– Olen vähään tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta, Baba Lybeck sanoo.
– Olen vähään tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta, Baba Lybeck sanoo.
Julkkikset

Baba Lybeck on rehellisen avoin vain puolisolleen: ”Olin pitkään hyvin ujo ja epävarma”

Baba Lybeckin lauman muodostaa oma perhe. Baba kertoo heille lähes päivittäin rakastavansa heitä, lapsille ruotsiksi ja miehelle suomeksi. Oma puoliso onkin Baballe korvaamaton – osa häntä.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Niclas Mäkelä

Totuin jo pienenä olemaan yksin. Olen perheen skrabapulla eli iltatähti. Nuorin sisaruksistani on minua seitsemän vuotta vanhempi. Alle kouluikäisenä minulla ei juuri ollut kavereita. En silti muista tunteneeni itseäni yksinäiseksi.

Vanhemmat erosivat, kun olin kuusi. Asuin yksinhuoltajaäidin kanssa ja opin pärjäämään omillani. Mutta vaikka olen ollut paljon itsekseni, en ole koskaan asunut yksin. Kotoa muutin kimppakämppään lapsuudenystäväni kanssa. 19-vuotiaana tutustuin tulevaan mieheeni, ja pian asuimme yhdessä. Nyt kaksi lastamme ovat jo muuttaneet omilleen ja elämme taas kahdestaan.

Minulla on aina ollut tunne, etten oikein kuulu joukkoon. Vasta, kun tein gradun isoisäni muistelmateossarjasta, ymmärsin, mistä se johtuu. Isovanhempani Ina ja Tito Colliander joutuivat pakenemaan Pietarista vallankumouksen jaloista, ja he elivät Suomessa henkisesti pakolaisina. Siitä syntyi juurettomuus.

Itse olen elänyt vähemmistönä vähemmistössä. Olenhan ortodoksi suomenruotsalainen, joka puhuu vähän ’hoono soomi’. Luokkatovereitteni kautta pääsin osalliseksi suomenruotsalaiseen perinteeseen rapujuhlineen ja juomalauluineen. Osaan sulautua joukkoon, ja muut tuskin pitävät minua erityisen outona. Ulkopuolisuuden tunne kumpuaa sisältä päin. Pystyn tarpeen tullen vetäytymään omaan maailmaani myös seurassa.

Perheeni on minun laumani. Olemme paljon tekemisissä toistemme kanssa ja viihdymme yhdessä. Mutta perheyhteisössäkin tarvitsen yksinäisyyttä. Kun lapset olivat pieniä, lähdin juoksulenkille, koska se oli ainoa hetki, jolloin kukaan ei vaatinut minulta mitään. Sain liikunnasta energiaa ja palasin hyväntuulisena takaisin.

Harrastamani urheilulajit – juoksu, pyöräily ja uinti – ovat yksilölajeja. Pyöräily tosin tapahtuu joskus porukassa, mutta juoksu ja uinti ovat minulle eräänlaista meditaatiota. Silloin pääsen sisälle omaan maailmaani.

Puolisoni on paras ystäväni. Jaamme kaiken: arjen, työt, harrastukset, ilot ja surut, heikkoudet ja vahvuudet. Hän on minulle korvaamaton. Osa minua. Muitakin ystäviä on, mutta kenenkään toisen kanssa en pysty olemaan samalla tavalla avoin kaikessa. Eikä siihen ole tarvettakaan.”

”Välillä olen epäitsekäs pitkin hampain”

”Heikompia pitää auttaa. Se on ollut kasvatukseni lähtökohta. Isovanhempani menettivät vallankumouksen melskeissä koko omaisuutensa ja joutuivat näkemään nälkää. Nämä kokemukset opettivat heille toisten auttamisen tärkeyden, ja se on siirtynyt sukupolvelta toiselle.

Ina ja Tito olivat hartaita ortodokseja. Uskonto ja ortodoksinen elämäntapa heijastui kaikkeen: taiteeseen, työhön ja vapaa-aikaan. He kävivät ahkerasti kirkossa, ja esimerkiksi ruokailu aloitettiin aina rukoilemalla seisten kohti ikonostaasia.

Kuulun ortodoksiseen seurakuntaan ja käyn kirkossa pääsiäisen aikaan. Muuten ortodoksisuus näkyy lähinnä elämänasenteessani, jossa armolla on tärkeä sija.

Välillä olen joutunut olemaan epäitsekäs niin sanotusti pitkin hampain. Muusikkomieheni ja minä teemme molemmat epäsäännöllistä, luovaa työtä. Olemme joutuneet vääntämään siitä, kumpi kantaa vastuun kodista. Lasten ollessa pieniä mies saattoi olla pitkillä kiertueilla ja arjen pyörittäminen jäi yksin minulle. Kun hän palasi, vetovuoro vaihtui.

Jonkinlaista itsekkyyttä on kai se, että otan kotona oman tilani. Minulla on oma huone, jonne vetäydyn päivittäin lukemaan, kirjoittamaan ja ajattelemaan.”

”Olen vähään tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta”

”Klassinen kysymys kuuluu, onko lasi puolityhjä vai puolitäysi. Minun lasini on aina täysi! Se jopa kuohuu yli. Tietenkin olen välillä pahalla tuulella, mutta pyrin aktiivisesti näkemään asiat myönteisessä valossa.

Olen vähään tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta. Työelämässä häivyn heti, jos huomaan ympärilläni ihmisiä, joiden asenteet ja tavoitteet ovat ristiriidassa omieni kanssa. En jää taistelemaan, vaan siirryn suosiolla takavasemmalle.

Ymmärrän, että aika on rajallinen. Siksi iloitsen tästä päivästä. On turha kantaa huolta tulevasta, jos juuri nyt kaikki on hyvin.”

– Paras vihanhallintakeinoni on lähteä lenkille. Juostessa raivo sulaa, ja palaan takaisin uutena ihmisenä, Baba Lybeck sanoo.

– Paras vihanhallintakeinoni on lähteä lenkille. Juostessa raivo sulaa, ja palaan takaisin uutena ihmisenä, Baba Lybeck sanoo.

”Omassa kodissani vaadin siisteyttä kaikilta”

”Lapsuudenkodissani vallitsi kaaos. Molemmat vanhempani kasvoivat taiteilijaperheessä, ja se näkyi myös meillä boheemina elämänasenteena ja epäjärjestyksenä. Parhaimmillaan huushollissa asui neljän lapsen lisäksi kymmenen kissaa, kaksi koiraa, lintuja ja kilpikonna. Rahaa oli vähän ja sotkua paljon.

Pidin sitä silloin ihan normaalina. Vieraillessani ensimmäisen ystäväni Minnan kodissa ihmettelin, kun siellä ei ollut pölyä eikä tavaroita lojumassa hujan hajan. Haaveilin aina, että meilläkin olisi sohva, sohvapöytä ja telkkari olohuoneessa. Meidän tv seisoi jääkaapin päällä keittiössä, ja sen edessä oli röykkiö tavaraa. Olkkari toimi vanhempien makuuhuoneena.

Omassa kodissani vaadin kaikilta siisteyttä. Haluan, että pölypallot eivät kieri jaloissa ja tavarat ovat paikoillaan. Siisteys auttaa minua jäsentelemään ajatuksiani. Lapsuudenkokemusteni perusteella tiedän, mihin siivoamattomuus johtaa, joten sotkuun on parasta puuttua ajoissa.”

”Tarvitsen adrenaliiniryöpsähdyksiä”

”Asumme vuokralla, meillä ei ole autoa eikä juuri kiinteää omaisuutta. En kiinny tavaroihin lukuun ottamatta muutamia sukuni tarinaan liittyviä esineitä. Jokin aika sitten sain haltuuni 1800-luvulta peräisin olevan kaulakorun, joka on kuulunut isoäitini äidille. Oma äitini on käyttänyt sitä itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa. Jonain päivänä luovutan sen tyttärelleni.

Kotimme seinät ovat täynnä isovanhempieni tekemää taidetta, joista erityisen rakkaita ovat Ina Collianderin maalaamat ikonit. Niiden tunnearvo on mittaamaton.

Minua viehättää ajatus vapaudesta. Kun omaisuus ei sido, voi periaatteessa lähteä koska tahansa.

Pyrin tietoisesti rikkomaan rutiineja. Tykkään freelance-elämästä, koska saan itse luoda aikatauluni. Kun minulle aikoinaan tarjottiin Nelosen uutisista vakituista paikkaa, emmin pitkään. Pelkäsin, että jään kiikkiin. Ja jäinkin, yhdeksitoista vuodeksi. Lähteminen sieltä oli tosi vaikeata.

Olin pitkään hyvin ujo ja epävarma. Nelikymppiseksi asti olin aina puulla päähän lyöty, kun minulle tarjottiin uutta duunia: Miksi juuri minä, vaikka tarjolla olisi sata muuta parempaa? Vieläkin saan joskus itseni kiinni sellaisesta ajattelusta.

Minulta on aina kuitenkin löytynyt pelosta huolimatta rohkeutta heittäytyä kohti uutta. Elän muutoksesta. Olen projekti-ihminen ja tykkään oppimisen prosessista. Kun alan haldata homman, kiinnostukseni lopahtaa ja rupean hakemaan itselleni uusia vaikeuksia. Olen ollut käynnistämässä Nelosen uutisten lisäksi Radio Cityä, No-Tv:tä ja Puoli seitsemän -ohjelmaa. Syksyllä alan luotsata Joanna Kuvajan kanssa uutta Viiden jälkeen -ajankohtaisohjelmaa.

Uutisvuoto on ollut eräänlainen poikkeus. Peter Nyman oli ylituomarina täydellinen ja rakastettu, ja tuntui mahdottomalta hypätä hänen saappaisiinsa. Mutta juuri siksi se piti tehdä.

Kun esikoiseni oli pieni, jäin kotiin hoitamaan häntä. Sinä syksynä jouduin kieltäytymään kuudesta työtarjouksesta. Olin kuitenkin jo saanut kokeilla suorien lähetysten tekemistä radiossa ja televisiossa ja huomasin kaipaavani siihen liittyvää jännitystä. Menin pojan kanssa Linnanmäelle ja halusin kaikkein pahimpiin laitteisiin, uudestaan ja uudestaan.

Tarvitsen yhä adrenaliiniryöpsähdyksiä. Muuten tylsistyn ja jään sängyn pohjalle nukkumaan.”

Lue myös: Baba Lybeckillä alkaa uusi uravaihe Uutisvuodon loppumisen jälkeen: ”Olen tehnyt paljon töitä päästäkseni irti itseni vähättelystä”

”Olen nautinnonhaluinen hedonisti”

”Ihmiset ajattelevat minun olevan hirveän kurinalainen. Valitettavasti se ei pidä paikkaansa. Päinvastoin, olen nautinnonhaluinen hedonisti. On vain niin, että asiat, jotka ulkopuolisille näyttäytyvät kurinalaisuutena, tuottavat minulle nautintoa. Kuten vaikkapa triathlon.

On tosin harhakäsitys, että triathlonia treenatessa mentäisiin äärirajoille. Peruskestävyys rakennetaan maltilla, ja 80 prosenttia harjoittelusta on hidastempoista. Olen nopeatempoinen ihminen ja käytän kelloa siksi, etten juoksisi liian lujaa.

Tosin myös lujaa meneminen on suuri nautinto. Teininä harrastin 400 metrin juoksua. Kun kunto oli hyvä, parhaimmillaan juostessa tuntui kuin lentäisi.

Syön hyvin säännöllisesti, mutta se johtuu siitä, että minulle tulee usein nälkä. Kurinalaisuutta tarvitsen siihen, että pääsen sängystä ylös. Rakastan sänkyäni. Jos minulla ei olisi velvollisuuksia, voisin hyvin nukkua vaikka viikon.”

– Minulta on aina kuitenkin löytynyt pelosta huolimatta rohkeutta heittäytyä kohti uutta. Elän muutoksesta, Baba Lybeck sanoo.

– Minulta on aina kuitenkin löytynyt pelosta huolimatta rohkeutta heittäytyä kohti uutta. Elän muutoksesta, Baba Lybeck sanoo.

”Imin uhriutumisen jo äidinmaidossa”

”Itsetuntoni on parantunut vanhemmiten. Olen helpottunut, että pahin ankaruus itseäni kohtaan on karsiutumassa pois. Myös halu miellyttää kaikkia on vähentynyt. Nuorempana menin empaattisena ihmisenä helposti mukaan muiden tunteisiin ja ajatuksiin. Ryhdyin toteuttamaan muiden luomaa kuvaa minusta. En enää muistanut, kuka oikeasti olen.

Nykyään, kun tulee sellainen olo, että olen kadottamassa itseni, lähden oikein pitkälle lenkille tai luontoon. Olen vain hiljaa. Some-aikana on tärkeätä välillä sulkea kaikki härpäkkeet ja kuunnella sisintään: Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Koskaan en tule tässä asiassa valmiiksi. Harjoitus pitää tehdä uudelleen ja uudelleen.

Marttyyrius on helmasyntini, saan itseni kiinni siitä päivittäin. Imin uhriutumisen jo äidinmaidossa, ja se jatkuu lapsissani. Siitä eroon pääseminen on todella vaikeaa. Kun marttyyriolo iskee, pyrin vain olemaan hiljaa. Tosin perheenjäsenet näkevät mielialani jo nenän asennosta. Uhriutuminen liittyy lähinnä kotitöihin. Ne ovat meillä ikuinen taisteluareena.”

”Anteeksi pyytäminen on todella vaikeata”

”Tulen tosi kärttyisäksi, jos verensokerini laskee. Viisaat työkaverini Nelosen uutisissa aikoinaan tajusivat, että kun sulkeudun ja muutun hiljaiseksi, minulla on luultavasti nälkä. Silloin he kantoivat eteeni pullaa tai suklaata.

En näytä vihaani juuri muille kuin ihan lähimmille. On tärkeätä, että on olemassa ihmisiä, joille voi päästellä höyryjä. Kiukkuni kiehahtaa nopeasti, mutta saan sen yleensä aika nopeasti aisoihin. Jos kohtaan epäoikeudenmukaisuutta, saatan suuttua kovastikin. Saatan tosin myös ylireagoida, ja jälkeen päin harmittaa.

Anteeksi pyytäminen on todella vaikeata. Siinä joutuu tunnustamaan, että toimin väärin ja käyttäydyin huonosti. Ärsyttävintä on, jos riita ei pääty anteeksi pyytämiseen. Toinen jatkaa hyökkäystä saatuaan vahvistuksen siitä, että oli oikeassa. Kohta tora on taas ilmiliekeissä.

Miehelleni ja lapsilleni kerron lähes päivittäin rakastavani heitä. Miehelle suomeksi, lapsille ruotsiksi. En tosin sano ”rakastan sinua” tai ”jag älskar dig”. Minulla on ihan omat ilmaisuni. Minä, joka rakastan yksinäisyyttä, jaan näiden kolmen ihmisen kanssa oikeastaan kaiken.

Eräässä naisten saunaillassa kuulin kerran sanovani, että en ole sitoutuvaa sorttia. Muut remahtivat nauruun.

Meillä on puolisoni kanssa takana 33 yhteistä vuotta, mutta naimisiin emme ole menneet. Avioliitolla instituutiona ei ole meille merkitystä. En voisi Jumalan tai papin tai tuomarin edessä luvata rakastaa ketään loppuelämäni. Elämme päivän kerrallaan. Meillä on samat arvot, intressit ja intohimot. Olemme toisiamme varten; siihen ei tarvita ulkopuolista säätelyä.”

Juttu on julkaistu Annassa 36/2019.

X