Me lässyttäjät

Elintarvikeosaston karkkihyllyjen edessä maahan polvistunut isä puhuu 6-8-vuotiaalle tyttärelleen. Tyttären nimi on Venla, ja isä toistaa nimeä niin kuin pelkäisi sen karkaavan.

– Kuule Venla-kulta, kun tänään ei oo karkkipäivä. Eikö Venla-kulta muista, milloin on karkkipäivä? Kyllähän Venla tietää, että lauantai on karkkipäivä. Ja mikä päivä tänään on, Venla?

Venla tuijottaa isäänsä jäätävästi.

– Tänään on Venla tiistai! Tiistai, Venla! Kuinka monta päivää on vielä lauantaihin? Jos Venla ja isi laskis, kuinka monta päiv…

Venla avaa onneksi nyt suunsa.

– Lopeta toi lässyttäminen! Mua niin ärsyttää, kun sä lässytät!

Isän silmissä näkyy hetken jotain kivun tapaista, kuin lapsi olisi antanut isälleen sähköiskun. Sitten hän ryhdistäytyy.

– Venla on sitten hauska, oikein iso tyttö jo Venla!

Isä paijaa Venlan päätä. Venla tuijottaa isäänsä jäätävästi.

Elintarvikeosaston lässyttävä isä ei ole poikkeus. Me kaikki lässytämme jossain vaiheessa lapsillemme.

Lässytyksellemme on jopa tieteellisiä lyhennelmiä, IDS ja CDS, jotka kaikki puoltavat valintaamme lässyttää lapselle.  Lapsi keskittyy paremmin lässytykseen kuin tavalliseen puheeseen, lässytyksemme tekee meistä turvallisia ja lässytyksemme avulla lapsi oppii paremmin uusia sanoja.

Jossain vaiheessa lässytys on kuitenkin hyvä lopettaa, ja me lopetamme sen nykyään yhä myöhemmin.

Ne kasvavat aika nopeasti isoiksi, vaikka emme sitä haluaisikaan. Tuolloin lässytys vain alentaa lasta.    

Miksi minulle ei puhuta normaalisti? Mikä tuota miestä vaivaa, haluaako se ärsyttää vai pitääkö se minua vain tyhmänä? Emmekö me voisi keskustella tästä karkkipäivätilanteesta asiallisesti, niin kuin kaksi ihmistä; ei niin kuin isä ja vauva, joka on isän mielestä älyllisesti niin alkeellisella tasolla, ettei erota edes viikonpäiviä. Eikö tuo mies ymmärrä, että yritän tässä pelata itselleni karkkia karkkipäivän ulkopuolella?

Mutta silti me lässytämme lapsillemme, vaikka edessämme seisoo 8-vuotias, joka on juuri salaa pelannut puhelimellaan peliä, joka jollain hämmentävällä tasolla perustuu joukkomurhaan. Niin kuin yrittäisimme vakuuttaa itsellemme, että vanhemmuus on jotenkin tämän lässytyksen avulla kontrollissa, mikään ei ole muuttunut, lapsi on vielä viaton, vain minun muovattavissani.

Me lässytämme muutenkin läpi elämämme, korjaamme liian helposti yksikön ensimmäiset ja toiset persoonat kolmannella persoonalla.

Seuraavaksi teemme parisuhteistamme yliherkkien sielujen hiekkalaatikon. Alamme puhua kuin vauvalle ihmiselle, jonka kanssa jaamme aikuiselämämme. 

Pari vuotta sitten päätin alkaa kulkea auton sijasta raitiovaunulla työhuoneelleni. Kokeilu kesti reilun viikon, koska samalta pysäkiltä raitiovaunuun asteli joka päivä kolmekymppinen pariskunta, joka oli tehnyt toisistaan rakkausvauvoja.

– Onko Pietarissa vielä rakkautta?

– Pietarissa on niin paljon rakkautta!

– Saako Pirjo pusun Pietarilta?

Pirjo ja Pietari suutelevat. Pirjo ja Pietari lopettavat suutelun. Pirjo ilmoittaa:

– Pirjo haluaa lisää Pietarin pusuja!

Rakkauslässytykseen liittyy myös tapa hävittää omat minät monikon ensimmäisen persoonan suojiin.

Silloin ei enää ole kahta ihmistä, joilla on erilaiset kokemukset, vaan me kaksi, joilla on yksi ja sama kokemus: me, joilla on nälkä; me, joilla on suru, samat toiveet, haaveet ja pelot. Ja sitten kun kasvaa aikuiseksi, kun nuo tunteet erkanevat, kaikki voi olla liian vaikeaa, koska se on jo alussa tehty aivan liian helpoksi.

Lässytys ei pääty parisuhteemme infantilisointiin, koska lopuksi meidän on vietävä ihmisarvo vanhuksiltakin. Arvostamme kovasti iän tuomaa viisautta ja kypsyyttä, ja sitten alleviivaamme vanhuksille, että huono kuulo ei tarkoita vain huonoa kuuloa, vaan ymmärryskyvyttömyyttä.

– HALUAAKO VAARI KAHVIA?
– Voisin mä ehkä kupin ottaa.
– VAARI HALUAA VARMAAN KERMAA, KERMAA KAHVIIN?
– Mä en käytä kermaa. En oo koskaan käyttänyt.
– KERMA ON KYLLÄ HYVÄÄ! KAADETAANPA VAARIN KAHVIIN OIKEIN KUNNOLLA KERMAA!