli parhaillaan menossa arkkitehtuurikilpailu. Vaikka Töölö oli nyt laitakaupunkia, siitä kehittyisi varmasti muodikas asuinalue.

Lahja tuli sanomaan, että päivällinen on katettu. Meidän tulevassa talossamme olisi keskuskeittiö ja tilaisimme päivällisen ruokahissillä. Sitten ei tarvittaisi piikaakaan, olisimme kuin linnut omassa pesässään.

Alina odotti minua sillankorvassa. Hänellä oli soma ruosteenpunainen hattu, laukku oli samanväristä nahkaa. Takki oli varmaankin lyhennetty 1910-luvun palttoosta. Hän näytti somalta ja pari ohi kulkevaa miekkosta päästikin vihellyksen hänen kohdallaan. Alinan kasvot punehtuivat. Minusta nähdessään hän oli helpottunut ja vilkutti iloisesti.

Taivas oli pilvessä ja sää viileä. Tartuin Alinaa käsikynkästä ja kävelimme sillan yli. Olin pyytänyt, että Alina näyttäisi minulle lapsuusseutujaan. En koskaan liikkunut Kalliossa, vaikka asuin niin lähellä. Joskus olin käynyt äidin kanssa Siltasaarenkadulla hattumaakarilla, mutta meiltä mentiin aina Kauppahalliin, ei Hakaniemen halliin. Lapsuudessani, kun rouva Suominen oli kertonut lapsenlapsistaan, olin kinunnut, että hän veisi minut heitä katsomaan, mutta hän sanoi, ettei sellainen käynyt päinsä. Olin ollut kateellinen rouva Suomisen lapsenlapsille, sillä he saivat käydä kansanlastentarhaa, jossa oli paljon leikkitovereita.

Alina oli kasvanut kaksikerroksisessa puutalossa Siltasaarenkadulla. Hän oli päässyt Kaikukujan työväen oppikouluun, hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi ja suorittanut sitten konekirjoituskurssin, jota varten oli joutunut lainaamaan rahat opettajaltaan.

Menimme harmaaseen sisäpihaan, sieltä noustiin ulkoportaita toiseen kerrokseen. Alina avasi oven ja menimme käytävään, siellä Alina koputti asunnon oveen. Sen avasi nainen, jolla oli yllään ruudullinen sorsettileninki sekä esiliina. Hän huudahti ja astui käytävään syleilemään Alinaa.

”Olen kävelyllä ystäväni Ellenin kanssa”, Alina sanoi. Nainen, Alinan äiti, päivitteli, meidän piti tulla kahville, hänellä oli pannu kuumana. Minua harmitti, ettei meillä ollut mitään tuomisia.

Riisuimme takit vaatepuulle pikkuruiseen eteiseen. Asunto oli siisti, mutta kovin ahdas. Kuvittelin, että tällaisissa oloissa Fredrik oli varttunut. Alina sanoi, että hänen lapsuudessaan kamari oli välillä ollut alivuokralaisella, kun isällä ei ollut työtä. Hän oli asunut silloin vanhempiensa kanssa hellahuoneessa.

Istuimme pöytään ja katselin vaivihkaa ympärilleni. Ikkunan edessä oli ompelukonepöytä ja sen päällä saintpaulioita, seinillä oli painokuvia lasin alla ja gobeliini, jossa oli kaksi tiikeriä. Nurkassa oli hellakakluuni. Alinan äiti nosti pöytään lusikkaleipiä.

”Minun suosikkejani!” huudahdin ja hän näytti olevan mielissään. Täällä pikkuleipiä jopa uskalsi syödä, päinvastoin kuin Konstantina-tädin luona.

Vaikka olot olivat erilaiset kuin meillä, puheenaiheet olivat samat.

”Oletko sinä sulhasta löytänyt?” Alinan äiti kysyi.

”Äiti!” Alina parahti. ”Minähän olen sanonut, että haluan opiskella. Naisille on nykyään erilaiset mahdollisuudet kuin sinun nuoruudessasi.” Alina vilkaisi minuun. ”Ellen ei aio avioon laisinkaan.”

Nielaisin. ”Itse asiassa olen ehkä muuttanut mieleni”, sanoin.

Alina tuijotti minua ja hänen äitinsä sanoi: ”Niin sitä pitää. On siis toivoa, että meidänkin likka tulee järkiinsä. Ottakaa lusikkaleipiä.”

Lusikkaleivät olivat ihanan voisia. Tällaisista oloista Fredrik siis oli ponnistanut eteenpäin elämässä. Päätin, että pitäisin hänestä hyvää huolta. Minun kanssani hän saisi oikean kodin, kuuntelisin hänen kaikki murheensa ja kannustaisin häntä maailman melskeissä. Oi ihana Fredrik!

Helsinki 1926

”Kukapa olisi uskonut, että joku vielä kesyttää meidän pyryharakkamme?” isä sanoi ja hymyili kuin Hangon keksi. Hän seisoi pöydän päässä samppanjalasi kädessään. ”Onnea kihlaparille!”

Muut yhtyivät onnittelijoihin. Äiti säteili onnesta. Yksi tytär oli jo saateltu avioliiton satamaan ja toinenkin oli oikeilla raiteilla. Erkki oli varmaan iloinen siitä, että odotettavissa oli jälleen hääkakkua. Karoliina saisi ommella morsiuspukuni, tottahan toki. Menisimme Ruususalonkiin katselemaan kaavoja, halusin huippumuodikkaan puvun, ei mitään krinoliineja ja brysselinpitsejä.

Samppanja oli kirpeää. Nyt minäkin sain vanhempieni pöydässä alkoholia, sillä kihlaus teki minusta eri tavalla aikuisen kuin tietty määrä syntymäpäiviä. Muutoinkin he suhtautuivat minuun eri tavalla. Fredrikiä he palvoivat. Paitsi että Fredrik oli kääntänyt minun pääni avioliiton suhteen, hän oli heidän mielestään kaikin puolin täydellinen. Hän hioi liiketoimintasuunnitelmaa isän kanssa ja ajelutti äitiä sekä Inkeriä pitkin maaseutua huutokaupoissa. Pelasi shakkia Erkin kanssa ja oli kuulemma siinä paljon parempi kuin kukaan meistä perheenjäsenistä.

Nyt istuimme ruokasalissa terijokisen kattokruunun alla juhlimassa kihlajaisia. Ulkona pyrytti lunta vaakasuoraan. Oli paahtopaistia ja piparjuurikastiketta, uuniporkkanoita ja keitinperunoita. Äidin perintökandelabaareissa paloivat kynttilät, hän oli saanut ne isoäidiltään perustaessaan ensimmäistä kotiaan. Kodin perustaminen, se kuulosti suloiselta, kuin olisi perustettu uusi valtio, jossa oli omat lakinsa ja tapansa.

Laskin vasemman käteni pöytäliinalle, jotta saisin ihailla kihlasormusta. Siinä oli pieni, hennon punertava timantti. Sormuksestakin tuli aikuinen olo, en ollut ikinä omistanut timanttikorua. Fredrik ei kuitenkaan vaatinut, että minun pitäisi muuttua arvokkaaksi rouvaksi. ”Siksihän minä sinuun rakastuin, että olet hepsankeikka”, hän oli sanonut. Maailmassa oli tarpeeksi vakavia, arvokkaita ihmisiä, hän oli sanonut.

”Oletko sinä Ellen puhunut työpaikalla, että aiot avioon?” isä kysyi.

Kaikki kääntyivät katsomaan minua. En ollut sanonut vielä mitään. Tiesin, että Ahokanto noudatti periaatetta rouvat pois. Naimattomien naisten ansiotyö menetteli, heillä kun ei ollut miestä itseään elättämässä. Mutta rouvat kävivät työssä vain tienaamassa puuterirahaa ja jäisivät sitä paitsi hoitamaan pienokaisiaan heti kun sellainen vain elämään ilmaantuisi. Vaikka työ tuntui välillä puuduttavalta (viimeksi olin joutunut piirtämään sidevyöilmoitusta ja pojat olivat hihitelleet ympärillä), ajatus siitä, että joutuisin työstä kokonaan pois, kirveli.

Lisäksi olin huomannut olevani taikauskoinen. Jotain menisi varmasti pieleen, jos kailottaisin ympäriinsä, että olin menossa naimisiin. Lehti-ilmoitustakin olin vastustellut, mutta äiti ja Inkeri olivat sanoneet, että sellainen kuului asiaan. Nyt äiti sanoi:

”Kyllä sinun pitää puhua ennen kuin ilmoitus on lehdessä.”

”Voit hyvin vielä ottaa kuvituksia tehtäväksi sittenkin, kun olemme naimisissa”, Fredrik vakuutteli. ”Minusta on vain hauskaa, jos pikku vaimoni tienaa omia killinkejä.”

”Minä en kyllä ehtisi tehdä mitään muuta kuin hoitaa kotia”, Inkeri sanoi. Se oli minusta mystistä, hänellä oli kuitenkin apulainen, ja siivooja kävi kerran viikossa. Ehkä hän kiillotti saranoita ja puhdisti ikkunanrakoja hammasharjalla.

”Tietysti Ellen menee ensimmäiseksi kotitalousopistoon”, Fredrik sanoi.

Omaiseni tuijottivat häntä hetken, ennen kuin ymmärsivät, että hän laski leikkiä. Toivoin, ettei äiti kertoisi taas juttua siitä, kun poltin nekut pohjaan niin että koko porraskäytävä tuli täyteen sakeaa katkua.

”Kerran, kun Ellen päätti tehdä nekkuja…” äiti aloitti ja huokasin.

Miten helposti Fredrik olikaan sulautunut osaksi perhettäni. Hän oli meillä lähes joka ilta. Vaikka olisimme menneet ulos, hän kävi hakemassa minut ja hauskuutti äitiä. Fredrikin kanssa elämä oli erilaista. Kun oli oma kavaljeeri, ravintolaan saattoi mennä koska vain. Fredrik vei minua tanssimaan ja teatteriin, katsomaan balettia ja kuuntelemaan konsertteja. Hän olisi halunnut ostaa minulle lahjojakin, mutta en suostunut, sillä en ollut sellainen tyttö. Ostaisin itse hattuni ja rannekoruni. Emaloidun rintaneulan olin suostunut vastaanottamaan, sillä se ei ollut tyyris. Siihen oli maalattu naisen kasvot, jotka kuulemma muistuttivat minua.

Ihmettelin, miten olin saattanut pitää Fredrikiä ylimielisenä. Se oli vain hänen kuorensa.

”Olen oikeasti ujo”, hän sanoi eräänä iltana, kun olimme iltakävelyllä. ”Lyseos­sa olin erilainen kuin muut, koska tulin Kal­liosta. Tarkkailin heitä ja omaksuin tietoisesti samanlaisen käytöksen. Ja kyllähän maailmassa pärjää paremmin, kun rakentaa kovan kuoren. Kun esiintyy ylimielisesti.”

Hän sanoi arvostavansa minua siksi, että minulla ei sellaista kuorta ollut. Olin aito ja mutkaton, kuin ketokukka.

Oli loskainen ilta. Katulyhtyjen ympärillä oli utuiset kehät, ihmiset olivat tummia hahmoja, jotka erkanivat varjoista ja hävisivät niihin jälleen. Olin ollut hullu kun olin kuvitellut, että voisin elää yksin. Ei, kyllä ihmisen kuului olla toisen kanssa. Olin luullut, että morsiona pitäisi jotenkin esiintyä, mutta tosiasiassa juuri Fredrikin seurassa sain olla oma itseni. Hänelle saatoin kertoa siitä, miten poikien pelehtiminen konttorilla raastoi hermojani, tai siitä, miksi olin päättänyt rippikoulussa ryhtyä vapaa-ajattelijaksi – ja miksi olin silti mennyt ripille. Siitä, että oma sovinnaisuuteni ärsytti minua, mutta en ollut sellainen maailman muuttaja, joka juoksi yhdistyksissä ja vaati lakimuutoksia.

Kuin olisi lukenut ajatukseni, Fredrik kysyi: ”Oletko nyt varma, että haluat sittenkin naimisiin?”

Puristin hänen käsivarttaan. ”Tietysti. Minua vain pelotti.” Olin hetken vaiti. ”Enkä tiennyt, että sellaisia miehiä onkaan kuin sinä.”

”Minähän tässä olen onnenpekka”, Fredrik sanoi.

”Olen niin kateellinen sinulle”, Eeva sanoi. Olimme pysähtyneet hiihtoretkellä Drumsön rantakallioille syömään appelsiineja. Oli pikkupakkanen, taivas oli huikean sininen niin kuin vain helmikuussa voi, ja auringonvalo kimalsi meren jäätä peittävällä lumella.

”Sulhasellasi on hyvä ammatti ja kaupungin hienoin auto. Ja hän näyttää Valentinolta!”

Vielä kesällä olin nähnyt Fredrikin itsekin sillä tavalla. Nyt sanoin: ”En minä siitä kaarasta piittaa. Tärkeintä on, että hän on hyväsydäminen, hän huolehtii minusta. Ja hän pitää perheestäni, kaikki ovat lääpällään häneen. Hän antoi Erkille syntymäpäivälahjaksi mikroskoopin!”

Pääni oli valosta ja raittiista ilmasta pyörällä. Oli suloista olla nuori ja voimakas! Olla rakastettu.

”Kihlaus tuntuu varmasti merkilliseltä”, Eeva sanoi. ”Että joku on valinnut kaikista maailman ihmisistä juuri sinut.”

Kuorimme appelsiineja. Ne tuoksuivat ihanalta, ne olivat täynnä etelän valoa.

”Mitä Viljo ajattelee?” Eeva kysyi.

En ollut nähnyt Viljoa aikoihin. Kaiketi hän oli nähnyt sanomalehdestä, että olin kihloissa. Minun olisi pitänyt ilmoittaa hänelle etukäteen, mutta olin unohtanut poikaparan olemassaolon tyystin.

”En tiedä”, sanoin. ”Onneksi hän ei ole Werther-tyyppiä.”

Minun pitäisi kirjoittaa Viljolle, pyytää vaikka käymään. Perheeni piti hänestä. Vai olisiko se julmaa?

Eeva rupesi kertomaan ihailijasta, jonka kanssa oli ollut Kaivohuoneella katsomassa operettia, jotain saksasta käännettyä hölynpölyä. Hän ei voinut sietää miehiä, joilla oli niin alhainen maku. Tanssitytöt olivat sätkytelleet sääriään ja mies oli tuijottanut kuin lumottuna. Mikä siinäkin oli, että naisen liha sai jotkut miehet aivan sekaisin? Hän olisi halunnut henkisen miehen, sellaisen joka lukisi hänelle Keatsia ja Kailasta ääneen.

Heitin häntä appelsiininkuorella. ”Sinun pitää mennä johonkin runokerhoon”, sanoin.

”Sellaisissa varmaan tapellaan miehistä.” Hän heitti kuorenpalalla minua. ”Sinä et edes halunnut naimisiin ja täydellinen sulhanen tuli tiellesi.”

Huokasin. Fredrik tosiaan oli täydellinen.

Kun tulin hiihtoretkeltä kotiin, Viljo istuikin yllättäen salissa. Siinä paha missä puhutaan, ajattelin, mutta samalla minun kävi häntä sääli. Hän näytti kalvakalta, laihtunutkin oli. Äiti ja Karoliina syöttivät hänelle hiekkahentusia, hyvä kun eivät pakottaneet juomaan nekasta kermaa. Mietin miksi ihmeessä Viljo oli siinä, kun hän nosti katseensa minuun ja sanoi:

”Päivää Ellen. Tulin hakemaan Erkkiä elokuviin.”

”Sehän on mukavaa”, sanoin ja kuulostin mielestäni kansakoulunopettajalta.

”Olet kiltti kun viet Erkin biografiin”, äiti sanoi.

”Hauskaahan se on”, Viljo vakuutti.

”Ei sitten liikaa karamelleja”, äiti sanoi. ”Erkillä menee niin helposti makeasta vatsa löysälle.”

”Äiti!” Karoliina parahti. ”Sinä puhut kuin Erkki olisi kapalolapsi.”

Erkki tuli huoneeseen. ”Puhutteko te minusta? Mitä?”

”Ei mitään”, sanoimme Karoliinan kanssa yhteen ääneen. Viljo nousi ja tokaisi: ”No niin nuori mies, aletaan lähteä niin ehditään ajoissa.” Minun kohdallani hän pysähtyi, nyökkäsi kevyesti ja sanoi: ”Onnittelut kihlauksesta.”

Kurkkuani kuristi, mutta en ehtinyt sanoa muuta kuin kiitos, kun Viljo ja Erkki jo olivat hallissa pukemassa päällysvaatteitaan. Kun he olivat menneet, äiti sanoi:

”Viljo on kunnon poika. Toivottavasti hänelle löytyy pian morsian.”

Äidin sanat viilsivät oudosti. Halusin että Viljo tulisi onnelliseksi, totta kai halusin, mutta samalla minua suretti ajatella, että joku muu saisi hänet. Siinä ei ollut mitään mieltä, kun en itse ollut häntä huolinut. Ei ollut oikein toivoa, että hän pysyisi lopun elämää uskollisena ihailijanani. Menin huoneeseeni vaihtamaan vaatteita. Lumi hiihtohameen helmassa oli alkanut sulaa, ripustin hameen vaatepuulle kaapin oveen. Kuorin villahousut jalastani. Yhtäkkiä tuleva pelotti, olisin halunnut takaisin kouluun. Olisimme karanneet Eevan kanssa ostamaan munkkipossuja lähileipomosta.

Vedin kimonon ylleni ja menin takaisin saliin. Äiti istui siellä yksinään neulomassa ja hyräili hiljaa. Tulisiko minustakin tuollainen? En tosin osannut neuloa ja inhosin käsitöitä muutenkin. Istuuduin sohvaan ja vedin jalat alleni.

”Mitä pyryharakka miettii?” äiti kysyi irrottamatta katsettaan käsityöstä.

”Onko normaalia, jos miettii, onko toinen varmasti se oikea?” kysyin. ”Kyllä minä tiedän, olen rakastunut Fredrikiin ja hän on hyvä minulle. Mutta se on niin suuri päätös.”

”Se on täysin normaalia, jollei jopa väistämätöntä”, äiti sanoi rauhallisesti. ”Ja tervettä. Onhan naimisiin meno elämän suurin päätös.”

En enää kunnolla muistanut, millä olin itselleni perustellut, etten halunnut avioon. Olin ajatellut, että olisin vanki, mutta enhän minä olisi vanki, kun minulla oli Fredrik, joka halusi, että olisin onnellinen. Hän oli sanonut, että hänellä olisi kyllä jo toimensa puolesta varaa palkata lastenhoitaja, ja hänellä oli vielä liiketoimet isän kanssa, ne toivottavasti alkaisivat aikanaan tuottaa voittoa. En joutuisi kuuraamaan paistinpannuja ja leikittämään palleroita. Voisimme aviossa ollessakin käydä iltaisin ulkona ja matkustella.

Fredrik oli luvannut, että heti kun se oli mahdollista, hän veisi minut Amerikkaan. Ei pelkästään New Yorkiin, vaan myös Kaliforniaan! En tiennyt Kaliforniasta juuri muuta kuin elokuvastudiot ja rusina-askin kyljessä hymyilevän neitosen. Rusinasoppaa syödessä ajattelin, että söin Kalifornian aurinkoa. Kihelmöi ajatella sitä kaikkea.

”Fredrik on hyvä mies”, äiti sanoi. ”Rauhallinen ja kärsivällinen, siksi hän kai sinun kanssasi jaksaakin. Isä sanoo, että hän on erittäin älykäs. Isällä on suuret odotukset heidän yhteisiä liiketoimiaan kohtaan. Hän rahoittaa ja Fredrik ideoi.” Äiti vilkaisi minuun kakkuloidensa yli. ”Sinulle kävi paremmin kuin olisin osannut toivoa.”

Minua nauratti. ”Sehän oli kauniisti sanottu.”

”Koska aiot aloittaa kapioiden kirjailemisen?” äiti kysyi. ”Kannattaa varoa, ettei tule kiire.”

Hän keskittyi neulomiseen, tuijotin häntä hämmentyneenä. Noinko hyvin hän tunsi oman lapsensa? Äiti nosti katseensa ja hymyili: ”Se oli leikkiä, kultaseni. Olen varautunut siihen, että sinun kapiosi ostetaan Stockmannilta.”

Nousin syleilemään äitiä. ”Keitänkö minä sinulle teetä?” kysyin.

”Se olisi mukavaa”, hän sanoi.

Menimme Fenniaan tanssimaan Eevan ja hänen uuden heilansa kanssa. Väinö oli toimessa pankissa, muttei kuulemma mikään kuiva numerojaakko, vaan hauska – ja harrasti miekkailua. ”Ajattele, miten romanttista”, Eeva supatti minulle, kun olimme jättämässä takkejamme garderobiin.

”Nyt sinun pitää junailla asiat niin, että tulee syy kaksintaistelulle”, sanoin. ”Se olisi jännittävää.”

Eevalla oli julmetun kaunis silkkipuku, siinä oli aaltomaisia kerroksia, jotka väreilivät hänen liikkuessaan kuin järven pinta juhannuksena. Eevan kroppa soveltui nykyajan muotiin hyvin, hän oli pitkä ja kapea. Menimme naistenhuoneeseen lisäämään ihojauhetta ja kampaamaan hiukset.

”Kunpa ne eivät kauheasti laulaisi saksan kielellä”, Eeva sanoi heilutellessaan vippaa. ”Tulee Gunda mieleen.”

Olimme nimittäneet armahinta saksan opettajaamme Gundaksi. Nimi tarkoitti sotaa ja sopi mielestämme opettajallemme hyvin, sillä hän tapasi hakata karttakepillä pöytäänsä kun emme osanneet adjektiivin taivutusta. Minua hän oli kutsunut Puupääksi.

”Toisaalta jos silloin olisi ollut saksankielisiä kupletteja, olisimme varmaan oppineet kieltä.”

”Totta”, Eeva sanoi ja marssimme käsikynkkää tanssisaliin. Edeskäypä oli sopivasti pöytämme tykönä.

Eeva halusi ”teetä”, mutta minä otin vain Pommacia. Salissa oli paljon kansaa. Väinö pyysi minua foksiin, lähdin mieluusti. Tanssiminen oli hauskaa ja takana oli raskas työpäivä. Olin loiskuttanut mustetta sekä valmiille piirrokselle että hameelleni ja se oli ollut taas noita kirottuja terveysvyöilmoituksia, joita inhosin. Lehtikuvituksiakaan ei ollut pyydetty pitkään aikaan ja työ reklaamitoimistossa tuntui tasaiselta puurtamiselta. Ehkä olinkin sellainen nykyajan ihminen, joita lehdissä paheksuttiin, joka ei ollut koskaan tyytyväinen ja kaipasi alituista hermojen kiihotusta. Ilmeisesti toimittajien mielestä suomalaisten olisi pitänyt tyytyä lypsämään lehmiä, naisten ainakin.

Väinö oli hyvä tanssimaan. Kerroin, miten minua oli kerran hakenut mies, jonka hengitys haisi niin hirveästi sipulille, että olin ollut vähällä pyörtyä. Väinö nauroi ja sanoi, ettei toki sopinut syödä sipulia, jos aikoi mennä tanssimaan. Hänellä taas oli kerran ollut tanssipari, jolla oli niin mustat hampaat että ihan pelotti.

Ajattelin Viljoa. Hän oli kieltämättä erikoistunut tulevaisuuden alaan, suomalaisten hampaat olivat huonossa kunnossa. Mieleeni palasivat maalaismorsiamet, jotka saivat ennen häitään tekohampaat ja vaistomaisesti puristin omat hampaani yhteen. Onneksi sain mennä vihille omat hampaat suussa. Kuin olisi lukenut ajatukseni Väinö tiedusteli, koska me menisimme naimisiin ja sanoin, ettei päivää ollut määrätty, mikäs kiire tässä oli.

”Mikä on teidän suosikkimusiikkianne?” kysyin ja Väinö vastasi heti: ”Ehdottomasti jazz. Kun kuulee hyvää orkesteria, tulee ihan kylmät väreet!”

”En ymmärrä, miksi vanhat ihmiset vihaavat jazzia niin kiihkeästi”, sanoin. ”Äitini sanoo että se kuulostaa sieltä kuin lapset hakkaisivat pesuvateja ja kattiloita.”

”Minä taas en voi sietää oopperaa ja liedejä”, Väinö sanoi. ”Miksi oopperalaulajat kuulostavat siltä, kuin elefantti olisi astunut heidän varpailleen?”

Ilta oli hauska, sain tanssia sydämeni kyllyydestä. Liitelin Fredrikin käsivarsilla, hän oli ihana ja turvallinen. Tuttu mausteiden ja sitruunan ja paitatärkin tuoksu, hänen lämpönsä, vahvat kädet. Siinä oli paras paikka olla, siihen minä kuuluin, nyt tiesin mitä rakkaus oli ja miksi siitä puhuttiin niin paljon. Miksi elävissä kuvissa oli rakkaustarinoita, rakkaudesta laulettiin ja kirjoitettiin runoja. En ollut koskaan ennen kokenut sellaista onnea. Naiset vilkuilivat Fredrikiä, kai he ihmettelivät, miksi hän oli minun kanssani, vaikka näytin niin tavalliselta. He eivät tienneet, että Fredrik näki sisimpääni.

Lähdimme puolilta öin, sillä aamulla pitäisi olla työpaikalla. Fredrik saattoi minut katuovelle. Puutalojen ikkunat olivat pimeinä, joten annoin hänen suudella minua. Suudelmat tuntuivat suloisilta ja hänen ruumiinsa lämmitti minua.

”Ellen rakas”, hän sanoi. ”Minulla on ikäviä uutisia. En halunnut pilata iltaa kertomalla aiemmin.”

Minua pelotti ja hän huomasi sen, hän tunsi minut niin hyvin tätä nykyä. ”Joudun lähtemään ulkomaille”, hän sanoi. ”Minun pitää mennä Saksaan hoitamaan liike­asioita. Isäsi on luovuttanut pääomaa, jotta voin etsiä alihankkijoita Saksasta. Kesti pitkään ennen kuin saimme luvan viedä rahat pois Suomesta.”

Olisin halunnut kysyä, eikö hän voisi ottaa minua mukaansa, mutta eihän se käynyt. Emme olleet aviossa. Oli eri asia Bertan esiintyä isänsä yksityissihteerinä kuin että minä olisin matkustanut kaksin sulhaseni kanssa. Ja minullahan oli työ.

”Koska sinä lähdet?” kysyin.

”Ylihuomenna, mutta huominen menee valmisteluissa”, Fredrik sanoi. ”Soitan sinulle huomenna.”

Aloin itkeä. ”Oletko sinä kauan pois?”

”Kyllä siinä useampi viikko menee”, Fredrik sanoi. ”Näiden asioiden kanssa pitää olla tarkkana, ja minun täytyy voidella yhteistyökumppanit siellä päässä. Syöttää ja juottaa.”

”Ethän sinä unohda minua?” kysyin.

”Voi Ellen, en tietenkään”, Fredrik sanoi ja silitti kyyneliä kasvoiltani. ”Vaikka tapahtuisi mitä, sinä olet minulle tärkeä.”

Oli tuskaisaa erota hänestä. Lopulta Fredrik sanoi, että minun pitäisi mennä nukkumaan, jotta jaksaisin herätä aamulla. Ilta oli ollut ihana, hän muistaisi sen aina. Juoksin portaat ylös ja kuulin, miten raskas katuovi kolahti takanani kiinni.

Fredrik tuntuu kadonneen kuin maan nielemänä. Ellen kärsii alakulosta eikä jaksa koota kapioita. Isä palkkaa yksityisetsivän etsimään liikekumppaniaan.

Helsinki 1926

Aamulla minua väsytti aivan vietävästi. Onneksi oli lauantai, joten työ loppuisi jo kello neljätoista. Raahustin lumisia katuja konttorille ja mietin, tulisiko kevät koskaan. Ohi meni uupunut koni, joka kiskoi halkokärryjä. Tunsin itseni yhtä väsyneeksi, kiskoin itseäni uuteen päivään.

Kun lähestyin toimistorakennusta, törmäsin Alinaan. ”Huomenta Ellen!” hän sanoi. ”Näytätpä sinä maasi myyneeltä.”

”Kiitos vain”, sanoin. ”Frederik lähtee moneksi viikoksi liikematkalle Saksaan.”

”Voi kurjuus”, Alina sanoi. ”Keksitään sinulle jotain kivaa. Mennään Fazerille kaakaolle.”

En raatsinut sanoa, että kaakao ei paljoa piristäisi, sillä Alina oli kiltti miettiessään, miten piristäisi minua. Alina otti minua kädestä kiinni ja heilutteli sitä.

”Arvaas mitä minun isälleni tapahtui!” hän sanoi. ”Isä voitti arpajaisissa uuden hatun.”

Minua nauratti väkisin. ”En tiennytkään, että on olemassa hattuarpajaisia.”

”Kyllä vain. Isä oli ikionnellinen, hatut ovat kalliita. Se oli oikein hieno tummanharmaa hattu. Muut palkinnot olivat tylsiä, kenkäharjoja ja sellaista.”

Ajatus arpajaishatusta piristi vähän, olin onnellinen Alinan isän puolesta. Menimme alaovesta ja Alina sanoi: ”Jäätkö sinä työstä pois, kun menet naimisiin?”

”Pakkohan se on”, sanoin. ”Ei ukko Ahokanto minua pidä.”

”Ei sitä tiedä, kuulin kun hän kehui, että olet taitava ja nopea. Etkä tuhlaa aikaa pelleilyyn, kuten pojat.” Alina vilkaisi minuun. ”Mutta tietysti sitten kun lapsia tulee…”

En halunnut ajatella kaikkea sitä, se tuntui pelottavalta. Kun yritin kuvitella itseäni äidin osaan tuntui, että olin vielä lapsi. Olisin halunnut roikkua rouva Suomisen esiliinan nauhoissa. Olin pelännyt lokkeja, ne olivat niin suuria ja rääkyivät kovaa. Pelkäsin, että ne asettuisivat olkapäälleni ja tökkäisivät nokkansa korvaani. Mutta rouva Suomisen lähellä ei tarvinnut pelätä, hän oli suuri kuin vuori. Enhän minä edes tiennyt, miten pienokainen kapaloitiin tai mitä se tarvitsi. Napavöitä ja kuolalappuja ainakin.

Inkeri tuli päivälliselle. Kaarlo oli yleisurheiluseuran hallituksen illanvietossa, johon ei daameja kaivattu. Panin merkille, että Inkeri oli lihonut. Sitä se onnellinen avioelämä teki.

”Mitä me syödään?” hän kysyi äidiltä.

”Savusiikaa hakatun munan kanssa”, äiti sanoi ja Inkeri oli tyytyväinen.

”Minulla on koko ajan nälkä”, hän sanoi.

Äiti katsoi häntä pitkään ja Inkeri katsoi takaisin. Mietin, mikä heitä vaivasi. Sitten Lahja tuli sanomaan, että pöytä oli katettu ja menimme ruokailuhuoneeseen.

”Ai Fredrik ei ole syömässä?” Inkeri sanoi.

”Hän lähtee huomenna Saksaan hoitamaan yhteisiä liikeasioitamme”, isä sanoi. ”Siinä on kyllä fiksu ja yritteliäs nuori mies. Tuen häntä sataprosenttisesti.” Isä katsoi armeliaasti minuun. ”Ellen on tehnyt hyvän valinnan. Fredrikillä on selvästi vankka moraali ja vahva vastuuntunto. Hän pitää varmasti perheestään huolen.”

Peruna oli vähällä juuttua kurkkuuni. Aloin tuntea itseni emakoksi, jonka toivottiin pian porsivan.

”Ja niin hurmaava”, äiti sanoi. ”Kävimme Hyvinkään-retkellä kahvilla Hilda-tädin luona ja Hilda sanoi lähtiessämme, että harvoin nykyään tapaa niin hyväkäytöksistä nuorta ihmistä. Nuorilla on niin paljon hullutuksia.”

Saatoin hyvin kuvitella, että Hilda-täti oli laulanut Fredrikin ylistystä kaikilla rouvaskutsuilla ja leskien yhdistyksillä visiitin jälkeen.

”Mitäs elävää kuvaa te olitte Viljon kanssa katsomassa?” isä kysyi pahnanpohjimmaiselta.

Erkki innostui. Se oli ollut Buster Keatonin uusi, Keaton oli mielettömän hauska! Hän sai tietää, että hän ei saisi setänsä perintöä, jollei menisi naimisiin samana päivänä ennen kello seitsemää. Kukaan ei kuitenkaan suostunut hänen kanssaan naimisiin. Liiketuttava laittoi lehteen ilmoituksen ja lauma naisia ilmestyi tappelemaan Keatonista. Erkki sanoi ymmärtävänsä, että joku meni naimisiin saadakseen miljoonaperinnön, mutta muutoin hän ei ymmärtänyt sitä ollenkaan. Koulussakin tytöt olivat aivan kummallisia.

”Kai sinä siskojasi palvot kuitenkin?” Karoliina kysyi.

Erkki alkoi kiemurrella ja kaikki nauroivat. Sitten Inkeri kilautti veitsellään juomalasia ja sanoi, että hänellä oli kerrottavaa. Hänen poskensa olivat punaiset kuin jouluomenat ja hän hymyili niin hämillisesti, etten muistanut koska olin nähnyt häntä sellaisena.

”Meille tulee lapsi”, hän sanoi ja kaikki alkoivat hälistä. Äiti ja Karoliina nousivat syleilemään Inkeriä, isä myhäili tyytyväisenä ja minä yritin saada omat onnitteluni esitettyä mekkalan keskellä. Ohi mennessään äiti pörrötti Erkin tukkaa.

”Erkistä tulee eno.”

Se nauratti kaikkia, sillä Erkki vaikutti melko nuorelta enoksi. Sitten isä halusi juoda onnittelumaljat (piimää) ja äiti voivotteli, että olisi pyytänyt Lahjaa leipomaan kaakun, jos olisi tiennyt. Äiti halusi tietää, oliko Inkeri käynyt tohtorilla, mitä tämä oli sanonut, koska lapsen odotettiin syntyvän, minkä värisiä nuttuja äiti voisi alkaa neuloa.

”Valkoinen on varmasti paras”, äiti sanoi. ”Ja meillä on sitten suvun kastemekko, siihen on kirjailtu teidän kaikkien nimet.”

Ensimmäinen lapsenlapsi! Minua liikutti nähdä vanhempieni ilo ja riemu. Tuntui, että näin sen piti mennä, syntyi uusi sukupolvi ja vieläpä itsenäiseen Suomeen.

Aterian jälkeen istuimme salissa. Erkki oli harjoitellut Lahjan kanssa kinuskin tekoa, koska pikkupojilla oli aina karamellin kaipuu. Äiti tarjoili kinuskeja kristallimaljasta ja kaikki kehuivat niitä.

”Lahja on kiltti, kun opettaa sinua”, Inkeri sanoi.

”Kyllä Lahjankin teki mieli makeisia”, Erkki sanoi.

Telefooni pirisi hallissa. Syöksähdin vastaamaan ja toiveisiini vastattiin, se oli Fredrik. Kerroin hänelle heti Inkerin uutiset.

”Ei minustakaan tunnu enää niin mahdottomalta, että tulisin joskus äidiksi”, sanoin. ”Mutta kokeilen nyt ensin, millaista on olla täti!”

Fredrik naurahti. ”Voi tyttö rakas…” hän sanoi.

Tuli hiljaista, telefonilinja kohisi välillämme. ”Jännittääkö matka?” kysyin.

”Ainahan se jännittää. Nyt on vielä suuret panokset pelissä, isäsi ja minun liiketoimet.”

”Varmasti se menee hyvin”, sanoin. ”Isä juuri kehui sinua maasta taivaaseen. Varmasti hurmaat myös saksalaiset.”

”Toivotaan. He taitavat olla vähän totisempia kuin isäsi”, Fredrik sanoi. Hänen äänensä kuulosti melankoliselta, mutta ehkä se oli vain matkakuumetta.

”Minne sinä menet ensimmäiseksi?” kysyin.

Hän menisi laivalla Stettiniin ja siitä junalla Berliiniin.

”Menetkö sinä autokilpailuihin?” kysyin ja Fredrik naurahti.

”Saatan mennäkin. Ja silloin minä ajattelen rakasta tyttöäni, joka haluaisi kilpa-ajajaksi.” Hän vaikeni taas. Puhelu alkoi tuntua minusta omituiselta, Fredrik ei ollut oma itsensä. Hän jatkoi hiljaisella äänellä: ”Muista, että ajattelen sinua joka päivä.”

”Kyllä kapteeni!” sanoin. ”Ja minä sinua.”

Sitten hänen piti lopettaa puhelu, oli vielä asioita hoidettavana. Raskain mielin laskin kuulokkeen pidikkeisiin. Puhelimen yllä oli pieni taulu, mutainen polku joka kiemursi lehmihakaan. Miksihän taiteilija oli valinnut juuri sen maiseman, se oli surumielinen ja jokapäiväinen.

Menin takaisin saliin.

”Oliko se Fredrik?” äiti kysyi. Nyökkäsin ja kyyneleet kirvelsivät silmissä. ”Voi tyttö parkaa”, äiti sanoi ja jopa Inkeri katsoi minuun myötätuntoisesti. En enää ollutkaan rasittava huithapeli, vaan tuleva vaimo ja perheenäiti.

”Olen kiitollinen Fredrikille, että hän lähtee Saksaan asti”, isä sanoi. ”Mutta tunnen itseni myös vähän syylliseksi. Koetetaan keksiä sinulle jotakin kivaa.”

Äiti alkoi kertoa tarinaa siitä, miten oli joutunut olemaan erossa isästä kihlausaikoina, siis joskus liitukaudella. Karoliina koetti lohduttaa sanomalla, että voisimme mennä katselemaan kankaita morsiuspukua varten, mutta heidän huolenpitonsa alkoi yhtäkkiä väsyttää minua ja sanoin meneväni omaan huoneeseeni.

Huone oli pimeä, menin ikkunalle ja katsoin alas pihalle. Asunnoissa toisella puolella pihaa loisti lämpimät valot. En tiennyt, miksi oloni oli niin omituinen ja raskas. Fredrik ei ollut kuulostanut omalta itseltään, olin vaistonnut, että häntä painoi jokin asia. Ja nyt hän oli lähdössä, emme näkisi viikkokausiin. Kaukopuhelut olivat kalliita. Sanoin itselleni, että olin vain väsynyt, kuvittelin asioita. Fredrik oli jännittynyt matkasta ja haasteista, jotka Saksassa odottivat, olihan hänellä suuri vastuu. Isä odotti hänestä paljon. Ja olihan avioituminen hänellekin suuri muutos.

Seisoin pitkään ikkunalla katselemassa ulos. Silloin en vielä tiennyt, etten enää koskaan kuulisi Fredrikistä.

Äiti ehdotti, että ostaisimme kapioita vähän kerrassaan, silloin isä ei järkyttyisi laskusta. Olihan tässä aikaa, hääpäivääkään ei ollut vielä määrätty.

”Fredrikille isä kuitenkin antaa surutta rahaa”, sanoin.

”Se on eri asia”, äiti sanoi. ”Ne varat voivat hyvin tuottaa itsensä moninkertaisina takaisin.”

Olimme tavanneet työni jälkeen Senaatintorin laidassa. Menimme yhdessä Stockmannin tekstiiliosastolle Kiseleffin taloon. Valopihan kahta puolta oli lasiset myymälätiskit, joista saattoi valita mieleisiään petivaatteita.

”En tiedä pitäisikö meidän teettää monogrammit täällä, vai etsiä halvempi itsenäinen tekijä”, äiti pohti ääneen.

”En minä tarvitse monogrammeja”, sanoin. ”En ole koskaan ymmärtänyt niitä. Miksi ylipäätään nimikoida lakanoita, ja vielä tyttönimen nimikirjaimin. Se on kummallista.”

Äiti ei sanonut mitään. Vilkaisin häneen ja näin heti, että hän oli pettynyt. Ymmärsin, että tämä oli hänelle tärkeää, hän oli onnellinen, kun sai järjestää morsius­asioita.

”Mutta tehdään kuten sinä haluat”, sanoin ja äiti katsahti minuun hymyillen. Hän pysähtyi ensimmäisen tiskin luo katselemaan tekstiileitä ja selitti myyjättärelle, että hänen tyttärensä oli menossa naimisiin. Ostaisimme pikkuhiljaa vuodevaatteita, serviettejä ja pyyheliinoja. Kestävintä laatua kiitos.

Se kaikki tuntui epätodelliselta. Fredrik oli ollut poissa monta viikkoa. Muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli saapunut Saksaan, hän oli soittanut isälle ja kertonut, että asiat etenivät hyvin. Minä olin saanut postikortin, jossa oli kirahvi Berliinin Zoosta. Fredrik oli kirjoittanut ikävöivänsä minua, täällä on niin paljon, mitä haluaisin sinulle näyttää.

Kuljin äidin kannoilla, enkä osannut kunnolla kiinnostua pyyheliinoista. Koetin muistella sitä Elleniä, joka oli ollut varma, ettei menisi koskaan naimisiin. Aivan kuin hän olisi ollut joku toinen tyttö, tuntematon. Halusin Fredrikin kanssa naimisiin, mutta kaikki siihen liittyvä hössötys tuntui vieraalta.

Äiti maksoi ostokset ja kirjoitti osoitteemme lähettiä varten. Astuimme kadulle, aurinko paistoi ja Suurkirkko hehkui auringossa valkeana kuin kananmuna. Äiti ehdotti, että menisimme kahville. Hän oli pyytänyt Lahjaa laittamaan päivällisen vähän myöhemmin kuin tavallisesti.

Vasta istuutuessani huomasin, miten väsynyt olin. Olin nukkunut huonosti, heräsin usein aamuyöstä, kun koko kaupunki oli äänetön, maito- ja leipäkärritkään eivät olleet lähteneet liikkeelle. Kun olimme pieniä, Karoliina oli välillä pyytänyt päästä yöllä viereeni, jos näki pahaa unta. Nyt toivoin, että hän olisi tehnyt edelleen niin. Hän oli tavannut nukahtaa heti, kun pääsi peiton alle minun kylkeeni kiinni. Hänen nuhinansa oli ollut unettavaa, ja pian minäkin olin lipunut sinisellä soutuveneellä unten maille.

Äiti riisui sormikkaansa ja tarjoilija tuli ottamaan tilaukset. Äiti tilasi kahvia ja keksejä. Tarjoilijan poistuttua hänen katseensa kääntyi minuun.

”Olet näyttänyt viime aikoina uupuneelta”, hän sanoi. ”Olemme puhuneet sinusta isän kanssa. Työ on varmasti liian väsyttävää.”

En ehtinyt sanoa mitään, kun hän jo jatkoi. Oli suuri muutos ottaa itselleen vaimon osa, minun pitäisi koota voimiani. Ja äitiys se vasta kysyikin voimia. He olivat jutelleet isän kanssa, että voisin tehdä piirustustöitä kotoa käsin, eihän minun tarvinnut tienata elantoani, isä kyllä pitäisi siitä huolen ja tietysti myöhemmin Fredrik.

”Luulin, että olet emansipaationainen!” huudahdin.

Tarjoilija tuli brickan kanssa ja asetteli astiat väliimme. Äiti odotti vaiti, tarjoilijan poistuttua hän sanoi:

”Olen kyllä, mutta sinulla on edessäsi tärkeä tehtävä vaimona ja äitinä. Olet kasvoiltasi harmaa, sinulla on varjot silmien alla.”

”Olen vain nukkunut huonosti.”

”Voisit käydä tohtorin puheilla”, äiti sanoi. ”Hän voisi tarkastaa, ettet kärsi vitamiininpuutteessa. Tai raudan. Taidan pyytää Lahjaa muutenkin tekemään enemmän maksaruokia.”

Äiti katsoi minuun tutkivasti. ”Onko jotain vialla?” hän kysyi.

Pudistin päätäni. ”Minulla on vain ikävä Fredrikiä.”

Äiti otti kiinni kädestäni ja puristi sitä. ”Tietysti sinulla on. Isällä on huono omatunto siitä, että hän lähetti Fredrikin ulkomaille juuri nyt. Mutta nämä afäärit auttavat teitä tulevaisuudessa. Lapsiin menee rahaa, eikä kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”

Nyökkäsin. ”En minä halua, että isällä on huono omatunto. Ymmärrän kyllä.”

Äiti hymyili. ”Kun me menimme naimisiin, olimme köyhiä kuin kirkonrotat”, hän sanoi.

Olin kuullut kertomukset ennenkin. Miten he asuivat pienessä asunnossa eräässä Meilahden vanhoista huviloista. Isä vasta aloitti uraansa, äiti oli tienannut kirjontatöillä, ja pian Inkeri oli ilmoittanut tulostaan. He olivat olleet onnellisia, vaikka huvilassa veti nurkista ja vesi piti kantaa ulkoa. Tutuista tarinoista tuli turvallinen olo.

Yhtäkkiä äiti sanoi: ”Minähän ihan unohdin! Saamme kesäksi saman huvilan kuin viime vuonna.”

Se ilostutti enemmän kuin olisin luullut. Olin ihastunut Terijokeen perin juurin.

”Tehän voisitte isän kanssa ostaa oman huvilan”, sanoin. ”Ne ovat kuulemma edullisia.”

Yllätyksekseni äiti ei lytännytkään ajatusta, vaan sanoi: ”Olemme kyllä puhuneet siitäkin mahdollisuudesta. Kuulemma Terijoen odotetaan virkistyvän yhä.”

”Luulin, että sinä haluat olla hiljaisuudessa korven keskellä”, kiusoittelin.

”Kuvittelin niin itsekin”, äiti sanoi. ”Tykästyin kuitenkin Terijoen tunnelmaan.”

Äiti maksoi kahvit ja lähdimme käsikynkkää kotia päin. Oloni oli kevyempi. Ei Fredrik olisi ikuisesti poissa, ja kesällä pääsisin taas Terijoelle. Voisimme tehdä Fredrikin kanssa autoretkiä ja suunnitella tulevaisuutta.

”Koeta ajatella, että te saatte pian olla loppuelämän yhdessä”, äiti sanoi. ”Hän ollut matkalla monta viikkoa, kyllä hän pian palaa.”

Helsingissä oli kevät. Mustarastaat lauloivat puistoissa, ihmiset kulkivat Espiksellä esittelemässä kevätasujaan. Moottoriveneet urakoivat Virosta juotavaa, eräs neiti jäi kiinni siitä, että yritti kuljettaa rajan yli kapsäkillisen silkkivaatteita maksamatta tullia. Gramofonit soivat. Maailmalla kuohui, Englannissa pelättiin, että yleislakko yltyisi luokkasodaksi. Amundsen ja Byrd kirivät toisiaan kohti pohjoisnapaa, Amundsen ilmalaivalla ja Byrd lentokoneella. Latvian presidentti vieraili Suomessa. Arveltiin, että radium-liinoilla voitaisiin hoitaa verisuonten kalkkeutumista ja luuvaloa.

Terijoen Merikylpylä ilmoitti kylpykauden alkavan 1.6. 1926. Kaivohuoneella esitettiin geisha-tanssia. Helsinkiläiset ostivat uusia polkupyöriä ja veneitä, perheenemännät alkoivat suunnitella maallemuuttoa, nuoret neidit hankkivat pisamavoidetta. Kappelin edustalla istuttiin nauttimassa virvokkeita, jotkut äveriäät matkustivat lentokoneella Tallinnaan sekä Tukholmaan.

Äiti neuloi pieniä nuttuja ja töppösiä, salissa asusti pysyvästi iso koppa lankoja. Karoliina ompeli pieniä, kehtoon sopivia petivaatteita pehmeimmästä puuvillasta. Hän yritti saada minua mukaansa kangaskauppaan katsomaan morsiuspukukankaita, mutta en halunnut. Se ei tuntunut tähdelliseltä, kun ei tiennyt, koska Fredrik palaisi.

Paarustin kodin ja konttorin väliä. Eeva koetti houkutella minua hänen ja Väinön kanssa tanssimaan, mutta en halunnut lähteä ilman Fredrikiä. Kaupunki väreili kevään kepeää valoa, Espiksen puissa oli vihreät hunnut ja ravintoloissa soi jazz.

Olin menossa Iiriksen luo illanviettoon, kun näin kadun toisella puolella Viljon. Hän käveli pää painuksissa ja näytti kovin yksinäiseltä. Vislasin kuin katupoika ja kun hän kohotti päänsä, loikin raitiovaunukiskojen yli hänen luokseen.

”En ole nähnyt sinua pitkään aikaan”, sanoin.

”On ollut opiskelukiireitä”, Viljo sanoi.

Tuli hiljaista, ja siinä samassa ymmärsin, että minun oli ollut häntä ikävä. Hän oli läpensä tuttu, eikä häneen tarvinnut tehdä vaikutusta, sillä tiesin hänen ajattelevan minusta vain hyvää.

”Nähdäänkö me kesällä Terijoella?” kysyin.

”En tiedä. Äiti on ollut sairaalloinen, hän menee Merikylpylään hoitoihin. En tiedä vuokraanko huonetta yksin.”

”Tule meille”, sanoin. ”Meillä on tilaa. Erkki pitää sinusta. Ja isä ja äiti myös.”

En saanut sanottua, että minäkin pidin. Totta kai pidin, hänen alakuloinen olemuksensa vetosi äidinvaistoihini.

”Se olisi minustakin kivaa”, sanoin.

Viljo katsoi minuun. ”Onko Fredrik siellä?” hän kysyi.

En osannut ajatella niin pitkälle, kun en tiennyt, koska Fredrik palaisi Saksasta.

”On varmaan”, sanoin.

Kun lähdimme tahoillemme, oloni oli yhtäkkiä melankolinen. Kaupunki oli täynnä iloa, kepeitä askelia, aprikoosinväristä silkkiä, tulppaaneja ja laulua, mutta minun kannoillani kulki epämääräinen ahdistus, pahaenteisyyden tuntu. Miten huoleton olinkaan ollut edellisvuonna samaan aikaan, en ollut ajatellut muuta kuin tanssia ja pukuja. Häiden odotuksen olisi pitänyt olla nuoren naisen elämässä onnellisinta aikaa, mutta minun oli raskas olla.

Illalla isä kysyi, koska Fredrik oli kirjoittanut minulle viimeksi.

”Olen saanut vain kaksi postikorttia”, sanoin.

”Sepä merkillistä”, isä sanoi. ”Hän on ollut pian poissa kuusi viikkoa. Kaipasin vähitellen tietoja.”

Äiti istui sohvassa neulomassa pieniä töppösiä Inkerin lapselle. ”Koititko hotellista?” hän kysyi.

Isä sanoi soittaneensa hotelliin, mutta Fredrik oli lähtenyt sieltä viivyttyään vain muutaman yön, vaikka isä oli maksanut ensimmäiset viikot etukäteen Suomesta käsin.

”Onpa outoa”, äiti sanoi. ”Ehkä hotellista oli jotakin vikaa.”

”Mutta miksi hän ei siinä tapauksessa ole ilmoittanut olinpaikkaansa?”

”Merkillistä kerta kaikkiaan”, äiti sanoi. ”Ettei vain olisi sattunut mitään, mutta kyllähän konsulaattiin varmasti ilmoitettaisiin, jos suomalainen joutuisi onnettomuuteen. Oletko kysynyt sieltä?”

Isä sanoi, että ottaisi konsulaattiin yhteyttä. Entä omaiset? He katsoivat molemmat minuun. Sanoin, ettei Fredrikillä ollut omaisia, tosin muistin tädin, jonka hän oli tavannut Terijoella, mutta en tiennyt tästä muuta kuin etunimen. En oikeastaan tiennyt muita kuin hyyrymuorin. Nyt vasta huomasin, että olimme olleet aina minun perheeni kanssa.

”Täytyyhän ihmisellä joku olla”, äiti sanoi. ”Tätejä, setiä, pikkuserkkuja.”

”En tiedä heistä mitään”, sanoin nolostuneena.

Isä pyysi minulta hyyrymuorin puhelinnumeron, kävin hakemassa lapun kirjoituspöytäni laatikosta ja menin takaisin olohuoneeseen. Minua hermostutti, vaikka en osannut kuvitella, että Fredrikille olisi sattunut mitään. Jos hän olisi loukkaantunut, hän olisi varmasti ollut yhteydessä, enkä voinut kuvitella, että joku niin elinvoimainen olisi joutunut murhamiesten kohteeksi. Olihan Berliinissä levotonta, sosialistit ja anarkistit riehuivat, siellä oli paljon köyhyyttä, oli katkeruutta sodan ja toimeentulon takia, mutta Fredrik oli matkustellut, varmasti hän osasi olla varovainen.

Katselin miten valkea lanka virtasi äidin sormien lomasta ja muuttui töppösen reunaksi. Oli vaikeaa ajatella, että syksyllä oma äitini olisi yhtäkkiä isoäiti, eihän hänellä ollut edes kissaa ja kiikkustuolia.

Isä palasi, istuutui ja veti piippuvehkeet lähemmäs itseään. Hän alkoi puuhastella ennen kuin sanoi: ”Rouva ei tiennyt mitään. Fredrik oli sanonut huoneensa irti ja jättänyt saman hotellin yhteystiedot. Ja lisäksi jonkun naisen puhelinnumeron. Rouva oli ymmärtänyt, että nainen on Fredrikin sisar.”

Mikä ihmeen sisar, mietin. Ja miksei hän jättänyt minun numeroani, olin hänen tuleva puolisonsa.

”Entä Fredrikin tavarat?” kysyin.

Kuulemma hänellä ei ollut koskaan ollut paljoa tavaraa, hän oli lähtenyt kahden matkalaukun kanssa. Hän oli lähettänyt rouvalle muutaman postikortin, koska tämä keräsi taidekortteja, mutta moneen viikkoon ei ollut kuulunut mitään.

”Pyysitkö sinä sen naisen numeron?” äiti kysyi. ”Siskon?”

Isä otti liivintaskusta paperilapun. ”Sain osoitteen, hänellä ei ole puhelinta. Kristiina Lehtovuo, onko tuttu nimi?”

Isä katsoi minuun. Pudistin päätäni. Sukunimi oli eri kuin Fredrikillä, mutta saattoihan tuo mystinen sisar olla naimisissa. Mutta miksei Fredrik ollut kertonut minulle siskostaan? Tai muistakaan omaisistaan. Tiesin vain, että vanhemmat olivat kuolleet, mutta pikkuserkuista tai tädeistä en tiennyt mitään. Kaikillahan sellaisia oli, oli vaikea kuvitella, että Suomessa joku olisi ollut aivan yksin maailmassa, kun kaikki tunsivat kaikki, Helsingissä varsinkin. Helsinki oli juorukylä, jossa tiedettiin muiden asiat tarkkaan.

Bertan Egypti-juhlat palasivat mieleeni, ja sitten se, ettei Bertta oikeasti tuntenut Fredrikiä. Ajattelin ystäviäni. Tunsin Eevan ja Iiriksen perheet, olin ollut koululaisena Eevan perheen huvilalla ja tavannut varmaan sata sukulaista. Olin käynyt Iiriksen kanssa Loviisassa hänen isoäitinsä luona. Jopa konttorin Liisalla, joka oli rutiköyhistä oloista maalta, oli kaupungissa serkkuja. Ei kukaan tuntemani ihminen ollut ajelehtiva poiju, vailla kiinnekohtaa.

”Onpa mystinen juttu kerta kaikkiaan”, äiti sanoi, mutta hänen äänensä oli rauhallinen, hän ei selvästi uskonut, että mitään oli varsinaisesti vialla.

”Fredrik on aina ollut niin luotettava”, isä sanoi. ”Jotain hämärää tässä on.”

Sunnuntaina Inkeri ja Kaarlo tulivat päivälliselle ja heille kerrottiin Fredrikin katoamisesta.

”Minusta tuollainen on huonoa käytöstä”, Inkeri sanoi. ”Millaisessa kodissa hän on kasvanut, kun kuvittelee, että voi huidella isän rahoilla ilmoittamatta itsestään?”

”Ei hän huitele”, äiti sanoi. ”Hän on siellä solmimassa liikesuhteita.”

Inkeri katsoi isää ja äitiä. ”Onko todella? Ajattelin alun perinkin, että oli huono idea päästää hänet sinne isän varojen kanssa yksinään. Mitä me oikeastaan tiedämme hänestä?”

”Hänhän on isän työtoveri”, äiti sanoi, mutta Inkerin mielestä sillä ei ollut mitään merkitystä.

”Tärkeintä on se, mistä ihminen tulee, millaisesta perheestä. Millainen moraali hänelle on opetettu? Minusta hänessä oli alun perinkin jotain outoa.”

”Et kuitenkaan sanonut mitään”, totesin.

Inkeri katsoi minuun. Olisi ollut tahditonta arvostella oman sisaren kihlattua, varsinkaan kun mikään ei varsinaisesti ollut vialla. Inkerin mielestä Fredrik vain oli liian täydellinen. Pukeutui täydellisesti, käyttäytyi tapaoppaan mukaisesti, oli kiltti vanhoille tanteille, aina niin sulava ja mukava.

”Kävikö Aksel tämän Kristiinan oven takana?” Kaarlo kysyi.

Isä oli käynyt, mutta kukaan ei ollut kotona. Kyseessä oli ollut aivan tavallinen talo Josafatinkadulla, siisti porraskäytävä, ei mitään merkillistä. Konsulaatissa ei tiedetty mitään.

”Kaikki ei ole kohdallaan”, Inkeri julisti.

”Onko Aksel harkinnut yksityisetsivän palkkaamista?” Kaarlo kysyi.

Kaikki katsoivat häneen hämmentyneinä. Jopa Erkki heräsi ja lopetti uunihauen lappamisen suuhunsa.

”Onko sellaisia oikeasti olemassa? Eikö niitä ole vain halpahintaisissa kirjasissa, joita ostetaan junalukemiseksi?” äiti sanoi.

Kaarlo sanoi, että hänen opiskelutoverinsa oli ryhtynyt etsiväksi. Hän joutui selvittämään paljon karanneiden puolisoiden olinpaikkoja, ja tällainen tapaus olisi varmasti astetta kiinnostavampi. Amerikassa yksityisetsiviä oli paljon, he selvittivät kaikenlaisia tapauksia: katoamisia, rikoksia, rikkaiden ihmisten korujen varkauksia – kaikki eivät halunneet sotkea poliisia kuvioon. Ja eihän poliisia olisi Fredrikin tapaus edes kiinnostanut, sillä ei ollut tapahtunut rikosta.

”Herranjumala”, äiti henkäisi. ”Tarkoitatko sinä, että Fredrik on ehkä karannut?”

”En tarkoita mitään”, Kaarlo totesi juhlallisesti. ”Varmasti on jokin viaton selitys. Mutta etsivä voisi auttaa selvittämään sen.”

Isä näytti miettiväiseltä. ”Etsin ensin tämän Kristiinan käsiini. Katsotaan sitten.”

Äiti ojentautui Erkin ohi puristamaan kättäni. ”Varmasti kaikki on hyvin. Ha­luamme vain varmistaa, ettei Fredrikille ole sattunut mitään.”

Jopa miehet katsoivat minuun myötätuntoisesti.

Olin tulossa töistä, pysähdyin katsomaan Uuden Stockmannin näyteikkunaa Keskuskadun ja Aleksanterinkadun kulmassa. Uudisrakennus oli vielä pieni, siihen aiottiin kuulemma rakentaa korkea saksalaistyylinen tavaratalo, josta saisi ostaa mitä vain. Ikkunassa oli kesäleninkejä. Helmat olivat lyhentyneet entisestään ja kuviot muuttuneet geometrisiksi. Oli tekosilkkiä, pumpulikretonkia ja sorsettia. Yksi puvuista, jossa oli ruusukevyö lanteilla, miellytti minua erityisesti. Kaivelin laukustani paperilappua ja lyijykynän nysää, kun joku kutsui minua nimeltä.

Se oli Bertta. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, hän näytti säteilevältä. Hän oli jo ehtinyt päivettyä, päässä oli uusi hattu ja hän oli kaiken kaikkiaan niin tyylikäs, että tunsin itseni nukkavieruksi ja harmaaksi.

”Olet palannut Saksasta!” sanoin.

Kyllä vain, siellä oli ollut niin hauskaa. Itse asiassa työkin oli ollut hauskaa. Bertta oli ruvennut ajattelemaan, että voisi ryhtyä jonkun suurjohtajan sihteeriksi, isänsä kauhuksi. Berliinissä hän oli nähnyt, että sihteerit ne oikeasti pyörittivät karusellia. Ja upeat vaatteetkin heillä oli. Berliini oli köyhä ja talouslaman kourissa, mutta naiset pukeutuivat silti hyvin. Ja millaisia tanssipaikkoja ja yökerhoja siellä olikaan. Bertta aikoi järjestää kemut kotonaan, ihan pienet vain, siellä hän kertoisi kaikesta. Minun pitäisi ehdottomasti tulla! Ja Karoliinan myös.

Hän oli jo aikeissa syöksyä eteenpäin, kun hän muisti jotain. Olinko kuullut uutisia Kittystä? Hän oli lähtenyt Amerikkaan, eikä kuulemma aikonut palata!

”Hui, miten joku uskaltaa”, Bertta sanoi. ”Hän lahjoitti pois melkein kaikki pukunsa ja lähti matkaan – yksin, ajattele!”

”Mitä hän siellä tekee?” kysyin.

Bertta selitti, että ensialkuun Kitty olisi seuraneitinä vanhalle suomalaiselle rouvalle, mutta aikoi etsiä jännittävämpää työtä, kunhan olisi asettunut. Kitty jos kuka pääsisi siellä pitkälle.

”Ajattele, jos hänestä tulisi filmitähti!” Bertta huudahti. ”Hän on niin pitkä ja kaunis.”

Päässäni porisi. ”Mikä Kittyn oikea nimi on?” kysyin.

Bertta hymyili minulle. ”Hassu kysymys. Hänen nimensä on Kristiina. Kuule, nyt minun pitää mennä!”

Sitten Bertta lehahti tiehensä ja jäin yksin ikkunan eteen seisomaan. Siinä oli myös kesähattuja modistin telineissä ja siroja remmikenkiä, mutta en nähnyt niitä kunnolla. Koko kuvio oli… pelottava. Mitä ihmettä oli meneillään? Miksei Fredrikistä kuulunut mitään? Oliko Kitty hänelle sukua? Miksi Kitty lähti yhtäkkiä Amerikkaan? Samalla kadehdin Kittyä. Miten joku uskalsi lähteä tuosta vain ja yksin vielä, vieraaseen maahan ja tuikituntemattomien ihmisten palvelukseen! Minusta ei sellaiseen olisi ollut. Tunsin itseni kahta kauhtuneemmaksi, kuin metsähiireksi, joka halusi vain puuhailla pesäkolossaan kotimetsässä.

Lähdin laahustamaan kohti kotia.

”Neiti on selvästi liikarasittunut”, tohtori sanoi. Hän oli nuorehko mies, joka oli lääketieteen lisäksi opiskellut psykologiaa, eli sielutiedettä, kuten äiti sanoi. Minulle sielutieteestä tulivat mieleen teosofit, jotka yrittivät nähdä miten sielu irtoaa ruumista.

Tohtori sanoi, että minulla oli anemia ja vitamiininpuutosta. Lisäksi hermoni olivat rasittuneet. Minun pitäisi ottaa työstä vapaata ja koettaa levätä koko kesä. Ajattelin, että ukko Ahokanto saisi vettä myllyynsä, todisteen sille, että naiset, nuo heikommat astiat, eivät vain jaksaneet työelämässä kodin ulkopuolella, koska naisen luonnollinen osa oli hoitaa kotia.

Tohtori katsoi minuun ankarasti. ”Ymmärtääkö neiti? Jos neiti ei nyt lepää, ylirasitustila vain pahenee. Ja pitkittynyt rasitus altistaa keuhkotaudille.”

Nyökkäsin. Sain reseptin vahvistavalle tinktuuralle. Äiti istui odotushuoneessa kevätkappa sylissään. Hän katsoi minuun, kun tulin ulos tohtorin vastaanottohuoneesta. Minä pillahdin itkuun. Muistin, miten äiti oli hieronut rintaani kamfeeritippoja, kun lapsena sairastin. Olisin halunnut takaisin lapsensänkyyn nallekarhu kainalossa, äiti olisi istuutunut vuoteeni reunalle, avannut yöpaidan napit ja tiputtanut ruskeasta lääkepullosta kamfeeria, joka haisi hassulle.

Nyt äiti sai taas viuhtoa kanaemona ympärilläni. Hän suunnitteli ravitsevia aterioita, joissa oli riittävästi lihaa ja vihanneksia. Kananmunia piti syödä runsaasti, sillä niissä oli paljon ravitsevaa valkuaisainetta. Aamuaterialla jouduin juomaan kuorimatonta maitoa. Äiti vei minua kävelyille kauniiseen kevätsäähän, sillä minun piti saada tarpeeksi valoa ja ilmaa. Minut pakotettiin haaleisiin kylpyihin, sillä äidin nuoruudessa oli uskottu sellaisen hoidon elvyttävään voimaan.

Yllätyksekseni johtaja Ahokanto oli suhtautunut myötätuntoisesti lepolomaani. Hän sanoi, että ottaisi minut mieluusti syksyllä takaisin, sillä olin ahkera ja nopea ja työpanokseni vastasi vähintään kahden miehen saavutuksia.

Kesä lähestyi, eikä Fredrikistä edelleenkään kuulunut mitään. Vaikka vakuuttelin itselleni, ettei se tarkoittanut mitään, tuntui että samalla valmistelin itseäni siihen, etten enää koskaan näkisi häntä. En suostunut ajattelemaan hääpukua, enkä ostamaan lisää kapioita. Luin kepeitä romaaneja ja joitain lapsuuden suosikkikirjoja. Tuntui hassulta olla päivät kotona, kuin olisin ollut sairastava koululainen.

Eräänä iltapäivänä vanhempani pyysivät minut saliin. Siellä olivat myös Inkeri ja Kaarlo sekä Karoliina. Isä sanoi, että hänellä oli meille kerrottavaa.

Hän oli tehnyt Kaarlon neuvon mukaan ja palkannut etsivän. Tämä oli osoittautunut fiksuksi ja tehokkaaksi nuorukaiseksi. Hän oli aloittanut Kristiina Lehtovuosta. Tytön asuintoveri oli kertonut, että Kristiina oli lähtenyt Amerikkaan piikomaan, eikä aikonut palata. Etsivä oli näyttänyt tytölle Fredrikin kuvaa ja tämä oli tunnistanut Fredrikin, mutta ei miehen nimi ollut Fredrik, vaan Kosti. Tyttö ei osannut kertoa muuta kuin että Kosti ei ainakaan ollut Kristiinan sisar. Kosti ja Kristiina olivat tulleet yhdessä pohjoisesta viitisen vuotta takaperin, eikä tyttö ollut tuntenut Kristiinaa ennen kuin heistä tuli asuintoverit taloudellisen pakon ajamina. Tyttö työskenteli maitokaupassa Kalliossa, Kristiinalla oli ollut milloin mitäkin töitä – hän oli toiminut jopa alastonmallina taidekoulussa.

Pääni oli jo pyörällä. Kosti? En kyennyt liittämään nimeä Fredrikiin. Isä jatkoi. Etsivä oli seurannut Kostin jälkiä viranomaislähteiden perusteella. Hän oli viettänyt lapsuutensa Pelastusarmeijan lastenkodissa Albergassa. Kymmenvuotiaa­na maalla asuva setä oli halunnut pojan luokseen, ilmeisesti ilmaiseksi työvoimaksi. 15-vuotiaana Kosti oli varastanut sedän säästöt, jotka olivat kahvipurkissa uunin kolossa. Hän oli kadonnut jälkiä jättämättä, oli kai oleillut jonkin aikaa Ruotsissa ja kehitellyt siellä uutta persoonallisuuttaan. Sitten hän oli ilmestynyt Kokkolaan ja saanut ruotsinkielisen leskirouvan kustantamaan itselleen oppikouluopinnot.

Sydämeni hakkasi ja ohimoilla kohisi. Missä vain Kostista oli havaintoja, hän oli häipynyt jonkun rahat mukanaan. Leski­rouva oli ollut murheen murtama, eikä kukaan Kokkolassa voinut uskoa, että niin hurmaava nuori poika saattoi olla varas. Kuopiossa hienon suomenruotsalaisen suvun vesa Fredrik oli ollut jonkin aikaa kihloissa tukkukauppiaan tyttären kanssa. Arvasihan sen, miten oli käynyt.

Silmissäni musteni. Näin unta, juoksin runkojen lomassa pimeässä metsässä, helmani takertuivat oksiin.

Kun heräsin, makasin täkin alla salin sohvalla. Äiti istui vieressä neulomassa. Räpyttelin ja kitkerät kyyneleet kohosivat silmiini. Äiti tuli istumaan sohvan reunalle ja silitti hiuksiani.

”Mitä…” takeltelin. ”…mitä isän rahoille tapahtui?”

”Ei sillä ole nyt merkitystä”, äiti sanoi. ”Meidän pitää saada sinut terveeksi.”

Kun heräsin uudelleen, Karoliina istui vieressäni.

”Tekisi mieli viipaloida se mies”, hän murisi ja minua nauratti väkisinkin. Viipaloida?

Isän etsivä matkusti Berliiniin ja sai selville, että Fredrik oli viipynyt kaupungissa vain muutaman yön ja matkustanut sitten Englantiin. Isä käski lopettamaan etsinnät. Tuskin rahoja saisi takaisin, vaikka Fredrik löytyisi. Ei ollut kyse huikeista summista, enemmän isää kismitti huijaus, ja siitä hän ei koskaan saisi hyvitystä.

Olimme pakkaamassa kesää varten. Äiti, Karoliina ja Lahja levittivät vanhoja lakanoita huonekalujen päälle, juoksivat ympäriinsä ja yrittivät muistaa kaiken, mitä Terijoella tarvittaisiin. Minulle annettiin tehtäväksi pakata mieluisia kirjoja sekä piirustusvälineet. Istuin huoneessani ja kuuntelin mekastusta. Kiireisiä askeleita, ovien kolinaa, Lahjan huutoja rouva entäs kahvimyssy, ha­luaako rouva ompelupöydän mukaan?

Karoliina ilmestyi ovelleni. Olin saanut kirjeitä ja postikortin. Kortti oli Eevalta, siinä oli kukkakimpun kuva ja teksti muista aina minua, kun kirppu puree sinua. Takana luki: ”Älä anna miesten lannistaa, olen ystäväsi ikuisesti.”

Ensimmäinen kirje oli Bertalta, joka oli Merikarvialla sukuloimassa. Hän oli kirjoittanut monta kertaa ja vuodattanut, miten pahalta hänestä tuntui, että olin kohdannut Fredrikin juuri hänen juhlissaan. ”Haluaisin hirttää sen lieron”, Bertta kirjoitti ja hätkähdin kiltin perhetytön sisimmästä kumpuavaa verenhimoa.

Toinen kirje oli ulkomailta, leimassa luki United States. Viilsin sen auki paperiveitsellä, sisällä oli pari tiheään kirjoitettua arkkia. Jähmetyin ja kylmä hiki herahti iholleni.

Kirje oli Fredrikiltä. ”Ethän ajattele pahalla”, se alkoi, ja minun teki mieleni heittää nojatuoli ikkunan läpi. Hän kerjäsi myötätuntoa: hänellä ei ollut koskaan ollut mitään, ei rahaa eikä perhettä, minulla oli kaikkea, eikö ollut oikeus ja kohtuus, että hän otti vähän? Kiristelin hampaitani. Hän oli täysin vailla omatuntoa!

”En minä olisi lopulta sinua avioon huijannut”, Fredrik kirjoitti. ”Olen naimisissa Kittyn kanssa. Tarvitsimme rahaa, jotta saamme elämämme alkuun Amerikassa. Ymmärräthän sinä? Olet yliveto tyttö, löydät varmasti jonkun arvoisesi.”

Aloin kirkua, viskasin pöydällä lojuvan lääkärikirjan lattialle. Perheeni tuli juoksu­jalkaa, huusin ja hakkasin nyrkeilläni samettityynyä, kun en muutakaan keksinyt. Miten hän kehtasi kerjätä ymmärrystä? Minä olin halunnut Amerikkaan ja nyt hän oli siellä toisen naisen kanssa!

Huvila oli entisellään. Muuttokuormamme oli levittäytynyt koko alakerran laajuudelle, kaikki kapsäkit, merimiessäkit ja pakkilaatikot, mutta silti mielen valtasi ihmeellinen rauha, kun astuin sisään.

Seisoin keskellä salia, suljin silmät ja vedin sisääni Terijoen tuoksuja: merta, mäntyjä ja villipuutarhan kukkia. Ruutuikkunat olivat auki ja merituuli puhalsi huoneiden läpi, hulmutti helmoja ja pörrötti hiuksia. Valokin oli täällä erilaista kuin Helsingissä, hohtavampaa. Ilma oli puhtaampi.

Ensimmäisenä iltana menin yksin kävelylle. Meri kohisi, Kronstadtin tykit jylisivät, mustarastaat lauloivat. Kesäkuisen illan valo oli kuulas. Kävelin rantatietä ja muistin salaperäisen talon, jossa oli oma kaasulaitos. Yhtäkkiä halusin sinne. Kiipesin rantakadulta puutarhaan. Pääoven eteen oli lyöty ristiin kaksi lautaa, mutta ne oli jo irrotettu. Pujahdin niiden alta sisään.

Talon tunnelma oli ennallaan, melankolinen vihertävä hämärä, hylätyn tuntu. Kävelin lasimosaiikkilattialla ja katselin korkeuksiin. Lopulta kaikki oli katoavaista, kaikki hienokin. Aloin itkeä. Istuuduin suihkulähteen reunalle ja painoin kasvot käsiin.

Havahduin askeliin. Kun nostin katseeni, hämmästyin. ”Viljo!” huudahdin.

Hän tuli aulan poikki kohti minua. Hän oli tuttu ja silmissä oli sama katse, kun hän näki minut. Katse joka kertoi, että olin jotain erityislaatuista. Hän pysähtyi eteeni. ”Päivää, Ellen”, hän sanoi.

Hän istuutui viereeni.

”Minä täällä vollotan”, sanoin nolona.

”Se on ymmärrettävää. Erkki kertoi kaiken, kun kävimme potkimassa palloa”, Viljo sanoi.

Aloin taas itkeä. Ensin Viljo istui jäykkänä, sitten hänen käsivartensa etsiytyi harteilleni ja lopulta hän veti minut lähelle itseään. Niistin nenäni ja kysyin: ”Mitä sinulle kuuluu?”

”Hyvää”, hän sanoi. ”Erinomaista aivan. Sain stipendin, pääsen Amerikkaan opiskelemaan hammasterveyttä. Olen erityisen kiinnostunut lasten suun terveydestä ja siellä ollaan paljon meitä pitemmällä. Isänmaan kannalta on tärkeää, että tulevien sukupolvien hampaat ovat kunnossa.”

Olimme hiljaa, rikkinäisistä ikkunoista kantautui linnunlaulu. Sitten Viljo jatkoi. Stipendi kattoi vuoden opinnot, sen jälkeen hän perustaisi Helsinkiin oman lapsiin keskittyvän vastaanoton.

”Yksi ongelma suunnitelmassa on”, hän sanoi. Hän käänsi minut puoleensa. ”En haluaisi lähteä yksin Amerikkaan.”

Hän katsoi minua syvälle silmiin. ”Lähtisitkö minun mukaani?”

Aloin nauraa ja sanoin kyllä, kyllä lähtisin.

”Minun täytyy kertoa vielä jotain”, Viljo sanoi. ”Minulla ei ole Amerikassa varaa Fordia parempaan autoon.”

Nauroin ja suutelin häntä.

X