Anna Perhon kolumni: Jokainen saa syntymässä erilaisen temperamentin, mutta vain yhdenlainen on sosiaalisesti hyväksytty

Elämme rauhallisuuden tyranniassa, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Istun mukavassa kuppituolissa valmentajakoulutuksessa, kun eräs kurssitoverini esittää mainion kysymyksen.

”Mietin sellaista asiaa”, nainen sanoi, ”että miksi niin moni hermostuu, kun alan puhua hengitysharjoituksista.”

Rento oloni on tiessään. Tunnen, kuinka kehoni sähköistyy – se on valmis hyökkäämään ja taistelemaan. Unohdan kaiken, mitä olen viisi minuuttia sitten oppinut resetoivasta hengityksestä, jota pitäisi käyttää juuri tällaisten tunteiden yhtey­dessä. Pikaistuksissaan ihminen tekee vääriä valintoja, pahimmillaan jotain todella tyhmää.

Pystyn kuitenkin yliluonnollisia voimia käyttäen pitämään suuni kiinni ja kuuntelemaan muiden pohdintoja siitä, miksi tietoisen hengittämisen ehdottaminen saa monet ynseyden tilaan.

Eräs tyyppi ehdottaa pohjasyyksi häpeää. Hengittäminen tuntuu typerältä, ja kun pysähtyy, sisimmästä voi löytyä jotain, mitä ei halua kohdata. Toinen arvelee, että hengittäminen tuntuu liian abstraktilta asialta hektisessä bisnesympäristössä. Hyödyt jäävät etäiseksi.

Oma näkemykseni on, että hengittämisen brändäys on pielessä. Se vie mielikuvat joogasaleille, villasukkiin ja auringonlaskuun, vaikka se puhuttelee vain osaa kohderyhmästä. Itse ostaisin ennemmin tuotteen, jonka luvataan parantavan aivokapasiteettia kriittisellä hetkellä – koska sitä hengitys tekee.

Mutta vasta nukkumaan mennessäni pääsen kiinni sen ytimeen, miksi hengityshölinä raivostuttaa minua niin paljon.

Koska elämme rauhallisuuden tyran­niassa.

Palautuminen, rauhoittuminen ja hidas kiiruhtaminen ovat hymni, johon meidän halutaan tällä hetkellä yhtyvän. Kyseessä lienee vastareaktio informaatiotulvalle ja kännykkäkoukulle, jotka pitävät aivot ja Oura-sormuksen käymistilassa.

Ja totta kai kierrosten laskeminen kannattaa, jos niistä kärsii. Keho ei kestä ylivireystilaa määräänsä enempää, ja palautumisen hyödyistä on tehty hyllymetreittäin tutkimusta.

”Mutta kun kaikki eivät koe tarvetta laskeutua pakastekalan pulssin taajuudelle!”

Mutta kun kaikki eivät koe tarvetta laskeutua pakastekalan pulssin taajuudelle! Kaltaisilleni kipittäjille nopea tempo on luontainen olotila ja rauhallisuuden vaade kärsimystä. Siksi minusta tuntuisi vastavuoroisesti suorastaan törkeältä tuputtaa omaa rytmiäni muille, saati kyseenalaistaa heidän ”hitauttaan” itseeni verrattuna. Jokainen sisäisen metronominsa mukaan, koska gepardista ei saa etanaa.

Syntymässä saatu temperamentti on meissä suhteellisen pysyvä asia, vähän kuin silmien väri. Toiset ovat satasen juoksijoita, toiset rauhaisia flaneeraajia.

Mutta vain toinen näistä on sosiaalisesti hyväksytty tapa olla.

Olen kuullut miljoona kertaa, kun aivan tuntemattomatkin ihmiset sanovat, että saan burn outin / en ehdi ”nauttia elämästä” / kadun kuolinvuoteella, kun en… niin, en tiedä mitä, juonut teetä ja tuijottanut seinää / juoksen pakoon ongelmia, ja niin edelleen, ja tämä vain siksi, että en mukaudu jossain standardisoituun rytmiin ja tekemisen määrään.

Koen itse voivani hyvin, olen toistaiseksi terve, nukun mainiosti. Mikä tässä on väärin? Se, että en suostu ostamaan aikuisten värityskirjaa ja meditaatioappia vain siksi, että osoittaisin olevani huolestunut ”yhteiskunnan hektisestä rytmistä” (jonka saa tauolle, kun laittaa kännykän kiinni)?

Se tässä nimittäin hiertää. Kun olemme liikuttuneen yhtä mieltä siitä, että vaikkapa työelämässä pitää olla inklusiivisuutta ja hyväksyä erilaisuus, ja tasa-arvo plää plää ja jotain armollisuudesta tähän, niin miksi nopeatempoisuus ja halu tehdä paljon asioi­ta kovalla vauhdilla ei kuitenkaan tunnu olevan kenenkään mielestä ok?

Sitten päivän varsinainen valmentaja sanoo jotain ihanaa.

Kun on tiukka tilanne ja pulssi kohoaa, ei auta, että ihmiselle sanoo: ”Rauhoitu!” Sen sijaan kannattaa sanoa: ”Go with the flow, mene virran mukana!”

Hitaasti, nopeasti – siten kuin juuri sinulle on luontevaa.

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Kolumnit

   Marianna Stolbowin kolumni: Pienen pojan ääni rikkoi hiljaisuuden raitiovaunussa – isän lämmin vastaus sai minut ylpeäksi

2. Kolumnit

   Minna Kuukan kolumni: Viimeksi joulupöydässämme istui kaksi kutsumatonta vierasta – siksi toivon nyt tavallista joulua

3. Kolumnit

   Marianna Stolbowin kolumni: Erossa hajoaa sellainenkin perhesuhde, jota ei heti tule ajatelleeksi – tämä totuus voi satuttaa