Rosanna oli pienten lasten äiti, kun hän menetti oman isänsä äkkikuolemalle
Rosanna Marilan isä kuoli tapaturmaisesti lomamatkalla. Millaista on menettää vanhempansa äkkikuolemalle, ja miltä suru tuntuu kymmenen vuoden jälkeen?
Rosanna Marila kirjoittaa siitä, miten suru isän kuolemasta on muuttunut kymmenessä vuodessa.
Rosanna Marilan isä kuoli tapaturmaisesti lomamatkalla. Millaista on menettää vanhempansa äkkikuolemalle, ja miltä suru tuntuu kymmenen vuoden jälkeen?
Istun kotisohvallani leikkimässä pian kaksivuotiaan poikani kanssa, kun kännykkääni kilahtaa tekstiviesti äidiltäni. Nyt on käynyt huonosti, isä on kaatunut, lyönyt päänsä ja joutunut ambulanssilla sairaalaan suureen leikkaukseen.
Vanhempani ovat edellisenä päivänä matkustaneet lomamatkalle Portugaliin golfaamaan. Pelikentällä kuusikymppinen isäni on horjahtanut portaissa ja lyönyt päänsä niin, että kallo on haljennut.
En melkein usko asiaa todeksi. Minun ja isosiskoni on päästävä äidin ja isän luo, minne lähdemmekin lennolla heti seuraavana päivänä. Välilaskun aikana saamme äidiltä puhelun: isä on koomassa eikä tule selviämään. Itkemme koko loppumatkan.
Lue myös Kotiliesi.fi: Surussa vuorottelee kaksi erityistä vaihetta – asiantuntijat kertovat nyt, mitä kaikkien pitäisi tietää surusta
”En haluaisi vaihtaa ihanaa muistoa tähän sairaalahuoneeseen”
Kun pääsemme sairaalaan, minua pelottaa nähdä isäni. Vain paria päivää aiemmin olemme juhlistaneet hänen kanssaan 31-vuotissyntymäpäiviäni syömällä pullaa. En haluaisi vaihtaa ihanaa muistoani hänestä tähän surulliseen sairaalahuoneeseen, mutta vaihtoehtoja ei ole.
Isäni makaa tiedottomana sängyllään kasvot kaatumisen runtelemina ja pää leikkausten jäljiltä paksujen sideharsojen peitossa. Tilanne tuntuu epätodelliselta.
Parin päivän päästä isäni kuolee. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että asiaa on vaikea sisäistää. Ajatukseni tuntuvat tahmaisilta, en saa niistä oikein otetta. En myöskään muista juuri mitään kotiinpaluusta.
Psykologi Ilona Rauhalan mukaan kyseessä on shokkitila, joka on seurausta järkyttävästä, yllättävästä elämäntapahtumasta. Sen avulla mieli pyrkii suojelemaan itseään asioilta, joita se ei voi vielä käsittää.
– Shokissa ihminen ei tunne kaikkea sitä ahdistusta, epätoivoa ja vihaa, joka kuplii pinnan alla. Se on ihmisen luonnollinen ja hyödyllinenkin reaktio, sillä se suojaa mieltä akuutissa vaikeessa. Yleensä shokkivaihe menee itsekseen ohi, noin muutamassa viikossa.
”Uusi raskaus tuntuu kuin turvatyynyltä”
Suruprosessia kuvaillaan usein viiden vaiheen kautta: kieltämisen, vihan, kaupankäynnin, masennuksen ja hyväksymisen. Rauhala kuitenkin huomauttaa, ettei prosessi aina ole suoraviivainen eikä se mene kaikilla samalla tavalla.
Minulle surun eri vaiheet kuitenkin antavat jonkinlaista suuntaviivaa tulevasta.
Isäni äkkikuoleman aiheuttaman shokin jälkeen solahdan nopeasti kieltämisen maailmaan. Siinä minua auttaa kiireinen pikkulapsiarki, jossa voin keskittyä vain hetkeen. Taaperoni vaatii jatkuvaa huomiota, mikä tarkoittaa, ettei minun tarvitse ajatella ja kohdata vaikeita tunteitani isääni liittyen.
Pian olen myös uudelleen raskaana. Vaikka suru isästäni pyrkii aina välillä pintaan, ohitan sen. Isä on jo kuollut, en voi sille mitään. Minulla on tässä oma elämäni elettävänä. Toisinaan raskaus tuntuu kuin turvatyynyltä: on lohdullista, että elämääni on tulossa uusi, rakas ihminen.
Rauhalan mukaan en välttämättä ole kuitenkaan paennut suruani pikkulapsiarkeen, vaan päinvastoin pitänyt lasteni avulla itseni arjen rytmissä kiinni. Se voi olla parempikin ratkaisu kuin vajota loputtomiin synkkyyksiin.
– Huolenpito pienistä lapsista on tarpeellista. On sinun itsesi ja lastesi suojelua pitää itsesi kasassa, jotta pystyt pärjäämään läpi arkirutiinien. Surun aika voi tulla myöhemminkin.
Tyttäreni syntymä osoittautuu silti valtavan kipeäksi asiaksi minulle suhteessa isääni, koska viimeistään silloin menetykseni konkretisoituu. Isä ei pääse katsomaan meitä synnytyssairaalaan, ei osallistumaan nimiäisiin eikä pitelemään tytärtäni hellästi sylissään – tai seuraamaan hänen kasvamistaan.
Vaikka esikoisenikin oli ihan pikkuinen isäni kuollessa, meillä sentään on olemassa heistä kahdesta kuvia ja videoita, joilta isäni rakkaus häntä kohtaan välittyy. Meillä on muistoja, joista keskustella. Tyttäreni osaksi jää todistaa tätä kaikkea ulkopuolisena.
Tuskani onkin sekoitus sekä omaa että lasteni kohtaamaa menetystä – ajatusta siitä, mitä olisi voinut olla.
”Miksi hän jätti minut tänne yksin selviytymään?”
Kun isäni kuolemasta on kulunut joitakin vuosia, huomaan olevani hänelle aivan hemmetin vihainen. Raivo kuplii sisälläni niin kovaa, että tekisi mieli karjua ääneen ja heitellä huonekaluja seiniin. Tämä tunne on uusi.
Tuntuu, että isäni on tahallaan hylännyt minut. Miksi hän jätti minut tänne yksin selviytymään? Järjellä toki tiedän, ettei asia ole näin, mutta tunteeni huutavat toista tarinaa. Sekin on Rauhalan mukaan terve vaihe surussa.
– On erittäin hyvä asia olla vihainen. Viha on tärkeä käyttövoima, joka estää meitä lamaantumasta. Sen avulla saamme kontaktin elämänvoimaan, joka pitää meitä elossa.
Hän muistuttaa silti, että viha pitää kohdistaa oikein: syyttömiä ihmisiä ei tule pelotella. Mieluummin voi vaikka mennä metsään ja raivota puille.
Vihaisten tunteiden myötä myönnänkin itselleni olevani pettynyt siihen, ettei elämä mennytkään niin kuin kuvittelin. Olin ajatellut, että voin milloin tahansa soittaa jo eläkkeellä olevalle isälleni, lähteä hänen kanssaan lounaalle ja saada häneltä henkistä tukea ja käytännön vinkkejä niin raha-asioissa, lastenkasvatuksessa kuin työelämässäkin.
Vaikeimmalta tuntuu silti lopullisesti luopua hänen rakkaudestaan. Isäni rakasti aina valtavasti ja tunteella. Se, etten pääse enää tankkaamaan tätä hyväksyntää halausten, katseiden ja kannustavien sanojen muodossa, tuntuu yksinkertaisesti pahalta.
Onneksi en kuitenkaan ole tilanteessani täysin yksin, sillä jaan menetyksen kokemukset paitsi äitini, myös siskoni kanssa. He tietävät, miltä tämä kaikki tuntuu. Se helpottaa.
Ja on minulla muitakin tukiverkkoja, kuten muita sukulaisia, ystäviä ja aviomies, jotka suhtautuvat tilanteeseeni empaattisesti.
Toisaalta isäni kuolema herättää minussa myös huolta varsinkin äitini puolesta. Vanhempani alkoivat seurustella teini-ikäisinä. Löytääkö kuusikymppinen äitini enää koskaan uutta suhdetta?
Onneksi pelkoni osoittautuu turhaksi. Kuusi vuotta isäni kuoleman jälkeen äidilleni löytyy Tinderissä match ”golfaavan leskimiehen” kanssa, ja se on menoa. Se on ihanaa.
Monilla ihmisillä suru kapseloituu mieleen ja kehoon
Surun kolmas vaihe, kaupankäynti, ei oikein osu minuun. Ei ole mitään mistä käydä kauppaa, isäni on jo kuollut, eikä häntä voi saada takaisin.
Myöskään neljäs vaihe, masennus, ei mielestäni kuvaa olotilaani suhteessa isäni kuolemaan. Moneen muuhun surijaan masennuksen tuntemukset voivat kuitenkin osua kovaakin, Rauhala huomauttaa.
– Omaa suruaan voi olla hirveän vaikea kohdata, sillä sureminen on tuskallista, kivuliasta ja kuluttavaa. Suru on myös lohdutonta: osa ihmisistä voi alitajuisesti pelätä, että jos antautuu surulle, ei koskaan enää löydä iloa ja toivoa.
Rauhalan mukaan tunteiden kohtaamisen välttely voi pahimmillaan johtaa masennukseen.
– On paljon ihmisiä, joilla suru on jollain tavalla kapseloitunut mieleen ja kehoon. Surua voi kuitenkin alkaa käsitellä vasta, kun sen hyväksyy.
Jossain vaiheessa minunkin elämäni kokonaiskuormitus käy niin suureksi, että tarvitsen terapiaa. Siellä tulee puhuttua isästäni, vaikka tapahtumista on jo vuosia ja aika on jo alkanut parantaa haavoja.
Silti haikeus ja kaipaus iskevät välillä yllättäenkin. Eräänä tällaisena hetkenä itken terapeutille ikävääni isääni kohtaan. Hän huomauttaa empaattisesti, että suruni on puhdasta – se saa tulla, olla ja mennä.
Tuntuu hyvältä, että minut ja suruni nähdään ja hyväksytään sellaisenaan. Saan myös vapauttavaa vertaistukea useammalta sellaiselta tutulta, jotka eivät ole minulle erityisen läheisiä, mutta jotka ovat myös menettäneet läheisiään.
– Meidät on luotu yhteyteen toistemme kanssa. Ihmisten välinen yhteys ja kokemus siitä, että voin olla jollekin kokonaisena totta, on hoitavaa. Jotkut saavat apua lähipiiriltä, toiset terapiasta, kolmannet kirkosta, neljännet taiteesta, kuten vaikka runoudesta, Rauhala sanoo.
Äkkikuolema herättää ihmisissä vertailunkaipuun
On kiinnostavaa huomata, miten erilaisia reaktioita puhe läheisen kuolemasta eri ihmisissä aiheuttaa. Erikoinen huomioni on, että aihe herättää ihmisissä vertailunkaipuun.
Monella on jostain syystä kova tarve pohtia, kumpi on pahempi vaihtoehto: pitkät, kivuliaat jäähyväiset esimerkiksi syöpäsairaan kohdalla vaiko äkkikuoleman aiheuttamat shokkihyvästit.
Psykologi Rauhalan mukaan mielemme on itse asiassa luotu vertailemaan. Sen avulla ymmärrämme paikkamme ihmisporukassa ja opimme, miten eri tilanteissa tulee käyttäytyä.
Välillä vertaileva mieli tekee kuitenkin tepposia. Kun kohtaamme vaikean asian, saatamme lievittää hankalaa oloamme tekemällä oletuksia siitä, mitä toinen kokee.
– Saatamme esimerkiksi vastata toisen suruun toteamalla, että kyllä minullakin on ollut rankkaa. Se on hyväntahtoinen, mutta tökerö yritys aivoilta yrittää lohduttaa toista ja helpottaa omaa oloa. Paras tapa olisi vain todeta, että olen tosi pahoillani puolestasi.
”Olen hyväksynyt sen, että näin minun elämässäni kävi”
Isäni kuolemasta on tänä keväänä tullut kuluneeksi kymmenen vuotta. Vaikka ensimmäiset vuodet tuntuivat matelevilta, sumuisilta ja raskailta, tässä sitä kuitenkin ollaan. Vaikken sitä alkuun uskonut, selvisin.
Olen hyväksynyt sen, että näin minun elämässäni kävi. Tämä kokemus kuuluu osaksi minun tarinaani. Hyväksynnän sanotaankin olevan surun vaiheista viimeinen.
– Hyväksyminen on asia, joka tulee ajan kanssa, kun ihminen näkee, että elämä jatkuu. Se ei tarkoita surun ja kaipauksen katoamista, vaan sitä, ettei niitä vastaan tarvitse enää taistella. Suru voi olla myös kaunista: on hienoa, että elämässä on ollut ihminen, joka on ollut tärkeä, Rauhala kuvailee.
Olen myös ylipäätään enemmän sinut kuoleman kanssa tätä nykyä. En pelkää sitä enää omalta kohdaltani.
Tavallaan kuolemasta on tullut minulle astetta arkisempaa. Se tulee, kun on tullakseen. Toki toivon, että saan ennen sitä elää täyden elämän.
Isäni tulee yhä helposti mieleen, kun pikkulintu tai perhonen lehahtaa viereeni luonnossa. Tai kun kotonani lamppu alkaa säristä – niiden sanotaan olevan merkkejä siitä, että kuollut yrittää tavoittaa.
En tiedä, onko se totta, enkä oikeastaan välitäkään. Ne ovat joka tapauksessa minulle hetkiä, jolloin minulla on lupa ajatella isääni.
Vaikken voi häntä enää koskaan koskettaa, voin kuitenkin milloin tahansa muistella kaikkea sitä rakkautta, jonka sain häneltä osakseni ja jota sain häntä kohtaan tuntea. Ja ehkä, jotenkin, jossain, hänkin tuntee samoin.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 20/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous