Helena Steen eli hektistä erityislapsiarkea Englannissa – oma äiti menehtyi Suomessa sairauteen parissa kuukaudessa
Äidin kuolema tuntui erilaiselta kuin mikään muu menetys. Se sysäsi nuorena Englantiin muuttaneen Helena Steenin, 48, toteuttamaan haaveensa.
Kirjailija Helena Steen kävi keväällä Suomessa markkinoimassa uutta kirjaansa.
Äidin kuolema tuntui erilaiselta kuin mikään muu menetys. Se sysäsi nuorena Englantiin muuttaneen Helena Steenin, 48, toteuttamaan haaveensa.
”Minulla on aina ollut sellainen haave, että jonain päivänä haluaisin kirjoittaa kirjan. Haave kuitenkin hautautui hiljalleen, kun muutin Englantiin ja perustin perheen englantilaisen mieheni kanssa.
Olin kotiäitinä siihen saakka, kun nuorimmainen meni esikouluun. Silloin aloitin päivätyöt ja kuljin työmatkat junalla. Aluksi käytin matkat lukemiseen. Luin mitä vain suomalaisia kirjoja, joita satuin saamaan käsiini. Siihen aikaan e-kirjat eivät vielä olleet yleisiä, joten hankin kirjat kerran vuodessa, kun kävin Suomessa.
Kun äitini kuoli, aloin vähitellen käyttää junamatkoja kirjoittamiseen. Käsittelin sillä tavoin tunteitani, mutta en halunnut kirjoittaa suoraan omasta elämästäni. Muistikirjoihin rupesi hahmottumaan Annin, suomalaisen piikatytön tarina 1930-luvun Englannissa. Idean olin saanut vanhasta Kotiliedestä, jossa suomalainen nuori nainen kertoi päivistään kotiapulaisena Englannissa.”
Kiinnostus historiaan vei maailmalle
”Historia on aina kiehtonut minua. En muista, että vanhempani olisivat koskaan vieneet meitä lapsia leikkikentälle, vaan kävimme museoissa tai taidenäyttelyissä. Kotikaupungistani Lahdesta muistan erityisesti sen aikaisen kirjaston, jonne isällä oli tapana meitä viedä. Hän yleensä hävisi jonnekin hyllyjen väliin, ja minä juoksentelin sisarusteni kanssa. Kesti kauan ymmärtää, että keskustassa oli myös lastenkirjasto. Kävimme isän kanssa aikuisten kirjastossa.
12-vuotiaana olin jo lukenut Sinuhen, 15-vuotiaana luin Dostojevskia. Lukion jälkeen 1990-luvun puolivälissä lähdin opiskelemaan historiaa Englantiin. Olin lukenut vanhaa englantilaista kirjallisuutta, Jane Austenia ja Brontën sisaruksia. Kuitenkaan se Englanti, jonka opiskelijana suurkaupungissa kohtasin, ei ollut kovin idyllinen.
Nykyään asun Devonissa, joka taas on juuri sitä vanhojen tv-sarjojen Englanti-idylliä. Sanotaan, että jos Devoniin päätyy, sieltä ei halua pois. Täällä on upeita nummimaisemia, rannikkoa, aaltoilevia kukkuloita ja vanhaa lehtimetsää. Asumme 1930-luvulle tyypillisessä tiilitalossa, joka on paritalo. Siinä on erkkeri-ikkunoita, jyrkkä punatiilinen katto ja etuoven edessä kuisti. Olen oppinut rakastamaan englantilaista sisustustyyliä. Mitä enemmän kukkakuviota, sen parempi.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Sisustussuunnittelija Marika Piekkala listaa maalaisromanttisen tyylin kulmakivet
Vaikea valinta
”Nuorena en ollut ollenkaan tyypillinen kandidaatti muuttamaan pois Suomesta. Oli minulla kaukokaipuuta, muttei koskaan sellaista oloa, että olisin halunnut jäädä ulkomaille. Minun olikin vaikea sopeutua Englantiin. Mieluummin olisin asunut Suomessa, lähellä äitiäni.
Englantilaisen mieheni tapasin jo opiskeluaikoinani. Opintojen jälkeen palasin Suomeen suorittamaan maisterintutkinnon. Se oli ristiriitaista aikaa. Äiti oli silloin sairaana, enkä olisi halunnut taas jättää häntä. Valitsin kuitenkin sen, että lähdin uudelleen Englantiin. Parisuhde vei voiton. En kadu, mutta siinä kohdassa se oli iso valinta.
Äidin kanssa puhuimme aina kaikesta, jo silloin kun olin ihan pieni. Hän oli ollut melko vanha minut saadessaan, ja tuntui, että hänellä oli aina aikaa. Hän oli viisas ja erinomainen kuuntelija. Pystyin puhumaan hänelle mistä tahansa. Kun olin Englannissa kotona lasten kanssa, puhuimme puhelimessa tunnin päivässä.
Toinen lapsistani on erityislapsi, ja hänen kasvaessaan kotielämä meni todella hektiseksi. En ehtinyt tarpeeksi olla äidin kanssa viimeisinä aikoina ennen kuin hän menehtyi. Häneltä löydettiin sairaus, jonka diagnoosista meni vain pari kuukautta kuolemaan. Sinä aikana ehdin käydä Suomessa kerran, mutta en ollut äidin kanssa, kun hän kuoli.”
Helena Steen: ”Surin kaikki elämänvaiheet”
”Olin silloin 37-vuotias, mielestäni aika nuori menettämään äidin. Keneltäkään ystävältäni ei ollut äiti kuollut. Minut yllätti se, miltä menetys tuntui. Siihen oli sidoksissa myös oma identiteetti. Surin kaikki elämänvaiheet erikseen.
En menettänyt pelkästään sitä, mitä äiti oli merkinnyt minulle viimeisinä vuosinaan. Menetin myös osan siitä, millainen olin ollut lapsena tai nuorena. Tuntui kuin olisin ollut myös lapsi, joka menettää äitinsä. Ei ollut enää olemassa kaikkea sitä, missä äiti oli ollut mukana. Kun äiti oli poissa, muistin vahvasti sen, miltä tuntui joskus pienenä ikävöidä häntä.
Toisaalta minut yllätti myös se, miten vahvasti äiti jäi minuun. Hän ei tavallaan ollenkaan lähtenyt pois. Hänen läheisyytensä tuntuu edelleen ja on tukena kaikessa.
Koska olin jo pitkään asunut poissa Suomesta ja ikävöinyt äitiä muutenkin, olin jo kauan tehnyt myös luopumista. Mutta äidin kuolema – ja pian sen jälkeen isän kuolema – vaikuttivat siihen, että minulle tuli juureton olo. Vanhemmat ja lapsuudenkoti olivat olleet ankkurini Suomessa. Kun ankkuria ei enää ollut, olin tuuliajolla.”
Lue myös: Äidin kuolema voi painaa syvän jäljen minuuteen, kertoo surututkija Mari Pulkkinen
Suvun historia
”Tarvitsin pakoa todellisuudesta, joten aloin kirjoittaa Annin tarinaa. Hän on Karjalasta kotoisin, kuten oli myös äitini. Äidin kanssa emme ehtineet käydä suvun historiaa tarpeeksi läpi. Vaikka äiti oli kova puhumaan ja kertoi juttuja suvustaan, en muista yksityiskohtia, koska en kirjoittanut niitä ylös.
Ensimmäinen kirjani Paikka hyvässä perheessä julkaistiin kolme vuotta sitten. Se oli kirjoittamisen kannalta hyvä asia, koska silloin siitä tuli muutakin kuin vain harrastus. Mies on koko ajan tukenut minua, mutta kyllähän kotitöistä tulee riitaa, kun toinen ei välillä tee muuta kuin kirjoittaa.
Minulla on osa-aikainen päivätyö kodin ulkopuolella toisella alalla, mutta erityislapsiarkeen menee aikaa, joten kirjoittaminen on sopinut hyvin toiseksi työksi. Ensimmäistä kertaa saan tehdä sitä, mistä olen todella kiinnostunut ja mitä haluan tehdä.”
Juttu on julkaistu Matka naiseksi -juttusarjassa Anna-lehdessä 23/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous