Anna Perhon kolumni: Jokainen saa syntymässä erilaisen temperamentin, mutta vain yhdenlainen on sosiaalisesti hyväksytty
Elämme rauhallisuuden tyranniassa, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.
Elämme rauhallisuuden tyranniassa, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.
Istun mukavassa kuppituolissa valmentajakoulutuksessa, kun eräs kurssitoverini esittää mainion kysymyksen.
”Mietin sellaista asiaa”, nainen sanoi, ”että miksi niin moni hermostuu, kun alan puhua hengitysharjoituksista.”
Rento oloni on tiessään. Tunnen, kuinka kehoni sähköistyy – se on valmis hyökkäämään ja taistelemaan. Unohdan kaiken, mitä olen viisi minuuttia sitten oppinut resetoivasta hengityksestä, jota pitäisi käyttää juuri tällaisten tunteiden yhteydessä. Pikaistuksissaan ihminen tekee vääriä valintoja, pahimmillaan jotain todella tyhmää.
Pystyn kuitenkin yliluonnollisia voimia käyttäen pitämään suuni kiinni ja kuuntelemaan muiden pohdintoja siitä, miksi tietoisen hengittämisen ehdottaminen saa monet ynseyden tilaan.
Eräs tyyppi ehdottaa pohjasyyksi häpeää. Hengittäminen tuntuu typerältä, ja kun pysähtyy, sisimmästä voi löytyä jotain, mitä ei halua kohdata. Toinen arvelee, että hengittäminen tuntuu liian abstraktilta asialta hektisessä bisnesympäristössä. Hyödyt jäävät etäiseksi.
Oma näkemykseni on, että hengittämisen brändäys on pielessä. Se vie mielikuvat joogasaleille, villasukkiin ja auringonlaskuun, vaikka se puhuttelee vain osaa kohderyhmästä. Itse ostaisin ennemmin tuotteen, jonka luvataan parantavan aivokapasiteettia kriittisellä hetkellä – koska sitä hengitys tekee.
Mutta vasta nukkumaan mennessäni pääsen kiinni sen ytimeen, miksi hengityshölinä raivostuttaa minua niin paljon.
Koska elämme rauhallisuuden tyranniassa.
Palautuminen, rauhoittuminen ja hidas kiiruhtaminen ovat hymni, johon meidän halutaan tällä hetkellä yhtyvän. Kyseessä lienee vastareaktio informaatiotulvalle ja kännykkäkoukulle, jotka pitävät aivot ja Oura-sormuksen käymistilassa.
Ja totta kai kierrosten laskeminen kannattaa, jos niistä kärsii. Keho ei kestä ylivireystilaa määräänsä enempää, ja palautumisen hyödyistä on tehty hyllymetreittäin tutkimusta.
Mutta kun kaikki eivät koe tarvetta laskeutua pakastekalan pulssin taajuudelle! Kaltaisilleni kipittäjille nopea tempo on luontainen olotila ja rauhallisuuden vaade kärsimystä. Siksi minusta tuntuisi vastavuoroisesti suorastaan törkeältä tuputtaa omaa rytmiäni muille, saati kyseenalaistaa heidän ”hitauttaan” itseeni verrattuna. Jokainen sisäisen metronominsa mukaan, koska gepardista ei saa etanaa.
Syntymässä saatu temperamentti on meissä suhteellisen pysyvä asia, vähän kuin silmien väri. Toiset ovat satasen juoksijoita, toiset rauhaisia flaneeraajia.
Mutta vain toinen näistä on sosiaalisesti hyväksytty tapa olla.
Olen kuullut miljoona kertaa, kun aivan tuntemattomatkin ihmiset sanovat, että saan burn outin / en ehdi ”nauttia elämästä” / kadun kuolinvuoteella, kun en… niin, en tiedä mitä, juonut teetä ja tuijottanut seinää / juoksen pakoon ongelmia, ja niin edelleen, ja tämä vain siksi, että en mukaudu jossain standardisoituun rytmiin ja tekemisen määrään.
Koen itse voivani hyvin, olen toistaiseksi terve, nukun mainiosti. Mikä tässä on väärin? Se, että en suostu ostamaan aikuisten värityskirjaa ja meditaatioappia vain siksi, että osoittaisin olevani huolestunut ”yhteiskunnan hektisestä rytmistä” (jonka saa tauolle, kun laittaa kännykän kiinni)?
Se tässä nimittäin hiertää. Kun olemme liikuttuneen yhtä mieltä siitä, että vaikkapa työelämässä pitää olla inklusiivisuutta ja hyväksyä erilaisuus, ja tasa-arvo plää plää ja jotain armollisuudesta tähän, niin miksi nopeatempoisuus ja halu tehdä paljon asioita kovalla vauhdilla ei kuitenkaan tunnu olevan kenenkään mielestä ok?
Sitten päivän varsinainen valmentaja sanoo jotain ihanaa.
Kun on tiukka tilanne ja pulssi kohoaa, ei auta, että ihmiselle sanoo: ”Rauhoitu!” Sen sijaan kannattaa sanoa: ”Go with the flow, mene virran mukana!”
Hitaasti, nopeasti – siten kuin juuri sinulle on luontevaa.
Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.
Kommentit
No, noita nopeita ja ripeitä kälkättäjiä on kyllä kehuttu vaikka kuinka pitkään eikä trendi ole mihinkään häviämässä. Työelämässä odotetaan nopeutta monessa paikassa, vaikka kuinka vähän hitaampi tekeminen aikaansaisi paremman lopputuloksen. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoi jossain kirjassaan, miten jos ”kaikki” olisivat vaikka ekstroverttejä työpaikalla, niin silloin ”kaikki puhuisivat nopeasti ja äänekkäästi, kolistelisivat ja pudottelisivat esineitä, toimisivat nopeasti ja tekisivät virheitä”.
Mun mielestä hitauden ihannointi liittyy siihen, että halutaan palautua työpaikan ulkopuolella siitä työpaikasta, missä on niin kuluttavaa.
Ja toki ihmisillä on erilaiset temperamentit. Mutta ei yksi ole sen parempi kuin toinen. Eikä ole pakko mennä meditaatiokoulutukseen tms. jos se ärsyttää eikä sovi itselle. En tajua miksi tämä juttu kirjoitettiin…
Kommentit
Ihana kirjoitus, niin samaistuttava <3
No, noita nopeita ja ripeitä kälkättäjiä on kyllä kehuttu vaikka kuinka pitkään eikä trendi ole mihinkään häviämässä. Työelämässä odotetaan nopeutta monessa paikassa, vaikka kuinka vähän hitaampi tekeminen aikaansaisi paremman lopputuloksen. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoi jossain kirjassaan, miten jos ”kaikki” olisivat vaikka ekstroverttejä työpaikalla, niin silloin ”kaikki puhuisivat nopeasti ja äänekkäästi, kolistelisivat ja pudottelisivat esineitä, toimisivat nopeasti ja tekisivät virheitä”.
Mun mielestä hitauden ihannointi liittyy siihen, että halutaan palautua työpaikan ulkopuolella siitä työpaikasta, missä on niin kuluttavaa.
Ja toki ihmisillä on erilaiset temperamentit. Mutta ei yksi ole sen parempi kuin toinen. Eikä ole pakko mennä meditaatiokoulutukseen tms. jos se ärsyttää eikä sovi itselle. En tajua miksi tämä juttu kirjoitettiin…
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous