Ihmissuhteet

Kymmenen vuotta väkivaltaisessa suhteessa eläneen Veeran mielessä oli enää yksi ajatus: ”Näin me naiset Suomessa kuollaan”

Veera kärsi henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa kymmenen vuotta kestäneessä parisuhteessaan. Vaikka hän tiesi, että suhde ei voi jatkua, lähtöpäätös kypsyi hitaasti. Kun se oli tehty, alkoi oman identiteetin uudelleenrakentaminen.

Teksti:
Tyyne Pennanen
Kuvat:
Sampo Korhonen

Lähisuhdeväkivalta murensi Veeran identiteetin. Suhteen päättymisen jälkeen kesti kymmenen vuotta kerätä palaset takaisin yhteen. 

Veera kärsi henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa kymmenen vuotta kestäneessä parisuhteessaan. Vaikka hän tiesi, että suhde ei voi jatkua, lähtöpäätös kypsyi hitaasti. Kun se oli tehty, alkoi oman identiteetin uudelleenrakentaminen.

He olivat aikuisuuden kynnyksellä. Parikymppinen Veera opiskeli yliopistossa ja tapasi samanikäisen miehen kaveri­porukassa, joka liikkui kaupungin yöelämässä. Mies oli hauska ja puoleensavetävä. Hän oli muuttanut Suomeen Pohjois-­Afrikasta muutama vuosi aiemmin mutta puhui sujuvaa suomea. Hän oli hyvä tanssimaan, veti tuosta vain breakdancea ja hiphopia.

”Aika cool”, Veera mietti.

Välillä mies oli ärsyttävä. Hän tykkäsi provosoida ja kiusata. Se tuntui lapselliselta, mutta kun mies pyysi treffeille, Veera suostui – mies oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.

Siitä alkoi kymmenen vuotta kestänyt väkivaltainen suhde, jonka aikana Veeran identiteetti mureni niin, että häneltä kului toiset kymmenen vuotta kerätä palaset yhteen.

Ennen helvettiä oli ihanaa. He olivat samanlaisia: urheilullisia, seikkailunhaluisia ja pitivät matkustamisesta. Heillä oli mielenkiintoisia keskusteluja, ja mies haaveili akateemisesta koulutuksesta. He nauroivat paljon yhdessä.

Ennen kaikkea mies oli hyvä kuuntelemaan.

– Alussa tuntui, että hän ha­luaa todella oppia tuntemaan minut. Koin, että olen hänen elämänsä keskipiste, Veera sanoo.

Hän rakastui.

”Ei maailma yhteen lyöntiin kaadu”

Merkkejä väkivaltaisuudesta oli alusta lähtien. Välillä mies halasi niin kovaa, että tuntui siltä kuin tukehtuisi. Aneluista huolimatta hän ei hellittänyt otettaan. Kerran mies suuttui siskolleen mutta heitti juoma­lasin Veeraa päin. Se meni korvan ohi ja osui seinään. Myöhemmin Veera näki miehen lyövän sis­koaan.

Koko ajan piti olla varpaillaan. Väkivalta eskaloitui pienistä asiois­ta, kuten silloin, kun mies halusi päästä harjoittelemaan luistelemista, mutta niin, ettei paikalla olisi muita ihmisiä. Veera etsi sopivan kentän, ja eräänä sunnuntaiaamuna he menivät sinne, mutta kentällä olikin jo luistelijoita. He istuivat autossa, ja Veera yritti maanitella, että mennään nyt, kun on tänne asti tultu. Mies suuttui niin, että kuristi Veeraa ja löi auton kojelaudan halki.

Mies ei salaillut väkivaltaisuuttaan. Veera oli nähnyt hänen tappelevan miesten kanssa, ja kerran hänet oli jopa tuomittu pahoinpitelystä.

”Entä sitten? Sellaisia miehet ovat. Kaikki miehet tappelevat”, Veera ajatteli.

Isäkin oli ollut väkivaltainen. Hän oli uhkaillut äitiä, heitellyt tavaroilla, jahdannut ympäri taloa, lyönytkin. Veeraa ja tämän sisaruksia hän oli kasvattanut luunapeilla ja tukistamalla.

Toisaalta isä oli miellyttävä ja sosiaalinen. Hän oli korkeakoulutettu ja menestynyt. Hän oli perheenpää, jota ei kyseenalaistettu. Hän hoiti kaikkien asiat, olivat ne sitten henkisiä tai taloudellisia.

Sen takia Veera soitti itkuisen puhelun isälleen, kun mies oli lyönyt häntä ensimmäisen kerran. Hän oli asunut miehen kanssa vuoden. Heille oli tullut riitaa, ja yhtäkkiä mies oli iskenyt nyrkillä silmään.

”Minähän tiesin, että näin tulee käymään”, oli ollut Veeran ensimmäinen ajatus.

Hän olisi halunnut muuttaa takaisin kotiin, mutta isä oli eri mieltä. ”Puhutte tämän halki, ei maailma yhteen lyöntiin kaadu”, isä sanoi.

Se oli ratkaiseva hetki Veeran elämässä.

– Pyysin apua, ja isä olisi voinut auttaa. Sen sijaan hän tavallaan kielsi minua tulemasta kotiin. Sen jälkeen en enää puhunut väkivallasta kenellekään.

Veera meikkasi mustan silmänsä piiloon. Mies oli pyytänyt anteeksi, vannonut, ettei löisi enää koskaan uudestaan.

”Muut naiset kokevat vielä kamalampia asioita. Ajattele Mervi Nykästä. Sinullahan on asiat hyvin”, Veera vakuutteli itselleen.

Nainen seisoo metsätiellä. 
Lähisuhdeväkivalta kohdistuu usein nykyiseen tai entiseen kumppaniin.

Sana ”ei” ei merkinnyt miehelle mitään

Mies oli tyytymätön. Veera käveli liian kovaa. Hänen askeleensa olivat liian äänekkäät. Hän pukeutui liian mummomaisesti, välillä taas liian nuorekkaasti.

Miehellä oli kummallisia mielipiteitä naisista. Hänen mielestään hänen synnyinmaansa naiset juonittelivat ja juoksivat rahan perässä. Suomalaiset naiset olivat puolestaan kuin miehiä. Eiväthän he osanneet pukeutua naisellisesti, saati sisustaa tai laittaa ruokaa. Veera oli onneksi täydellinen nainen. Erityinen.

– Mutta jos olin oma itseni, enkä tehnyt niin kuin hän halusi, hän haukkui, että olen sortunut, ja että olen ihan niin kuin muutkin naiset.

Mies ei tehnyt kotitöitä, mutta Veeran piti siivota ja pestä lattiat joka päivä. Pölyä ei saanut olla missään. Ruoan piti olla lämmintä, kun mies tuli töistä kotiin, mutta hän ei kertonut, monelta tulisi. Hän ei halunnut, että Veera tapaisi ystäviään. Tai jos tapaisi, se pitäisi tehdä Veeran ”omalla ajalla”, ennen kello kuutta aamulla. Veera ei totellut, mutta kun hän lähti kavereidensa kanssa ulos, mies soitti jatkuvasti.

Suhteessa oli myös seksuaalista väkivaltaa. Mies halusi seksiä joka päivä, eikä ”ei” merkinnyt hänelle mitään.

Arki muuttui pelottavaksi, mutta silti Veera jäi suhteeseen.

Hyviäkin aikoja oli.

– Ihanien kuukausien aikana ajattelin, että nyt ollaan lopultakin menossa parempaan suuntaan ja että olemme saaneet ongelmamme ratkottua.

Lue myös: Lähisuhdeväkivalta pahenee usein pikkuhiljaa ja vaurioittaa uhrin itsetuntoa – nämä ensimmäiset merkit jäävät helposti huomaamatta

Kukaan ei tiennyt, mitä kotona tapahtui

He olivat muuttaneet yhteen puolitoista vuotta ensitreffien jälkeen. Mies sanoi, että hänen kulttuurissaan yhdessä asuminen edellytti naimisiinmenoa, ja heidät vihittiin. Veera otti miehen sukunimen. Myöhemmin mies vaati Veeraa ottamaan myös islaminkielisen toisen nimen ja värjäämään tukkansa tummaksi.

– Suostuin kaikkeen, mutta kahdesta asiasta pidin kiinni. Omasta työstäni, vaikka hän vihasikin sitä. Ja siitä, että tapasin ystäviäni ja sukulaisiani.

Silti kukaan ei tiennyt, millaista heillä oli kotona. Miehen harjoittama väkivalta oli jo tehnyt tuhojaan Veeran mielelle. Hän sokeutui tilanteelleen ja piti kokemaansa normaalina. Sitä paitsi väkivallan ilmapiiri oli hänelle tuttua jo lapsuudesta.

Kun he olivat olleet yhdessä kuusi vuotta, Veera tuli yllättäen raskaaksi. Hän oli onnellinen. Hän oli valmistunut yliopistosta ja saanut työpaikan. Nyt olisi sopiva aika lapselle.

Miehellä oli ollut vauvakuume jo pari vuotta. Hän oli suorastaan painostanut Veeraa ja pyytänyt tätä jopa keskeyttämään opintonsa, jotta he voisivat hankkia lapsia.

Nyt hän olikin eri mieltä.

”Voitko tehdä abortin? Minun ei tarvitse kuin katsoa sinua ja tiedän, että et ole valmis äidiksi.”

Hän oli ehdoton. Veeran piti valita joko hänet tai lapsi.

Veera itki koko yön ja päätti tehdä abortin. Hän ei ollut valmis eroamaan ja jäämään yksin lapsen kanssa.

Kun Veera oli tehnyt abortin, mies sanoi muuttaneensa mielensä. Vihastuneena hän jätti Veeran. Pari kuukautta myöhemmin hän palasi kotiin.

– Hänellä oli tapana manipuloida minua niin, että hän vain katosi.

Noin vuotta myöhemmin Veera oli uudestaan raskaana. Ja aika nopeasti esikoisen syntymän jälkeen hän alkoi odottaa toista lasta. Miehelle lasten hankkiminen tällä kertaa sopi, koska hän oli antanut luvan.

Kun Veera oli viimeisillään raskaana, he kävivät kylässä hänen lapsuudenperheensä luona. Kotimatkalla autossa tuli riita.

”Nyt mä näytän mitä tapahtuu, jos et ole hiljaa”, mies sanoi tyynesti ja käänsi rattia niin, että auto suistui ojaan.

Myöhemmin mies väitti, että se oli ollut onnettomuus. Veera oli hullu, hänhän söi mielialalääkkeitä.

– En syönyt. Olin ihan täysjärkinen.

Nainen istuu puiston penkillä selin. 
Lähisuhdeväkivaltaa kokeneet sokeutuvat usein tilanteelleen ja pitävät sitä normaalina. Näin kävi myös Veeralle.

”Näin me naiset Suomessa kuollaan”

Lasten syntymien jälkeen väkivalta lisääntyi. Kävi esimerkiksi näin: Veera oli imettänyt esikoisen ja mennyt sen jälkeen keittiöön tiskaamaan. Lapsi alkoi itkeä, ja mies käski imettämään lapsen uudestaan.

”Voisin imettää, jos tulisit sillä aikaa tiskaamaan”, Veera heitti takaisin.

Mies raivostui silmittömästi. Hän tuli keittiöön vauva sylissään. Potkimalla hän sai Veeran makuuhuoneeseen, repi tämän puseron irti ja pakotti imettämään. Hän haki kellarista kirveen ja nosti sen makuuhuoneen kaapin päälle.

”Saatan joskus tarvita tätä”, hän sanoi.

Sen jälkeen hän lähti juhlimaan kavereidensa kanssa.

Veera oli tolkuttoman väsynyt. Hän hoiti kahta pientä lasta, raahasi heidät ruokakauppaan, teki kaikki kotityöt ja pelkäsi miestään. Hän hoiti myös muiden lapsia, joita mies toi hänen luokseen hoidettavaksi – Veerahan oli joka tapauksessa koko ajan kotona lasten kanssa.

Mies uskotteli sukulaisille, että Veera oli tulossa hulluksi. Miehen mielestä Veeran piti mennä puhumaan ongelmistaan, jotta kaikki näkisivät, miten mielisairas hän on.

Neuvolassa Veera kertoi heidän arjestaan. Pahimmat asiat hän piti omana tietonaan. Silti hoitaja katsoi häntä ja sanoi: ”Miten olet ylipäätään hengissä? Suhteenne on sairas, se ei voi jatkua. Miehesi on hullu, et sinä.”

Veera yllättyi. Nainen ei ollutkaan miehen puolella!

– Ensimmäistä kertaa ajattelin, että ongelma onkin miehellä, ei minulla.

Neuvolakäynti oli tärkeä lähtölaukaus, mutta sisäinen muutos oli käynnistynyt pienillä liikahduksilla jo aiemmin, oikeastaan heti lasten syntymän jälkeen. Veera ei halunnut kasvattaa lapsiaan väkivaltaisessa kodissa, ja jollakin tasolla hän tiesi, että hänen on lähdettävä. Vuosien­ aikana hän oli lukenut feminististä kirjallisuutta ja alkanut hitaasti ymmärtää, mitä hänelle oli tehty. Silti sen hyväksyminen oli hidasta ja vaikeaa.

Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen Veera oli tajunnut senkin, että heidän parisuhteensa oli kiinni vain siitä, että hän yritti niin kovasti. Mies teki, mitä halusi.

Eräänä iltapäivänä heidän suhteensa viimeisillä metreillä tuli taas riitaa. Jokin naksahti Veeran päässä.

– Minä vain kyllästyin. Päätin alkaa sanoa vastaan kaikessa. En enää pelännyt, mitä hän minulle tekisi, siinä vaiheessa oli jo ihan sama, tappaisiko hän minut vai ei. Mikä tahansa loppu olisi parempi kuin jatkaa suhdetta. Ajattelin vain, että jos hän edes löisi niin, että naama olisi turvoksissa, voisin mennä poliisille.

Kymmenen vuoden aikana mies oli käynyt häneen fyysisesti kiinni noin kymmenen kertaa, mutta vain kerran oli jäänyt jälki, silloin kun mies löi nyrkillä.

Veera sanoi haluavansa erota, mutta hän tiesi, ettei mies antaisi hänen lähteä lasten kanssa. Hän ehdotti asumuseroa, jonka aikana he voisivat miettiä, miten saisivat suhteensa toimimaan. Mies lähti esikoisen kanssa lyhyel­le matkalle. Veera sai hengähtää ja alkoi etsiä asuntoa.

Mies palasi reissusta. Hän jätti matkalaukut olohuoneen lattial­le ja käski Veeraa purkamaan ne. Tämä kieltäytyi.

Siitä alkoi hillitön raivoaminen. Ensin mies heitti häntä spagettikulholla, joka osui seinään. Sitten hän otti Veeraa kurkusta kiinni ja painoi sohvatyynyjä vasten. Hän piti nyrkkiä kasvojen edessä ja sanoi, että jos Veera huutaisi apua, hän tappaisi yhdellä iskulla. Mies tärisi raivosta. Esikoinen itki vieressä ja kysyi, mitä tapahtuu. Veeran mielessä kävi vain yksi ajatus.

”Näin me naiset Suomessa kuollaan.”

Terapia ja läheiset auttoivat takaisin elämään

Mies ei lyönyt. Veera lähti lastensa kanssa vanhempiensa luokse. Pari kuukautta myöhemmin he muuttivat omaan kotiin. Hän aloitti terapian.

– Vasta kun olin päässyt pois, tajusin, että en enää tiedä, kuka olen.

Hän kertoi läheisille ystävilleen, mitä oli kokenut.

– Senkin takia, että olisi ihmisiä, jotka yrittäisivät estää, jos saisin päähäni palata takaisin.

Keskustelut erään miespuolisen ystävän kanssa olivat erityisen tärkeitä. Hän oli ensimmäinen mies Veeran elämässä, joka kertoi sen, että hänellä on arvoa ja hän saa sanoa ei. Jos on luvannut olla jonkun kanssa, mielen saa muuttaa. Saa olla itsekäs eikä aina miettiä ensin muita.

– Itsestäänselvyyksiä, mutta en ollut miettinyt niitä asioita aiem­min.

Isä ei hyväksynyt avioeroa. Hänen mielestään Veeran olisi pitänyt palata miehen luokse, lasten takia.

– Sanoin, että juuri lasten takia en palaa.

Eron jälkeen välit isään katkesivat monta kertaa, mutta nyt he pitävät taas yhteyttä. Vanhuus on tehnyt isästä aiempaa vaarattomamman.

– Isä on huonossa kunnossa. Sanon aina leikisti, että äiti on varmaan iloinen, kun isä ei pysty enää jahtaamaan ketään.

Ex-miehen etninen tausta ei Veeran mielestä ollut syy tämän väkivaltaisuuteen. Myös jotkut suomalaiset miehet lyövät ja kontrolloivat.

– Lukemani tarinat lähisuhdeväkivallasta ovat samanlaisia.

Veera tekee kaikkensa katkaistakseen sukupolvien ketjun. Päinvastoin kuin äitinsä, hän oli taloudellisesti riippumaton ja pystyi lähtemään.

Kun lapset kysyvät asioita isästään, Veera kertoo. Hän ei halua salailla. Hän on kertonut lapsille heidän oikeuksistaan: kukaan ei saa koskea heitä ilman heidän lupaansa. Hän on antanut myös ohjeet, mitä lasten pitää tehdä, jos isä vie heidät yllättäen lentokentälle. Veera pelkää, että mies yrittää viedä lapset omaan synnyinmaahansa.

Tärkein oivallus, jonka avulla Veera pääsi henkisesti eteenpäin, oli tämä:

– Olin suhteessa, rakastin ja luotin. Hän toimi väärin, enkä minä.

Haastateltavan nimi on muutettu.

Kärsitkö lähisuhdeväkivallasta? Näin haet apua:

X