kaari utrio annassa
– Elämä kiskoo vääjäämättä eteenpäin.
Julkkikset

Kaari Utrio luki elämäkertansa ja hämmästyi: ”Lauoin jo vuosikymmeniä sitten metoosta ja perheväkivallasta mielipiteitä, jotka nyt ovat itsestäänselvyyksiä”

Kirjailija Kaari Utrio katselee tämän päivän maailmaa apunaan vankka historian tuntemus. Hänen elämäkertansa ilmestyy keväällä.
Teksti: Asta Leppä Kuvat: Suvi Elo

Kirjailija Kaari Utrio, 78, on huolissaan.

Kustantamon kevätkatalogin etusivulla on hänen elämäkertansa kansikuva. Mutta onko kuva sittenkään ihan sopiva? Herättääkö se nykyaikana ehkä pahennusta?

Kuvassa Kaari poseeraa kädessään kapea savuke, josta kiemurteleva savu sekoittuu oranssinpunaisiin kiharoihin.

Kun ajattelee, mikä kaikki on muuttunut niiden vuosien aikana, jolloin hän on elänyt, savukkeiden polttaminen on yksi. Savuketta polttava kirjailija on oikeastaan ajankuva kahdenkymmenen vuoden takaa.

Sen Kaari tietää. Siksi hän miettii sopivuutta, vaikka kuvahan on faktisesti loistava. Siinä kiteytyy jotakin olennaista hänen persoonallisuudestaan.

Ajankuvamaisuus sopii myös itse elämäkerran teemaan. Elämäkerrassa Utrio ei näet ole ainut päähenkilö. Toinen päähenkilö on historia – kaikki se, mitä on tapahtunut hänen syntymänsä, nälkätalvea seuranneen vuoden 1942 sotakesän jälkeen. Ja voi tytöt, mitä kaikkea onkaan tapahtunut, aina näihin päiviin saakka, kun maailma tuntuu olevan taas kuohuntaa täynnä.

Puhumattakaan pandemiasta, joka sekin on vaikuttanut riskiryhmään kuuluvan kirjailijan elämään monin eri tavoin. Mutta sitten taas, suhteellisuudentajun säilyttääkseen voi miettiä entisaikojen kulkutauteja, vaikkapa nyt 1830-luvun Suomessa, jossa jopa Elias Lönnrot työskenteli ensi alkuun koleralääkärinä. Koleran lisäksi täällä levisivät niin ikään tuberkuloosi, hinkuyskä, isorokko…

– Mutta ei historia silti toista itseään, vaikka näin kuuleekin usein sanottavan, kirjailija huomauttaa heti perään.

– Se ei tarkoita sitä, etteivätkö historiantuntemus ja historiantaju olisi tärkeitä. Kyllä ne ovat, hyvin tärkeitä. Ne muun muassa auttavat ihmisiä ymmärtämään, miksi he käyttäytyvät tietyissä tilanteissa niin kuin käyttäytyvät.

Yksi suuri muutos Kaarin omassa elämässä on se, että kirjailija ei enää kirjoita rakastettuja romaanejaan (joita kertyi vuosien varrella peräti 34 kappaletta). Kuten historiassa myös ihmiselämässä on alkuja ja päätepisteitä, ja kaunokirjallisuuden lopettaminen oli yhden elämänvaiheen päätös. Muuta kirjallista työtä Kaarilla toki riittää, lisäksi hänellä on hyvin aktiivinen Facebook-tili.

Ja aivan kuten historiantuntemus myös itsensä tunteminen auttaa ihmistä ymmärtämään omaa käyttäytymistään.

Elämäkerrassa Kaari tutustuu tavallaan uudelleen myös itseensä.

Kaario Utrio sanoo, että Donald Trumpia voi kansankiihottajana verrata jopa Adolf Hitleriin

Mutta jutellaanpa historiantuntijan kanssa ensin hivenen tästä päivästä. Vaikkapa Donald Trumpista – siitä, mikä nostaa hänen kaltaisensa kansankiihottajat säännöllisin väliajoin valtaan.

Utriolla on tähän hyvin yksinkertainen selitys.

– Tyytymättömyys, hän toteaa oitis.

– Trumpiahan voi eräässä mielessä verrata jopa Adolf Hitleriin, joka niin ikään pystyi pelkän puheen voimalla keräämään fanaattisia kannattajia. Kummassakin tapauksessa kyse on kultinomaisesta liikkeestä, jossa olennaista on löytää myös vihollinen. Vihollisen avullahan joukot kerätään yhteen ja tiivistetään rivit.

– Aina löytyy kansanosa, joka on jäänyt kehityksestä syrjään – ja mitä epätasa-arvoisempi yhteiskunta, sitä suurempi heidän määränsä on. Meillä Pohjoismaissa asiat ovat niin hemmetin hyvin, että on vaikea kuvitella sitä, mitä tarkoittaa olla jonkin kehnomman maan pohjakerrosta. Kun ei ole mitään menetettävää – tai vain hyvin vähän – on aika luonnollista seurata sitä, jolla näyttäisi olevan edes jotakin tarjottavaa.

Tilannetta ruokkii myös tietämättömyys. Kun sivistys rapistuu, ihmiset ovat aina vain helpommin nenästä vedettävissä. Yhteiskuntaluokatkin järjestyvät nykyisin ennen muuta koulutuksen mukaan – jopa täällä Pohjolassa, jossa koulutuksen taso ei ole niin riippuvainen vanhempien kukkaron paksuudesta. Kun jotkut tuntevat jäävänsä osattomiksi tiedosta ja koulutuksesta, syntyy katkeruutta – silloin sorvataan ”omaa tietoa”, jolla korvataan eliitin tietämys.

Salaliittoteoriat ovat yksi osa tätä. Populismikin, vaikka sen Kaari painottaa olevan oikeutettu osa demokratiaa.

”Aina tulee tietty saturaatio- eli kyllästymispiste, jonka jälkeen asioiden on pakko muuttua”

Kirjailija alkaa muistella entistä Neuvostoliittoa. Siellä tietämättömyys oli keskeinen tapa pitää kansa kuuliaisena ja kilttinä. Kahdeksantoistavuotiaana Kaari osallistui venäjän lukijoiden kielimatkalle Neuvostoliittoon, eikä ymmärtänyt, miksi monen tuhannen teinin leiriä ympäröi metallinen verkkoaita. Aidan takana partioivat aseistetut sotilaat, ja toisinaan raoista näkyi lapsilleen vilkuttavia vanhempia. Kaari kutsuu nuorta itseään ”pöljäksi”, sinisilmäiseksi.

Eräänä päivänä lyseolaiset patistettiin junaan ja kotimatkalle. Vainikkalassa suomalaiset tullimiehet hämmästelivät: miten te oikein pääsitte ulos maasta? Berliinin muuri oli pystytetty päivää aiemmin, mutta kukaan ei ollut puhunut asiasta sanaakaan. Rajan takana piti elää kuin länttä ei olisikaan.

Vuosikymmeniä myöhemmin Kaarin saksantaja Angela Plöger – Itä-Saksasta Suomen Yhdysvaltain suurlähetystön kautta länteen loikannut – ajoi autollaan todistamaan päinvastaista: nyt muuria revittiinkin alas.

Myös ne olivat omituisia vuosia.

– Kylmä sota alkoi laueta 1980-luvulla luultavasti siksi, että ihmiset olivat ihan hiton kyllästyneitä siihen, Kaari tokaisee.

– Aina tulee tietty saturaatio- eli kyllästymispiste, jonka jälkeen asioiden on pakko muuttua.

– Ennen vanhaanhan kulkutautien aikaan ihmisillä oli sentään usko Jumalaan.

– Ennen vanhaanhan kulkutautien aikaan ihmisillä oli sentään usko Jumalaan.

Niin historia nytkähtää eteenpäin.

Kaari Utrio: Ei vanhoja hyviä aikoja ole ollutkaan

Muutos on jonkinlainen paradoksi. Se sattuu, suistaa radalta ja totutuista kuvioista, mutta myös laukaisee ja helpottaa.

Kaari miettii 1950-lukua, sodan jälkeistä Suomea. Tähän päivään peilattuna hänen nuoruutensa Suomi oli aivan eri maa, köyhä ja runneltu, mutta sitä harvoin tulee ajatelleeksi. Kun nykymaailma tuntuu olevan jatkuvan muutoksen ja kieputuksen kourissa, ja kaikkea on Kaarin mukaan ”niin tavattomasti”, moni päinvastoin takertuu ajatukseen ”vanhoista hyvistä ajoista”.

Mutta eihän sellaisia ollut.

– Ihmiset sekoittavat kaksi asiaa toisiinsa, Kaari Utrio sanoo.

– He muistelevat omaa nuoruuttaan ajan asemesta. Oli ehdottoman erilaista olla 1950–1960 -luvuilla 18-vuotias kuin 80-vuotias.

Moni sodan aikana syntynyt kärsi esimerkiksi erilaisista krempoista jo nuorella iällä, usein yksinkertaisesti siksi, ettei odottavilla äideillä ollut tarpeeksi ruokaa. Kaarin äitikin kärsi nälästä, joten äiti lähetettiin oman isänsä luo Viipuriin, sillä tämä oli paikallisen osuuskaupan johtaja. Lopulta vastasyntynyttä Kaaria imettivät sellaiset naiset, joilla maitoa riitti. Se oli muutoinkin yleinen tapa, varsinkin maaseudulla, jossa voitiin luontevasti imettää naapurinkin ipanat.

”Lauoin jo vuosikymmeniä sitten esimerkiksi metoosta ja perhe­väkivallasta mielipiteitä, jotka nyt ovat itsestään­selvyyksiä, mutta silloin täysin vastoin vallitsevaa näkökantaa.”

Tässä peilautuu yksi suurimmista muutoksista nykyaikaan. Niukoissa oloissa ja ilman yhteiskunnan turvaverkkoa oli pakko turvautua yhteisöön. Yhteisöllisyys kumpusi ennen muuta köyhyydestä.

Nyt yhteisöllisyyttä kaivataan, mutta se on vaikeaa, sillä suurimmalla osalla ihmisistä ei ole pulaa mistään. Kaarin mukaan yksi hänen elämänsä aikana tapahtuneista suurimmista muutoksista onkin superindividualismin huikea nousu.

– Lopulta, kahden vuoden jälkeen, aloin ensimmäistä kertaa havaita, että elin, sittenkin elin.

– Lopulta, kahden vuoden jälkeen, aloin ensimmäistä kertaa havaita, että elin, sittenkin elin.

Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa.

– Tosin täällä maalla yhteisöllisyys on vielä kohtuuvoimissaan, Kaari Utrio sanoo.

– Autetaan ja tullaan autetuiksi. Moni pelkää sitä, että samalla kaikki tietävät asiasi, mutta uteliaisuus on voittopuolisesti hyväntahtoista. Tiedolla pyritään välttämään sosiaaliset mokat.

”Elämä kiskoo vääjäämättä eteenpäin”

Ilman yhteisöä – perhettä, ystäviä ja naapureita – Kaarikaan ei olisi pärjännyt, kun hänen aviomiehensä, tietokirjailija Kai Linnilä menehtyi vajaat neljä vuotta sitten. Ensimmäiset kaksi vuotta olivat kuin potilaana olemista. Pahimpina hetkinä Kaari mietti jopa hengen riistämistä itseltään ja pohti eri tapoja siihen, koska ”mitään muuta ei ollut odotettavissa kuin kaamea vanhuus”.

Sitkeästi häntä kuitenkin vedettiin valoa kohti. Kaari tajusi lopulta itsekin, miten epäreilu itsemurha olisi läheisiä kohtaan. Nämä auttoivat ja välittivät – itsemurhan jälkeen nämä olisivat soimanneet itseään, miettineet kenties koko loppuelämänsä, mitä olivat tehneet väärin.

Sellaista taakkaa Kaari ei heille halunnut.

– Lopulta, kahden vuoden jälkeen, aloin ensimmäistä kertaa havaita, että elin, sittenkin elin, Kaari sanoo jotenkin murheellisesti.

– Niin se vain käy. Elämä kiskoo vääjäämättä eteenpäin.

”Minäkin olen onnellisimmillani juuri silloin, kun arki sujuu ja soljuu aivan tavanomaisesti”

Ikkunan takaa avautuu talvinen metsä. Somerniemen pihalla liikuskelee peuroja, kettuja ja rusakoita, ilveskin tiemmä. Kaari tekee joka päivä metsälenkin ja aamuisin voimistelee, siis pitää parempaa huolta itsestään kuin aiemmin. Hän ei halua olla toisille vaivaksi.

Metsä on tullut vanhemmiten yhä tärkeämmäksi.

Onnellisuus on taas oma aiheensa: mitä se sitten lopulta on. Ainakin suomalaiset, jotka taannoin todettiin maailman onnellisemmaksi kansaksi, nousivat kapinaan määrittelyä vastaan.

Kaarin japanilaisbrittiläistä ystävätärtä asia huvitti aivan tavattomasti.

– Hän totesi, että tuo on niin tyypillistä suomalaisille ja nauroi katketakseen, Kaari hymähtää.

David Foster Wallacen Päättymätöntä riemua Kaari lukee ja kuuntelee samaan aikaan. Hän myös keskustelee miniänsä kanssa lukemastaan.

David Foster Wallacen Päättymätöntä riemua Kaari lukee ja kuuntelee samaan aikaan. Hän myös keskustelee miniänsä kanssa lukemastaan.

– Sitten hän jatkoi, että te suomalaiset olette onnellisia nimenomaan siksi, että luulette kaiken aikaa pahinta. Ja kun se pahin ei sitten toteudukaan, olette äärimmäisen onnellisia. Onnellisuutenne kumpuaa viime kädessä siitä, ettette tiedä olevanne onnellisia.

– Samaa mieltä olen myös minä itse. Minäkin olen onnellisimmillani juuri silloin, kun arki sujuu ja soljuu aivan tavanomaisesti – kun en millään tavoin havaitse olevani onnellinen…

Vaikka viisikymmentäluvun Suomi olikin köyhä, yksi ominaisuus värittää sen kaihoisin kultavärein: optimismi.

Kaikki se raadanta ja työ, niukkuus ja materiaalinen puute, oli hyväksyttävissä sen voimin, että edessä siinsi hehkuva taivaanranta. Siellä erottui elintason nousua, parempaa koulutusta, naisten aseman kohentumista, olympialaiset, rock’n’rollia, uusia tavaroita. Optimismi sai kestämään vaikeuksia, mutta nyt Kaarin mukaan sellaista näkymää ei ole.

Edessä näkyy vain synkkääkin synkempi ilmastokatastrofin ja globaalin talouslaman uhka.

Ja pandemia, jossa niin ikään riittää pureskeltavaa.

– Ennen vanhaanhan kulkutautien aikaan ihmisillä oli sentään usko Jumalaan, Kaari muistuttaa.

– He uskoivat rukouksen voimalla voivansa vaikuttaa taudin etenemiseen. Jos joku kuoli, siihen ajateltiin olevan selvä syy: Jumala rankaisi jostakin aiemmasta teosta.

Nyt maallistuneella kansalaisella ei sellaistakaan välinettä ole. Mutta tarjolla on muuta. Kaari uskoo, että pandemia saattaa jopa virittää vanhakantaista yhteisöllisyyttä ihmisten keskuuteen. Maskien käyttö on yksi esimerkki – niitä ei pidetä vain siksi, että itse säästyy, vaan myös siksi, että toiset eivät sairastu. On siis pitkästä aikaa ajateltava taas tuntemattomia ihmisiä.

Kaari Utrio: ”Olin äimistynyt, miten peloton mimmi kirjan Kaari on ollut”

Pandemian jälkeiseen uuteen ”iloiseen 20-lukuun” Kaari ei sen sijaan usko. Mutta suvaitsevaisuuden lisääntymiseen kyllä. Erilaisuutta hyväksytään nykyisin paljon laveammalla pensselillä kuin hänen nuoruudessaan, jolloin pelkät silmälasit saattoivat olla liikaa lähimmäisille – toisenlaisesta seksuaalisuudesta puhumattakaan. Nyt ei tarvitse mahtua yhteen ja samaan muottiin, vaikka Kaarin elämäntyön keskeisessä osassa, miesten ja naisten tasa-arvossa, riittääkin yhä ennakkoluuloja kitkettäväksi.

Ja juuri tässä Kaari sai hämmästyä elämäkertaansa lukiessaan.

– Olin äimistynyt, miten peloton mimmi kirjan Kaari on ollut, hän sanoo.

– Lauoin jo vuosikymmeniä sitten esimerkiksi metoosta ja perheväkivallasta mielipiteitä, jotka nyt ovat itsestäänselvyyksiä, mutta silloin täysin vastoin vallitsevaa näkökantaa. Yhtä pystypäin jatkoin myös historiallisten romaanieni kirjoittamista, vaikka tietyt herrakriitikot kuinka halveksivat.

– En tiedä, uskaltaisinko nykyisinä some-aikoina olla enää yhtä suorasukainen. Mutta olin saanut kodinperintönä hyvän itseluottamuksen ja vimmatun pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen.

Niinpä Kaari katselee elämäkertansa kantta vielä kerran.

Ehkä se savuke on sittenkin ihan okei.

X