Ihmiset

Aura oppi kävelemään 10-vuotiaana – ”Kolmekymppisenä siirryin pyörätuoliin ja päätin, että esittämiselle oli tultava loppu”

Aura Kaskisydän, 41, löysi tanssin jo lapsena. Nykyään harrastus on hänelle henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin lähde.

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Sampo Korhonen, Anne Salmi, Aura Kaskisydämen kotialbumi

– Itsekkyyttä pidetään meillä kirosanana. Mutta eihän sana tarkoita, etteikö välittäisi muista. Se tarkoittaa sitä, ettei elä jatkuvasti toisten toiveiden ja tarpeiden mukaan, Aura Kaskisydän sanoo.

Aura Kaskisydän, 41, löysi tanssin jo lapsena. Nykyään harrastus on hänelle henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin lähde.

Kun olin pieni, tapasimme käydä perheeni kanssa paikoissa, joissa oli suihkulähteitä ja kaivoja. Olin kuullut, että jos kolikon heittää veteen ja toivoo, toivomus toteutuu.

Minulla oli aina sama toive: ”Kunpa voisin kävellä.”

Istuin tuettuna pyörätuolissa, eikä kenenkään muun mielestä näyttänyt kovinkaan todennäköiseltä, että muuttuisin vaikeavammaisesta liikuntakykyiseksi, mutta itselleni oli aina täysin selvää, ettei olomuotoni ollut pysyvä. Minulla oli tietoisuus, että kävelisin vielä jonain päivänä.

Yksi lempijutuistani lapsena oli tanssiminen. Rakastin musiikkia ja rakastin, kun äiti tai isä tanssitti minua. Kun eräänä jouluna sain lahjaksi balettipuvun, sydämeni oli pakahtua onnesta.

– Olimme lomalla Lapissa, ja sain äidiltäni lahjaksi balettipuvun.
– Olimme lomalla Lapissa, ja sain äidiltäni lahjaksi balettipuvun. © Sampo Korhonen

Juuri ennen kouluikää dopaherkkä dystonia -nimiseen harvinaiseen sairauteeni löydettiin diagnoosi ja lääke. Käteni ja jalkani alkoivat toimia. Olin siihen asti kommunikoinut lähinnä yksittäisillä sanoilla, mutta nyt puhetta alkoi tulla rytinällä. Sain manuaalipyörätuolin. Kymmenvuo­tiaana – monien leikkausten jälkeen – opin kävelemään.

Pian jo tanssin. 12-vuotiaana liityin pyörätuolitanssiryhmään. Olin pystytanssijan roolissa. Tanssimme kilpa- ja vakiotansseja mutta myös nuorisotansseja.

Yläkoulussa kokosin oman cheerleader-ryhmän kavereistani. Edustimme Katariinan erityiskoulua erilaisissa Turun seudun tapahtumissa. Minulla oli myös toinen tanssiharrastus: kävin hyvän ystäväni kanssa viikonloppuisin lähipaikkakunnan avoimissa lavatansseissa. Aikuisten maailma kiehtoi minua, ja tansseissa koin olevani osa sitä.

Työhaastatteluissa vähättely vei Auran taistelumoodiin

17-vuotiaana muutin Järvenpäähän ja aloitin kauppaopiston. Vähän ajan kuluttua siitä polveni petti, ja sen seurauksena sain rollaattorin. Rollosta tuli pysyvä juttu. Kun muutaman vuoden päästä hakeuduin ensimmäisiin työpaikkoihini, apuväline aiheutti outoja tilanteita. Haastatteluissa pätevyyttäni kyseenalaistettiin monin eri tavoin, ihan naurettavuuksiin saakka.

Vasta silloin tajusin, minkälaisessa onnellisessa kuplassa olin saanut elää lapsuuteni ja nuoruuteni. En ollut koskaan saanut mitään erityiskohtelua sairauteni takia. Peruskoulun ilmapiiri oli ollut kannustava. Nyt tuntui, että minulle sanottiin, etten ikään kuin kuuluisi työpaikoille tai opiskelemaan. Tuntui tosi ahdistavalta.

Menin taistelumoodin. Päätin, että osoittaisin yleiset stereotypiat vammaisista vääriksi. Näyttäisin työnantajille, että voin olla tuottava yhteiskunnalle. Aloin suorittaa normaaliutta ja tavallisuutta hirveällä sykkeellä. Sairauteni häivytin piiloon – käytin apuvälineitä vain, jos oli pakko.

”Samaan aikaan elin tosi kuluttavalla tyylillä.”

Seurasi vauhdikkaat vuodet, joiden aikana työpaikat, asuinpaikat ja ihmissuhteet vaihtuivat. Sain onnistumisia, jotka toivat itsetuntoa, mutta samaan aikaan elin tosi kuluttavalla tyylillä.

Auran kehon elementti on vesi monissa olomuodoissaan

Nykyään tajuan, mistä tässä kaikessa oli kyse: yritin ostaa kovalla työllä oman ihmisyyteni. Vammaisena ihmisenä pitää ikään kuin joka hetki todistaa kyvykkyytensä, älykkyytensä, seksuaalisuutensa. Elämä muuttuu kamppailuksi hyväksytyksi tulemisesta.

Olen henkiseltä elementiltäni tuli. Se näkyy temperamentissani resilienssinä ja itsellisyytenä. Kehoni elementti taas on vesi. Minulla on ollut monta eri olomuotoa. Lapsena minulla oli jäykkyysvaihe, jolloin olin jäässä. Sitten alkoi soljuva vaihe. Sain juosta ja mennä ja matkustaa sydämeni kyllyydestä. Nyt on lumivaihe: olen pysyvästi pyörätuolissa.

”Annoin itselleni luvan alkaa elää omilla ehdoillani.”

Siirryin kolmikymppisenä pyörätuoliin, sillä kärsin pahoista kivuista ja krampeista. Samaan aikaan minussa tapahtui muutos. Näin yhtäkkiä, miten olin elänyt kulissielämää. Nyt päätin, että esittämiselle oli tultava loppu.

Olin kuluttanut aivan liian paljon voimavaroja siihen, että yritin saada yhteiskunnalta ja siinä olevilta ihmisiltä näennäistä hyväksyntää olemassaololleni. Annoin itselleni luvan alkaa elää omilla ehdoillani, mikä tuntui todella hyvältä.

Burleskitanssi vapauttaa ja kasvattaa henkisesti

Yksi vapauttava juttu oli burleskiharrastuksen aloittaminen. Olin tutustunut taiteenlajiin muutamaa vuotta aikaisemmin, kun silloinen poikaystäväni vei minut katsomaan show’ta. Aloin käydä kursseilla. Huomasin, että burleskissa voin tehdä yhteiskuntakriittistä taidetta juuri minulle sopivalla tavalla – rakastan sen ilosanomaa kehojen moninaisuudesta ja rakkaudesta.

Samoihin aikoihin törmäsin sattumalta Sexpossa alkavaan erityisseksuaalineuvojan koulutukseen ja päätin hakea mukaan. Onneksi menin. Sain tosi paljon irti vuoden kestäneistä opinnoista.

Avasin oman yksityisvastaanoton. Myöhemmin sanan levitessä aloin tehdä myös luentokeikkoja – minua pyydettiin puhumaan nuorisotaloille ja eri oppilaitoksiin. Ydinsanomani kaikille ihmisille on, että kannattaa opetella tuntemaan ja hyväksymään itsensä, karvoineen ja kaikkineen. Silloin kykenee vastaanottamaan myös muut ilman tuomitsemista.

– Nykytanssiteos Me myös! sai ensi-iltansa huhtikuussa. Olen yksi seitsemästä tanssijasta. Teos perustuu ihmisten omiin kokemuksiin.
– Nykytanssiteos Me myös! sai ensi-iltansa huhtikuussa. Olen yksi seitsemästä tanssijasta. Teos perustuu ihmisten omiin kokemuksiin.

Minussa eli monta vuotta haave siitä, että löytäisin elämääni säännöllisen tanssiharrastuksen. Kaksi vuotta sitten menin kokeilemaan Uudenmaan pyörätuolitanssijoiden treeniä ja tiesin jo ekasta illasta, että olin löytänyt oman porukkani.

Tanssiharrastuksesta on tullut tosi tärkeä fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin lähde. Torstai­treeneissä saan purkaa itseni ja ladata samalla akkuja. Tanssiessani keskityn aina vain siihen, mitä olen tekemässä. Pääsen laittamaan hetkeksi sivuun kaikki omat murheeni ja skeidani. Nautin ihmisistä, joiden kanssa tanssin, ja nautin hyvästä olosta.

Ajattelen, että elämässä yksi tärkeimmistä asioista on kasvu. Tässä yhteisössä minulla on tilaa kasvaa siihen suuntaan, mihin itse haluan.

Varsinkin lavalle nouseminen on henkisesti kasvattavaa. Siinä joutuu pohtimaan erilaisia kysymyksiä: Millainen on käsitykseni itsestäni, muista ihmisistä, maailmasta? Miten tulen kohdatuksi? Haaveilen, että tulevaisuudessa tekisimme yhdistyksen porukalla burleskihenkisen esityksen.

X