Anton Monti ja Anni Sinnemäki Annassa.
Anton Monti ja Anni Sinnemäki ovat olleet yhdessä yli 10 vuotta.
Julkkikset

Jo ensitreffeillä Anton Montin kanssa Anni Sinnemäki sen tiesi: ”Tähän minä heittäydyn”

Kun toinen on luonteeltaan suurpiirteinen ja toinen jämpti, ei yhteentörmäyksiltä voi pitkässä suhteessa välttyä. Silti jo ensitreffeillä Anton Montin kanssa Anni Sinnemäki sen tiesi: tähän on hyvä heittäytyä.
Teksti: Anneli Juutilainen. Kuvat: Niclas Mäkelä, OM-arkisto ja Anton Montin kotialbumi. 

”En haaveillut isyydestä ennen kuin kohtasin Annin”

Anton Monti, 57:

”Tapasin Annin ensimmäisen kerran syksyllä 2000 yhteisten tuttaviemme välityksellä. Seuraavien vuosien mittaan törmäsimme toisiimme erilaisissa yhteyksissä. Mutta syksyllä 2009 kohtaamisessamme oli jotain erityistä. Olimme molemmat viettämässä vihreiden puoluejuhlia vantaalaisessa hotellissa ja vaihdoimme kuulumisia.

Muistan vaikuttuneeni Annin älykkyydestä ja kauneudesta. Koko paketti oli täydellinen, ja on sitä vieläkin. Pyysin häntä treffeille, illalliselle kotiini. Onneksi hän suostui. Siitä illasta asti tuntui kuin kaikki olisi loksahtanut kohdalleen.

Synnyin Helsingissä italialais-suomalaiseen perheeseen, mutta lapsuuteni vietin Roomassa. Silti Anni on meistä se suurpiirteinen italialainen, minä taas jämpti suomalainen.

Rakastan järjestystä ja säännöllisyyttä. Minulle on tärkeää, että syömme yhdessä saman pöydän ääressä, ja haluan, että tavarat ovat paikoillaan kaapeissa. Annin mielestä tavarat löytyvät helpommin, jos ne vain jätetään esille.

Ehkä meitä veti yhteen luonteidemme erilaisuus.

Yhteinen lapsi tiivisti suhdetta entisestään

En haaveillut isyydestä ennen kuin kohtasin Annin. Se oli seikkailu, johon lähdin mukaan innostuneesti. Yhteinen poikamme Rufus syntyi kesällä 2012.

Minulla ei ollut entuudestaan mitään kokemusta pienistä lapsista. Lähipiirissäni niitä ei ollut, koska minulla ei ole sisaruksia. Annilla sen sijaan on kaksi pikkusiskoa ja -veli lapsineen sekä esikoistytär Siiri, joten hän on ollut koko ikänsä vauvojen ympäröimänä. Onneksi Anni oli hyvä opastamaan minua niin vaipanvaihdossa kuin kaikessa muussakin.

Minulla ja Rufuksella on hyvin tiivis suhde. Olen hänelle läsnä ja juttelemme paljon. Joskus pelaamme pleikkaria ja seuraamme yhdessä intohimoisesti jalkapalloa. Rufus harrastaa lajia myös itse.

Kun Italia voitti jalkapallon EM-kisat heinäkuussa, Rufus juhli ja tuuletti kuin aito italiaano.

”Minulla on lämpimät välit Annin tyttäreen, mutta en omaksunut isäpuolen roolia.”

On ollut mielenkiintoista vertailla poikamme lapsuutta omiin kokemuksiini. Kasvoin Roomassa 1970-luvulla, eikä silloin ollut videopelejä tai kännyköitä. Meillä oli koulussa univormut, tytöt ja pojat opiskelivat eri luokilla ja opettaja löi viivoittimella sormille, jos kädet eivät olleet puhtaat. Se maailma on hyvin kaukana nykypäivän suomalaisesta koulunkäynnistä.

Rufus on täysin suomalainen, ja puhun hänelle suomea. Olemme vaalineet silti myös italialaista kulttuuria – erityisesti hän pitää italialaisesta ruoasta.

Minulla on lämpimät välit myös Annin 31-vuotiaa­seen Siiri-tyttäreen, mutta en koskaan omaksunut isäpuolen roolia. Suhteemme on ennemminkin kaverillinen. Rakkaus Italiaan yhdistää meitä; Siiri on ollut siellä vaihto-oppilaana ja töissä. Hän myös puhuu italiaa sujuvasti.

Anni Sinnemäki, poika Rufus ja puoliso Anton metsäretkellä Pohjois-Suomessa vuonna 2015.

Anni Sinnemäki, Rufus-poika ja Anton Monti retkellä Pohjois-Suomessa vuonna 2015.

Rufuksen syntymän aikaan työskentelin maajohtajana hollantilaisessa yrityksessä, joka toi Suomeen kuorma-autoja. Olin tehnyt urani autoalalla, mutta haaveilin kirjoittamisesta.

Jaoimme Rufuksen vanhempainvapaan puoliksi, ja kun tuli minun vuoroni jäädä vauvan kanssa kotiin, ryhdyin kirjoittamaan. Reilun vuoden kuluttua lähetin käsikirjoitukseni kustantamoihin ja suureksi ilokseni esikoisteokseni Punaiset prikaatit – Italian väkivallan vuodet 1970–1988 julkaistiin. Pian sen jälkeen irtisanouduin vakituisesta työstäni ja ryhdyin täysipäiväiseksi kirjailijaksi 51-vuotiaana.

Ajattelen, että suurimman sysäyksen kirjailijan uralleni antoi pieni poikamme. Hän on tosin jälkikäteen hieman harmitellut sitä, ettei isä ole enää autoalalla.

Vanhemmuuden myötä minun ja Annin suhde tiivistyi entisestään. Emme joutuneet luopumaan lapsen vuoksi mistään, sillä Annin perhe on tarjonnut meille vahvan turvaverkon ja hoitoapua, jos meillä on ollut aikuisten menoja.

”Joskus saan lukea lehdestä, millaisten ongelmien kanssa Anni painiskelee.”

Kun meillä on kahdenkeskistä aikaa, keskitymme läsnäoloon ja siihen, että saamme keskustella rauhassa hyvän ruoan ääressä.

Meillä on ollut tapana aloittaa tasaisin väliajoin yhdessä kaikenlaisia harrastuksia. Aikoinaan juoksimme puolimaratoneja ja hiihdimme. Välillä meillä oli pieni vene, jolla ajelimme Porvooseen ja Hankoon. Joskus retkeilemme. Jälkimmäinen ei ole ihan mielipuuhiani, mutta olen oppinut siihen Annin kanssa.

”Eripuraa meille tulee Annin myöhästelystä”

Annin älykkyys ja asiantuntevuus tekevät hänestä kovin kiinnostavan paitsi minun myös monen muun silmissä. Olen alusta saakka tiedostanut Annin työn luonteen ja sen, että siihen sisältyy mahdollisesti myös julkista arvostelua. Siksi asia ei herätä minussa kovin voimakkaita tunteita. Ymmärrän myös sen, että hänen yksityiselämänsä kiinnostaa.

Annin kanssa keskustellessani löydän aina uusia näkökulmia, mutta puhumme kotona hyvin vähän työasioista. Pyrin pitämään etäisyyttä politiikkaan, sillä monet siihen liittyvät seikat ärsyttävät minua.

Keskinäistä eripuraa meille tulee Annin myöhästelystä tai siitä, että asioita tulee tietooni täysin yllättäen. Tyypillistä on, että Annin pitää olla tunnin päästä jossakin eikä hän ole muistanut mainita siitä minulle. Olen aika temperamenttinen ja sanon suoraan, jos minua harmittaa. Saatan olla hetken aikaa epäystävällinen, mutta se menee pian ohitse. En ole lainkaan pitkävihainen.

Kun Annilla on töissä kova stressi, se näkyy hänessä kotona. Hän pitää mieltä vaivaavat asiat usein itsellään, ja joskus saan lukea lehdestä, millaisten ongelmien kanssa hän painiskelee. Toisinaan tunnen itseni kädettömäksi, koska en voi tehdä mitään lievittääkseni hänen stressiään. Sellaisissa hetkissä olen huomannut, että parasta on valmistaa oikein hyvä pasta carbonara.

Anni Sinnemäki ja Anton Montin istuvat portailla.

Uteliaisuus ja halu keskustella ajankohtaisista asioista yhdistää Annia ja Antonia. Hiljaisia hetkiä on harvoin.

Meillä minä käyn kaupassa, siivoan ja laitan ruoan. Kokkaus on rentouttava rituaali, minun omaa aikaani. Usein ruokaa laittaessani katson sivusilmällä italialaista talk show’ta tai ajankohtaisohjelmaa. Se on välttämätöntä myös työni kannalta, sillä kirjani käsittelevät Italian politiikkaa ja kulttuuria.

Muutin Italiasta Suomeen töihin vuonna 1988. Italian silloinen poliittinen ilmapiiri tuntui ahdistavalta, enkä nähnyt tulevaisuuttani siellä. Nykyään suhteeni maahan on kaksijakoinen; aina sinne mennessäni minusta tuntuu kuin olisin tullut kotiin, toisaalta alan heti ikävöidä Suomeen.

Italialainen isäni on jo edesmennyt, mutta suomalainen äitini asuu Roomassa edelleen, kuten myös läheisimmät ystäväni. Ehkä jonakin päivänä voisimme Annin kanssa muuttaa Italiaan, sitten kun Rufus on jo aikuinen. Haaveilen pienestä talosta sisilialaisessa kalastajakylässä. Siellä voisimme kirjoittaa, elää ilman kiirettä ja nauttia yhdessäolosta.”

”Antonin luoma järjestys tuo minulle turvaa”

Anni Sinnemäki, 48:

”Olimme molemmat eronneet edellisistä liitoistamme, kun Anton syksyllä 2009 ehdotti minulle treffejä. Alkuhämmennyksen jälkeen suostuin. Anton ei suostu myöntämään, oliko ajatus käynyt hänen mielessään vuosien varrella aiemminkin. Ounastelen, että kyllä.

Anton oli aina tuntunut minusta mielenkiintoiselta mieheltä, koska hän osaa jäsentää maailmaa terävästi. Hänestä jäi usein sellainen mielikuva, että jotain ehkä odottamatontakin on ihan juuri tuloillaan.

Jo ensitreffeillämme kaikki tuntui selvältä. Hänen kanssaan minulle tuli vahva ja kokonaisvaltainen tunne: tähän minä heittäydyn. Sen jälkeen yhteinen elämämme käynnistyi vauhdilla.

Olin ollut silloin vasta muutamia kuukausia työministerin virassa ja vihreiden puheenjohtajana. Omistauduin uralleni enkä ollut edes tajunnut kaivata seurustelukumppania rinnalleni. Elämästäni oli tietyllä tavalla hävinnyt kaikki paitsi työ.

”Ilman Antonia tekisin töitä todennäköisesti aamusta iltaan.”

Kun suhteemme alkoi, ymmärsin yhtäkkiä, miten tärkeää on, että elämässä on kumppani, jonka kanssa voi jakaa arkea. Että minullakin voi olla yksityiselämä, eikä koko ajan tarvitse tehdä pelkästään töitä. Ilman Antonia olisin todennäköisesti ihminen, joka tekisi vain töitä aamusta iltaan.

Tavatessamme asuin silloin 19-vuotiaan­ tyttäreni Siirin kanssa kommuunissa Punavuoressa, mutta hänkin aloitteli jo omaa nuoren aikuisen elämäänsä. Muutin Antonin luo Katajanokalle virallisesti vasta, kun menimme naimisiin alkuvuodesta 2012. Samoihin aikoihin Siiri muutti omilleen, joten emme ole koskaan viettäneet uusperheen arkea yhdessä.

Ajatus yhteisestä lapsesta syntyi aika pian sen jälkeen, kun aloimme seurustella. Ensitreffeistämme kului kaksi vuotta, kunnes aloin odottaa Rufusta. Ilo yhteisestä vanhemmuudesta on iso osa parisuhdettamme. Kun olemme kahdestaan, puhumme yli puolet ajasta Ruffesta.

Lue myös: Anni Sinnemäki: ”En ollut koskaan ajatellut, halusinko lisää lapsia vai en”

Vihreiden kansanedustaja Anni Sinnemäki ja Anton-puoliso Linnan juhlissa 2014.

Vihreiden kansanedustaja Anni Sinnemäki ja Anton-puoliso Linnan juhlissa 2014.

”Anton on kantanut suuremman kasvatusvastuun pojastamme”

Olin hyvin nuori, vasta 16-vuotias, kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi. Toisella kerralla 38-vuotiaana tunsin itseni hyvin vanhaksi ja minua jännitti, voiko ikäiseni nainen vielä tulla raskaaksi. Nyt se ajatus tuntuu hassulta, sillä tänä päivänä nelikymppiset ensisynnyttäjätkään eivät ole kummastus.

Lapsen saaminen nuorena ja vanhemmalla iällä tuntui tietysti erilaiselta, mutta oli siinä paljon samaakin. Äitinä olemisen ydin, vaistomainen osa sitä, ei ollut muuttunut miksikään.

Siiri oli pieni, kun erosin hänen isästään, mutta Ruffen syntymän jälkeen minulla olikin puoliso jakamassa ydinperheen arkea. Jo Siirin lapsuudessa tiedostin mitä menettää, jos ei ole toista ihmistä vierellä kasvattamassa lasta. Yhteenkuuluvuuden tunne ja vastuun jakaminen ovat korvaamattoman tärkeitä seikkoja.

Anton on hyvin omistautuva isä. Hänellä ei ole tarvetta pitää alleviivatusti kiinni omasta ajasta ja tilasta, eikä hän joudu tekemään kompromisseja uran ja perheen välillä. Anton on myös kantanut suuremman kasvatusvastuun Ruffesta, koska työpäiväni ovat usein pitkiä, ja hän on kotona enemmän kuin minä.

Ajattelemme eri tavoin joistakin kasvatusasioista, mutta pystymme keskustelemaan niistä avoimesti. Olen joissain asioissa pehmeämpi, Anton tiukempi. Minä moitin lasta harvoin, Anton saattaa sanoa suoremmin, jos lapsen käytöksessä on huomautettavaa. Hän saattaa myös ajatella, että suklaapatukka on terveellinen välipala, koska italialaisissa mainoksissa väitettiin 1970-luvulla niin.

Riidat lakaistaan maton alle

Rytmiikaltamme olemme hyvin erilaisia. Olen spontaani, Anton suunnitelmallinen. Anton ei ole koskaan myöhässä, minä olen lähes aina. Se aiheuttaa meille eniten törmäyksiä. Anton ilmaisee terävämmin harmituksensa, mutta minä saatan jäädä hautomaan pahaa mieltäni pidemmäksi aikaa. Se ei silti vähennä sitoutumista tai rakkautta välillämme. Emme jää roikkumaan pieniin riitoihin vaan lakaisemme ne maton alle ja jatkamme eteenpäin.

Olen opetellut ymmärtämään Antonin italialaista temperamenttia. Vuosien mittaan olen sisäistänyt paremmin hänen ajatusmaailmaansa ja tapaansa hahmottaa arkea. Nyt huomaan, että hänen luomansa järjestys tuo minulle turvaa.

”Voimakas tunne sitoutumisesta kannattelee suhdettamme.”

Työasioissa kannustamme toisiamme. Kun Anton halusi ryhtyä kirjailijaksi, se oli mielestäni erinomainen idea. Suhteemme vahvuus on, että tuemme aina toistemme valintoja.

Anton on kurinalaisin ja mutkattomin kirjoittaja, jonka olen tavannut. Hän on rento ja määrätietoinen työssään. Se on piirre, jota hänessä suuresti ihailen. Itse saatan suhtautua asioihin synkemmin ja pessimistisin odotuksin, mutta Anton on aina positiivinen.

”Olemme yhä toistemme silmissä kiinnostavia”

Suhteessamme on ollut haastaviakin aikoja. Varsinaisesti parisuhteemme syvintä olemusta ei ole haastettu, mutta työni stressaavuus ja paineet heijastuvat joskus kotiinkin. Välillä minun on vaikeaa jakaa paineitani. Tuntuu, että on parempi pitää asiat sisällään, jotta perhe ja parisuhde voivat pysyä omassa maailmassaan. Toisaalta siitä seuraa vyyhti: jos en pura mieltäni vaivaavia asioi­ta kotona, sulkeudun herkemmin.

Sellaisina hetkinä tiedostan olevani poissaoleva, ja olen saanut perheenjäseniltäni asiasta ihan aiheellistakin palautetta. Ne ovat hyviä herätyksiä, sillä olen elänyt huonojen puolieni kanssa jo niin pitkään, että olen tottunut ja sopeutunut niihin liiaksi.

Anni Sinnemäki ja Anton Monti nousemassa portaita.

Anni harrastaa lintujen seuraamista, Anton metsästämistä. – Olen niin huono metsästämään, että elämme tämän yhdistelmän kanssa oikein hyvin. Linnut myös, Anton sanoo.

Minulla ja Antonilla on edelleen hyvin hauskaa yhdessä. Olemme olleet pariskunta pitkään, mutta olemme toistemme silmissä yhä kiinnostavia. Rakkaus välillämme on vahvaa, se on selvää sanomattakin. Mutta kyllä me myös kerromme usein toisillemme, että rakastamme. Voimakas tunne sitoutumisesta ja toisen puolella olemisesta kannattelee suhdettamme.

Olen kasvanut suuressa perheessä enkä kaipaa omaa aikaa – tai sitten olen oppinut ottamaan sen kaiken hälinän lomassa. Omaksi hetkeksi riittää syventyminen kirjaan vähäksi aikaa silloin tällöin. Vapaalla en tarvitse irtiottoja perheestäni, vaan olen mieluiten Ruffen, Antonin ja Siirin seurassa.

Haaveilen siitä, että minulla olisi joskus aikaa kirjoittaa enemmän. Toisaalta haluan elää juuri tässä hetkessä. Ihan tavallinen arki on minulle kovin merkityksellistä. Oma perheeni tuottaa suurimman ilon ja onnen.”

X