Laihdutus

Maria väsyi olemaan lihava ja esittämään kehopositiivista: ”Lihavuusleikkaus antoi elämän”

Maria Vuorinen laihdutti ensimmäisen kerran 10-vuotiaana. Ylipainoisena hän koki itsensä näkymättömäksi. Lihavuusleikkaus toi elämän takaisin.
4.11.2018 Teksti: Maria Vuorinen Kuvat: Tinka Lindroth

Puolitoista vuotta sitten olin uupunut. Uupunut kaikkeen. Mieheeni, lapsiini, työhöni, arkeeni, itseeni. Minulla oli 45 kiloa ylipainoa, enkä jaksanut enää laihduttaa. Olin tuntenut itseni lihavaksi ala-asteikäisestä alkaen, vaikka todellisuudessa olin ylipainoinen vasta 20-vuotiaana. Olin laihduttanut koko aikuisikäni ja niin monta kertaa, etten tiennyt enää, millaista on elämä ilman laihdutuskuuria.

Uuvuin lihavuuteen. En jaksanut enää olla se näkymätön varjo, jota yhteiskunta ei hyväksynyt kunnon kansalaiseksi, miehet eivät huolineet kunnon naiseksi enkä itse kokenut tarpeeksi arvokkaaksi. Ei ole helppoa myöntää sitä: en mielestäni ollut arvokas, tärkeä, oikeutettu elämään. Olen läpi 34-vuotisen elämäni kokenut, että jonain päivänä haluan vielä oikeasti olla näkyvä. Näkyvä yhteiskunnalle ja itselleni.

Olin ollut aina, koko aikuisikäni, se jennylehtismäinen kehopositiivisuusaktiivi, joka rakasti esiintymistä, viihdytti illanistujaisissa muita tarinoillaan ja oli rohkeasti ISO. Olen pitänyt itseäni aina “hyvänä tyyppinä”. Minulla on ollut paljon ystäviä, monipuolisia harrastuksia ja myöhemmin aikuisena miehiä ja innostavia töitä. Uskottelin itselleni niin kovasti, että lihava voi olla terve, onnellinen ja rakastettu, etten huomannut kuinka onneton ja sairas itse olin.

Lihavuus esti minua nauttimasta arjen pienistä asioista. Olisin halunnut tehdä lasteni kanssa kiipeilyretkiä lähimetsään, pyöräillä uudella pyörälläni töihin ja nauttia ravintolaillallisesta ilman tunnetta tuijotetuksi tulemisesta, mutta en voinut. Myös raskausajan diabetes vainosi minua – ja ennen kaikkea lääkärin sanat: ”Jos et synnytyksen jälkeen laihduta, sinulla on vuoden sisällä sadan prosentin varmuudella tyypin 2 diabetes.” Olin selkä- ja polvikipuinen, masentunut ja kokonaisvaltaisesti uupunut. Ja valmis muutokseen.

Tunnesyöjän prototyyppi

Muistan tarkalleen hetken 24 vuotta sitten, jolloin katsoin itseäni peilistä 10-vuotiaana ja ajattelin, että nyt olisi syytä laihduttaa. Vietin seuraavan kesän uiden isoäitini mökillä, söin näkkileipää ja laihduin roimasti. Se oli ensimmäinen laihdutukseni. Eikä mennyt aikaakaan, kun kaikki kilot olivat tulleet takaisin. Vaikka enhän edes ollut lihava.

Mistä ihmeestä olinkaan 10-vuotiaana saanut mieleeni, että tytön pitää olla tietynlainen, tietyn muotoinen, tietyn painoinen? Jotta olisi hyväksytty ja rakastettu. Sitä en ole tähän päiväänkään mennessä ymmärtänyt.

Kyllä minä tiedän, mitä on tunnesyöminen. Kyllä minä olen viisaampi kuin muut, kun olen käsitellyt elämääni terapiassa kymmenen vuotta. Tunnesyöminen ei koske minua, vaan niitä toisia. Näin ajattelin aivan tosissani. Että älä sinä lääkäri tule selittämään minulle sitä samaa, mitä voin lukea naistenlehdistä. Minäkö muka tunnesyöjä?

Miten ylimielinen olinkaan. Ja miten täysin väärässä. Olin oikea tunnesyöjän prototyyppi, josta näkyivät kilometrien päähän tunnesyömisen merkit ja lopputulos. Ahdoin itseeni ruokaa ja herkkuja, etten vain joutuisi käsittelemään elämäni kipupisteitä. Ja niitä kipupisteitä, niitähän oli. Ei mitään suuria tragedioita, mutta teini-iästä lähtien kertyneitä epävarmuuksia, itsetunto-ongelmia, olemassaolon tuskaa – mitä näitä nyt ihmisellä on.

Ero on vain siinä, että normaali ihminen käsittelee näitä kuntosalilla, keskustelemalla ystäviensä kanssa, uskoutumalla jollekin. Ja sitten on meitä, jotka tukeudumme ruokaan, alkoholiin, seksiin tai huumeisiin. Uskonkin, että ruoka on ollut minulle kuin mikä tahansa muu addiktio – tukahduttamisen ja poispääsyn keino.

Miksi en pysty laihtumaan?

Hakeuduin terveyskeskuslääkärille, purskahdin itkuun ja häpesin itseäni. Häpesin itseäni jopa ylipainoa hoitavan lääkärin edessä. Miksi en osaa, miksi en pysty laihtumaan?

Kuitenkin tiesin aivan kaiken ravitsemuksesta. Osasin kalorit ulkoa, tiesin lisäaineiden haitat ja olin kokeillut joka ikistä dieettiä elämäni aikana. Jumppasin, pyöräilin, kävin kuntosalilla. Mutta en vain pystynyt syömään pienempiä annoksia.

Ja mitä sain lääkäriltä? Säälittävän paperilapun terveellisistä ruokailutottumuksista ja ruokaympyröistä. Miten nöyryyttävää! Että minä, elämäntapalaihduttaja, en muka tietäisi unissanikin kalorimääriä ja tuoteselosteita.

Sain lähetteen kaupunginsairaalan lihavuudenhoitoryhmään, jossa laihduin jälleen muutamassa kuukaudessa 24 kiloa. Vaan kaava oli tuttu ja takaisin lihominen taattu. Samaa jojoilua jatkui taas muutama vuosi.

Mallipotilas lihavuusleikkaukseen

Luin maanisesti lihavuusleikkauksesta ja keräsin lopulta rohkeuteni. Hakeuduin työterveyslääkärille ja latelin pöytään faktat mahdollisista tulevista sairauksistani, kaiken saamani tiedon lihavuusleikkauksista, puhuin ummet ja lammet motivaatiostani elämänmuutokseen ja tirautinpa muutamat kyyneleetkin lopuksi.

Oikeasti olin täynnä vihaa. Miten vaikeaa voi olla saada apua lihavuuteen? Miten paljon vaaditaan minulta, lihavalta ihmiseltä, että kerään kaiken rohkeuteni, kaiken energiani, kaiken tietämykseni – jotta viimein minua kuunnellaan ja saan tarvitsemani avun.

Työterveyslääkäri katsoi minua ja sanoi: “Taidat tietää tästä enemmän kuin minä”. Hän kirjoitti lähetteen HUSin endokrinologille. Endokrinologi arvioi lääketieteellistä soveltuvuuttani lihavuusleikkaukseen ja motivaatiotani muuttaa elämäni totaalisesti.

Yleinen kriteeri leikkaukselle on vähintään 35 kg/m2 painoindeksi, jos potilaalla on liitännäissairauksia, kuten diabetes. Tai vähintään 40 kg/m2 painoindeksi, jos liitännäissairauksia ei vielä ole, mutta niiden riski on suuri. Kävi ilmi, että olin kuin olinkin malliesimerkki potilaasta, jolla liitännäissairauksien riski on sataprosenttinen. Ja niin viimein sain päätöksen: leikkaus tehtäisiin puolen vuoden päästä.

Leikkausaamuna olin hyvin valmistautunut ja tiesin päätökseni olevan oikea. Olin silti varma, että kuolen, etten selviä leikkauksesta. En pelännyt, ettei elimistöni kestäisi leikkausta. En vain osannut kuvitella elämää leikkauksen jälkeen. Olin varma, ettei hoikan ihmisen elämää voi minun kohdallani olla.

Selvisin leikkauksesta hyvin. Olin toki kipeä. Todella kipeä monta viikkoa, mutta samanaikaisesti kiitollinen ja ylpeä rohkeudestani. Viimein olin matkalla kohti terveempää elämää.

Leikkaustyypiksi oli valittu mahalaukun ohitus eli niin kutsuttu gastric bypass. Siinä mahalaukusta jää käyttöön 15–20 ml:n pussi, johon ohutsuoli yhdistetään. Leikkauksen jälkeen pystyin aluksi syömään muutaman viikon vain sosemaista ruokaa, mutta vähitellen ja yhä edelleen vain noin 1,5–2 desilitraa kerrallaan.

Syöminen piti opetella uudestaan

Uusi elämä vaati totuttelua. Söin kahden tunnin välein jotain pientä. Syömistä piti opetella kantapään kautta. Minulle kävi pian selväksi, että sain jättää hyvästit hiilihapollisille juomille, kananmunalle, pastalle, punaiselle lihalle ja monelle huonosti sulavalle ruoalle. Makeasta ja rasvaisesta tuli huono olo ja alkoholi ei sopinut juuri ollenkaan. Fyysinen muutos vatsalaukussani sai minut viimein syömään kuten olin yli 20 vuotta yrittänyt – vähän kerrallaan ja terveellisesti.

Toki kaikki ei ollut ruusuilla tanssimista. Liian nopeasti syödystä ateriasta ja vääränlaisesta ruoasta tuli hirvittäviä kipuja. Vähän väliä vatsa kramppasi ja sain ravata lääkärissä erilaisten kipujen vuoksi. Mutta se ei haitannut. Olin valmis kärsimään pienistä toiminnallisista häiriöistä, kunhan matkani kohti terveempää elämää jatkuisi. Pikkuhiljaa opin syömään minulle soveltuvia ruokia ja tarpeeksi hitaasti. Opin löytämään työpaikkaruokalassa sopivan annoksen. Opin syömään ravintolassa vain alkupaloja. Ja opin arvostamaan hyviä, tuoreita raaka-aineita pikaruoan sijaan.

Kilo kilolta oloni keveni, ryhtini korjaantui, ilmeeni kirkastui ja aloin luottaa elämään. Nyt puolentoista vuoden jälkeen leikkauksesta olen normaalipainoinen, 45 kiloa kevyempi ja kannan itseni ylpeänä.

Mieheni suhtautui leikkausprosessiini äärimmäisen rakastavasti ja kannustaen. Hän kulki ensimmäisillä lääkärikäynneillä mukana ja antoi tukensa koko matkan ajan. Minua ei pelottanutkaan missään vaiheessa mieheni suhtautuminen asiaan, vaan se, miten alle kouluikäiset lapseni tulisivat huomaamaan muutokseni. En halunnut, että heidän kuullensa puhuttaisiin leikkauksesta tai kommentoitaisiin laihtumistani. En halunnut, että he saisivat minkäänlaista signaalia siitä, että äiti on nyt parempi tai ihanampi, koska on laihtunut.

Mikä huvittavinta, lapset eivät huomanneet muutostani mitenkään. Lapselle näemmä riittää, että äidin syli ja rakkaudentäyteinen katse säilyvät samana – muulla ei ole merkitystä.

Lähipiirini tietää lihavuusleikkauksesta, mutta puolitutut ihmettelevät sinnikkyyttäni. Olen kiitollinen ja onnellinen uudesta elämästäni, mutta samanaikaisesti koen olevani huijari. Enhän ole laihduttanut päivääkään! Olen vain syönyt sen verran kuin olen pystynyt. Tuntuu, kuin lihavuusleikattuna en saisi iloita laihtumisestani – enhän ole joutunut pinnistelemään mitenkään tuloksen eteen. Miksi onkin niin, että laihtumisen pitäisi olla aina tuskien taival, hikeä ja kyyneleitä?

Vaan olenhan minä pinnistellyt. Joudun pohtimaan syömistäni koko ajan. Mitä voin syödä, jotta en saa kipuja? Mitä kannattaa syödä, jotta saan kaikki tarvitsemani ravintoaineet? Mitä haluan syödä, jotta voin edelleen nauttia ruoasta? Ruoka pyörii edelleen jatkuvasti mielessäni.

Leikkaus antoi uuden elämän

Mitä enemmän laihduin, sitä enemmän odotin, että joku olisi kommentoinut ulkonäköäni. Miksei kukaan huudahda spontaanisti, että wau, näytät upealta! Olisin niin kaivannut sitä. Sitähän olin janonnut koko elämäni.

Lopulta ymmärsin, että ihmiset eivät uskalla kommentoida, sillä he pelkäävät loukkaavansa minua. Että jos he nyt kehuvat ulkonäköäni, se tarkoittaisi samalla sitä, että aiemmin olin ällöttävä, lihava akka. Tai että entä jos olenkin vakavasti sairas ja siksi laihtunut?

Ja toisaalta, tottahan se oli. Vasta nyt olin mielestäni näkyvä. Yhteiskuntakelpoinen. Vasta nyt pystyin käymään uimahallissa, käyttämään bikineitä rannalla, jumppaamaan salilla ja nauttimaan suklaata julkisella paikalla. Näin minä koin vahvasti: että lihava ei saa nauttia ruoastaan eikä varsinkaan näyttäytyä ihroineen missään.

Saan näkyä ja kuulua. Saan nauttia elämästä ilman lihavan leimaa. Omassa päässänihän nämä esteet ovat olleet, mutta ne ovat olleet minulle tosia. Nyt minua uskalletaan katsoa. Joku saattaa jopa vilkaista, miten mukiinmenevän näköinen bööna siinä kävelee. Se tuntuu hyvältä. Koen, että olen viimein saanut elämääni tasapainon. Hyvän olon tunteen, jota en tiennytkään olevan.

Lihavuusleikkaus antoi elämän. En ole koskaan voinut näin hyvin – niin fyysisesti kuin henkisestikin. Liikun säännöllisesti, jaksan touhuta ja leikkiä lasteni kanssa, koen oloni energiseksi ja uskon jälleen tulevaisuuteen. Ei pelkästään ajattelutapani ole muuttunut vaan myös arkiset valintani. Kävelen mieluummin kuin otan auton, seison mieluummin kuin istun. Enkä siksi, että se olisi terveellisempää, vaan siksi, että voin. Tunne siitä, että voin ja pystyn, on upea!

Olin aina halunnut käydä kiipeilypuistossa. Se oli suurin unelmani ja päätin toteuttaa sen nyt, kun olin kevyempi. Mikä vapauden tunne! Kiipeillä puiden oksien korkeudella, liitää latvasta latvaan, laskea vaijerirataa alas.

Kiipesin korkeammalle kuin koskaan elämässäni ja aloin itkeä. Siellä vollotin puussa kaiken tuskan, kaiken painolastin, kaiken entisen. Puhdistuin syyllisyydestä ja häpeästä. Koin suurta kiitollisuutta itseäni kohtaan, että olin ollut näin rohkea. Olin uskaltanut hypätä tuntemattomaan, toteuttaa pelottavalta tuntuneen matkan ja kiivetä korkeampaan latvaan.

Kirjoittajan nimi on muutettu.

Kommentit (3)

Aivan ihanasti kerrottu,toivotan kaikkea hyvää tälle ihmiselle ja hänen perheellensä.

25
1

Aivan ihanasti kerrottu,toivotan kaikkea hyvää tälle ihmiselle ja hänen perheellensä.

25
1

Luulin ensin, että joku on kirjoittanut minusta, mutta meitähän on muitakin! Tosin ilman sitä laihdutusleikkausta. Yritän siis laihduttaa – kuten olen tehnyt koko aikuisikäni. Kaikki tieto on, voisin vetää painonpudotustyhmiä. Mutta itse en onnistu: en pudottamaan painoa, enkä olemaan kehopositiivinen.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Suosittelemme