Suomalaisnaiset marssimassa äänioikeuden puolesta vuonna 1906.
Suomalaisnaiset marssimassa äänioikeuden puolesta vuonna 1906.
Työ ja raha

Nämä suomalaiset naiset marssivat, jotta sinä saisit äänestää – väkevä kuva Stockmannin edustalta 1906

Millaisia esteitä naiset ovat ylittäneet saadakseen tasa-arvoisen aseman yhteiskunnassa? 1900-luvun alkaessa naisen päätösvalta oman elämänsä suhteen oli rajoitettu. Itsenäistyminen kuitenkin eteni harppauksin.
Teksti: Mirva Saukkola Kuvat: OM-arkisto, MVphotos, Helsingin kaupunginmuseo

Vuonna 1906 koko maailma sai ihmetellä kummastuttavaa uutista. Venäjän takapajuisessa suuriruhtinaskunnassa eli Suomessa oli myönnetty äänioikeus naisille. Toki uusiseelantilaiset naiset olivat saaneet äänioikeuden ensimmäisinä naisina maailmassa jo liki 13 vuotta aiemmin, mutta siellä äänioikeus koski vain valkoihoisiksi luokiteltavia naisia. Heillä oli lupa äänestää jotakuta miesehdokasta – itse he eivät voineet ehdokkaaksi asettua.

Suomessa vuoden 1907 vaaleissa huikeat 19 naisehdokasta valittiin kansanedustajiksi. Moni heistä oli tullut tunnetuksi innokkaana naisasialiikkeen puolestapuhujana. Edustajista kymmenen tuli porvaripuolueista ja loput olivat sosiaalidemokraatteja. Jälkimmäisiin kuuluivat muun muassa Miina Sillanpää sekä kielitaitoinen Hilja Pärssinen, joka vei tasa-arvon sanomaa myös ulkomaille. Häntä haastateltiin muun muassa brittiläiseen Daily Mail -sanomalehteen.

Isossa-Britanniassa Emmeline Pankhurstin johtamat suffragetit olivat aloittaneet taistelunsa äänioikeuden saamisen puolesta vuotta ennen kuin Suomessa se oli jo saavutettu. Brittiaktivistit yrittivät selventää sanomaansa kahlitsemalla itsensä julkisille paikoille tai polttamalla postilaatikoita, mutta äänioikeutta ei herunut heille ennen vuotta 1928. Muissakin Euroopan sivistysmaiksi luettavissa valtakunnissa tilanne oli surkea, esimerkiksi Sveitsissä naisten äänioikeus lykkääntyi aina 1970-luvulle.

Karuja kohtaloita

Naisten asema oli Suomessa nousussa muutenkin kuin politiikan saralla. Monet suomalaisnaiset esimerkiksi ansioituivat Venäjän keisarikunnassa ammatillisten taitojensa puolesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana Helsingin Kirurgisen sairaalan ylihoitaja Sonja Koreneff oli vaivoista välittämättä kiiruhtanut Pietariin ja laittanut sotasairaalan toiminnan rullaamaan. Siitä Venäjän viimeinen keisari Nikolai II kiitti häntä pietarilaisen Fabergén jalokiviliikkeen valmistamalla timanttirintaneulalla.

Muutoksista huolimatta juopa porvaris- ja työläisnaisten välillä syveni. Ensin mainitut eivät välttämättä hahmottaneet, millaista jälkimmäisten arki oli: töihin piti rientää tehtaanpillin ulvoessa ja siinä sivussa huolehtia niukoilla tuloilla perheestä. Sen jälkeen, kun Suomi sai itsenäisyyden Venäjän vallankumouksen jälkeen joulukuussa 1917, tilanne tulehtui.

Porvarillisia arvoja puolustavat valkoiset ja sosialistista yhteiskuntaa kurkottelevat punaiset päätyivät aseelliseen yhteenottoon, ja vain 52 päivää Suomen itsenäistymisen jälkeen maassa vallitsi sisällissota. Valkoisten puolella naiset hoitivat huoltotehtäviä. Punaisten riveihin liittyi työläisnaisia, ja syynä oli usein raha. Tehtaantyttöjen palkka – etenkin mieskollegoihin verrattuna – oli pieni, kun taas aseeseen tarttumalla toimeentulo oli turvatumpi.

Myös naiset osallistuivat sisällissotaan. Kuvassa punaisten hoitotehtävissä olleita naisia.

Myös naiset osallistuivat sisällissotaan. Kuvassa punaisten hoitotehtävissä olleita naisia.

Valkoisten voittaessa toukokuussa 1918 punaisten kohtalo oli karu. Lehdistö leimasi punaisten naissotilaat susinartuiksi, ja esimerkiksi Hennalan punavankileirillä Lahdessa teloitettiin tutkija Marjo Liukkosen mukaan peräti 218 naissotilasta ilman oikeudenkäyntiä. Lisäksi joukko lapsia joko menehtyi tai päätyi orvoiksi ja sen vuoksi huutolaisiksi.

Kohti vapautta

Ensimmäinen maailmansota niitti synkkää satoa myös muualla maailmassa. Ymmärrettävästi silloin vain harva kiinnitti huomiota siihen, miten sota vaikutti naisen asemaan.

Naiset saivat ensimmäistä kertaa tuntea, millaista on ansaita omaa rahaa ja päättää itse sen käyttämisestä.

Kun miehet olivat rintamalla, naiset hoitivat kodin ohella myös maatiloja, tehtaita ja kauppoja. He saivat ensimmäistä kertaa tuntea, millaista on ansaita omaa rahaa ja päättää itse sen käyttämisestä.

Vuoden 1918 sota vei monet työläisnaiset punaisten huoltojoukkoihin tai jopa sotilaiksi.

Vuoden 1918 sota vei monet työläisnaiset punaisten huoltojoukkoihin tai jopa sotilaiksi.

Nuoret naiset antavat lottalupauksensa kirkossa vuonna 1925.

Nuoret naiset antavat lottalupauksensa kirkossa vuonna 1925.

Sodan päätyttyä suuri osa naisista palasi tuttuun rooliin hellan ääreen. Eivät kuitenkaan kaikki. Osa halusi säilyttää itsenäisyytensä, ja ajan populaarikulttuuri tuki tätä pyrkimystä. Muodissa helmat lyhenivät ja korsetille annettiin huutia – olihan alkavan 1920-luvun tyyliesikuva niin kutsuttu flapper-tyttö, joka tanssi villisti jazzin tahtiin ja jonka siluetti oli poikamaisen suora. Hiukset napsaistiin muodikkaaseen polkkapituuteen. Tupakoinnista tuli tapa osoittaa olevansa emansipoitunut nainen.

Ajan suosituimmaksi viihdemuodoksi nousi kaikkialla länsimaissa elokuva, joka toi Hollywoodin ihanteet kiertelevien elokuvateattereiden ansiosta aina pohjolan perukoille asti. Ihanteisiin kuului uudenlaisen muodin lisäksi myös kosmetiikka, sillä mykkäfilmeissä meikkiä ei säästelty. Sen avulla saatiin ilmeet paremmin esiin, mutta katsojat eivät välttämättä tätä tajunneet. Siksi moni meikkasi liioitellusti valkokankaan viettelijättärien tapaan, esikuvia olivat muun muassa Pandoran lipas -elokuvasta tuttu Louise Brooks tai Kleopatran roolin tulkinnut Theda Bara. Pikkupaikkakuntien uskonnollisissa yhteisöissä maalatuiksi kutsuttuja naisia toki paheksuttiin.

Meikkaamisesta tuli muotia 1920-luvulla. Sitä ennen se oli paheksuttua.

Meikkaamisesta tuli muotia 1920-luvulla. Sitä ennen se oli paheksuttua.

Myös suuren maailman muoti muuttui naislähtöisemmäksi. Vielä edellisellä vuosikymmenellä luomuksia olivat suunnitelleet pariisilaisen Paul Poiret’n tapaiset, pönäkät herrat. Nyt muodin määräsi joukko kekseliäitä naisia: Gabrielle ”Coco” Chanel, Jeanne Lanvin ja Madeleine Vionnet. Näyttävien gaalapukujen sijaan he suunnittelivat asuja, joissa oli mukava liikkua suurkaupungin hälinässä tai tanssia charlestonia ruuhkaisessa yökerhossa. Kotiompelijat kaikkialla maailmassa seurasivat näiden pariisilaisgurujen näkemyksiä.

Madeleine Vionnet tunnettiin etenkin vinoleikatuista puvuistaan.

Madeleine Vionnet tunnettiin etenkin vinoleikatuista puvuistaan.

Jatkuvasti liikkeellä!

Kun aiemmin naisen elämä oli ollut suljettu kotiin, 1900-luvulla tilanne oli toisenlainen. Paikasta toiseen liikkumisesta oli tullut osa naisten arkea. Jo 1910-luvulla polkupyörät yleistyivät, ja sen ansiosta uusi maailma avautui. Kuinka upeaa olikaan kiitää vauhdilla hiekkatietä pitkin alamäkeä – olitpa sitten keskieurooppalainen vapaaherratar tai työtehtäviin kiiruhtava, suomalainen terveyssisar! Jos kulkeminen oli aiemmin vaatinut joko aikaa apostolinkyytiä varten tai hevoskyydin anelemista, nyt matkaan saattoi lähteä vaikka vain omasta mielihalusta.

Käsilaukku sellaisena kuin me sen tunnemme vietti äskettäin satavuotisjuhliaan.

Samasta syystä käsilaukusta tuli välttämättömyys. Käsilaukku sellaisena kuin me sen tunnemme vietti äskettäin satavuotisjuhliaan. Toki kantovälineitä tavaroille on ollut aina, mutta kotiin suljetut naiset eivät niitä niinkään tarvinneet. Moderni nainen kävi kodin ulkopuolella ansiotyössä. Niinpä juuri 1920-luvulla käsilaukusta tuli jokaisen naisen ykkösasuste. Sen uumeniin sujautettiin välttämättömyydet, kuten rahakukkaro, kotiavain ja silitetty, puuvillainen nenäliina, mutta myös paheksuttuja uutuuksia: huulipuna ja puuterirasia.

Tavallisen, työtä tekevän naisen käsilaukku oli käytännöllinen ja yksinkertainen, joko nahasta tai kankaasta valmistettu. Toisin oli ylellistä elämää viettävien seurapiiriperhosten laita. Heidän viehättävien iltalaukkujensa materiaalit saattoivat olla vaikkapa hopeaverkkoa tai itämaista silkkiä. Tällaisia laukkuja pääsee ihailemaan vaikkapa Tampereella sijaitsevan Museo Milavidan Paluu 20-luvulle -näyttelyssä, joka on avoinna maaliskuuhun asti.

Presidenttipari Lauri ja Signe Relander Helsingin Taidehallin avajaisissa vuonna 1928. Huomaa rouva Relanderin ajanmukainen asu.

Presidenttipari Lauri ja Signe Relander Helsingin Taidehallin avajaisissa vuonna 1928. Huomaa rouva Relanderin ajanmukainen asu.

Julkisten vessojen puute sitoi naisia kotiin

Kaupungilla liikkuminen asetti edelleen naisille käytännön haasteita. Jos nälkä yllätti, useimpiin ravintoloihin ei ollut pääsyä ilman miesseuralaista – yksin ruokaileva nainenhan olisi saattanut olla huonomaineinen ja houkutella paikkaan vääränlaisia miesasiakkaita. Julkisia käymälöitä ei juurikaan löytynyt ja siksi nainen oli sidottu vahvasti kotiin. Poikkeuksena olivat joidenkin konditorioiden yhteydessä toimivat kahvilat, kuten helsinkiläiset Ekberg ja Fazer.

Suuren mahdollisuuden naisille tarjosivat kuitenkin tavaratalot, joiden ravintoloihin naisasiakkaat olivat tervetulleita virkistäytymään. Naistenhuoneet oli usein kätketty tyylikkäästi verhojen taakse, joten tarpeillaan saattoi piipahtaa vaivihkaa. Asiat oli järjestetty samalla tavalla tavarataloissa ympäri Eurooppaa, niin Lontoossa Selfridgesillä, Pariisissa Le Bon Marchéssa kuin Helsingin Stockmannilla.

Enää liikkuminen ei toisaalta merkinnyt ainoastaan paikasta toiseen pinkomista. Nyt liikuttiin myös ruumiinkulttuurin ilosta. 1920-luvulla naisurheilu alkoi saada yhä enemmän harrastajia ja seuraajia, vaikka sitä ei otettukaan yhtä vakavasti kuin miesten urheilumittelöitä. Suomessa varsinkin naisvoimisteluseuroja perustettiin tiuhaan Saksan mallin mukaan. Maailmalla naiset toki tekivät myös historiankirjoihin päätyviä urheilusuorituksia. Yksi näistä merkittiin ylös vuonna 1927, kun Brightonin rannikkokaupungista kotoisin oleva Mercedes Gleitze ui Englannin kanaalin yli.

Myyjättärien uranousu

Ammatillisesti naisille avautui uudella vuosisadalla joukko mahdollisuuksia. Suomessa nainen sai käydä ansiotöissä ilman aviomiehen suostumusta vuodesta 1919 lähtien. Millaisille aloille naiset sitten hakeutuivat? Esimerkiksi vuonna 1909 Helsingin kaupungin sairaanhoitajakoulu aloitti toimintansa. Muita tyypillisiä naisten ammatteja olivat konttoristi, tehtaantyttö ja myyjätär. Viimeksi mainitussa työssä riitti glamouria varsinkin silloin, kun työpaikka oli tavaratalossa. Vaikka palkka oli pieni, työ oli kadehdittua. Myyjätär vietti päivänsä ylellisyystavaroiden ympäröimänä ja oli itse olemukseltaan niin huoliteltu, että asiakkaat saattoivat ottaa hänestä mallia. Sitä paitsi myyjätär saattoi edistyä urallaan ja päästä vaikkapa osaston vastaavaksi. Vielä tuolloin se oli harvinainen mahdollisuus naisille.

Toisaalta naiset alkoivat kilvoitella myös akateemisessa maailmassa. Ensimmäiset naisylioppilaat ja -maisterit oli nähty jo edellisellä vuosisadalla, mutta nyt naisia siirtyi jopa professorien virkaan. Suomen ensimmäinen naisprofessori oli Åbo Akademissa työskennellyt, virkaansa vuonna 1927 nimitetty historioitsija Alma Söderhjelm, joka oli tutkinut ennen kaikkea Ranskan suurta vallankumousta.

Vaikka naisen asema tuntuikin edistyvän harppauksin, itsenäisyyttä ei vielä oltu saavutettu. Suomessa nainen vapautui aviomiehensä holhouksesta vasta vuonna 1930, monissa muissa maissa paljon myöhemmin.

Lue myös: Virpi Hämeen-Anttilan mukaansatempaava jatkis nyt yhdessä osassa! Tuhkimo ei syntynyt saunassa kertoo seurapiirien naisista 1900-luvun alun Suomessa

X